Mistäköhän sitä edes alottas kerrottavaa olis niin paljon,että jos sen kaiken tähän kirjottaisin tuskin kukaan jaksais lukea loppuun asti.Alotan vaikka kertomalla vähän taustaa...
Asia tulee vikaks joten jos et jaksa lukee ni siirry suoraan tekstin loppuun.
Lapsena/teininä usein ajattelin itsemurhaa.Vanhemmat ryyppäs ja tappeli joka ilta.Siinä sivussa myös minä sain turpaani jokopäivä millon mistäkin syystä.Yleensä vaan siitä syystä,että satuin olemaan olemassa ja avuton.
Ala-asteella mua kiusattiin harvasepäivä.Turpaani otin myös koulussa ja koulu matkoilla,mutta eipä se sattunut isä oli jo mua tarpeeks lujaan koulinu(sano tekevänsä musta yhtä vahvan ja kova sisuisen ihmisen niikuin dobermanni oli eläimenä),joten lasten potkut ja hiuksistarepimiset tuntui silkin kosketukselta isän nyrkkiin verrattuna.Ylä asteelle mennessäni olin jo onnistunut kovettamaan itseni totaalisesti enkä enää alistunut olemaan kenenkään nyrkkeilysäkkinä vaan musta tuli koulun tyranni.Enää mä en ollut se kuka otti turpaansa vaan mä olis se joka veti turpaan.Koulun pikku tyranni se mä olin.Valtaistuimia vain yksi eikä mulla ollut aikomustakaan luopua asemastani.Koulussa kävin asenteella hajoita ja hallitse,se päti niin oppilaisiin kun opettajiikin.
Koulun jälkeen kävin kotona ottamassa turpaani jonka jälkeen läksin aina kartsalle.
Rellestin ja ryyppäsin pätemisen tarve oli kova.Millään tai kellään ei ollut väliä.Pahaa oloa purin pulloon ja myöhemmin viiltelyyn.Itsari pyöri mielessä 24/7.
15 kesäsenä isä ja äiti eros.Äiti ja me lapset muutettiin toiselle paikkakunnalle ja elämä pitkästä aikaan hymyili mulle ja meille kaikille muilekkin.Kun isä ei enää ollut hakkaamassa ja äitikään ei enää juonut mulla ei enää ollut tarvetta esittää jotain muuta mitä mä en ollut.Teini vuodet oli ja meni kaikki oli kerranki hyvin tai ainaki paremmin,tosin itsari kyti mielessä vaikka hyvin pienellä liekillä.
Ja sitten itse asiaan...
Kun täytin 20 jossain vain napsahti ja kaikki se paska mitä olin itseeni keränny vuosienvarrela purkaantui yhdellä kertaa ja olo oli sietämätön,enkä mä pystynyt enää vaan unohtamaan,niikuin mä olin koko ikäni tehnyt.Masennuin tuntui,että ulos pääsyä ei ole eikä tule.Olo oli sekava,mutta samalla ajatukset tuntui jotenkin niin selkeiltä...
Niinpä mä päätin tehdä sen mistä olin jo lapsesta asti "haaveillut".Kerta heitolla voisin pyyhkiä kaiken pahanolon,vihan,katkeruuden ja itseni pois tästä maailmasta.Kukaan tai mikään ei mua enää vois satuttaa olisin vihdoinkin vapaa...
Tiesin,että siskoni huoneessa olisi lääkkeitä joilla varmasti henki lähtisi.Sisko oli ollut pitkään kipeänä,joten hänellä oli jos jonkunlaisia pillereitä kaapissaan...
Ajatukset kirkaampina kuin koskaan soitin siskolleni ja sanoin tulevani käymään ilemmalla.Siivosin asuntoni laitoin lempiruokaani,jonka nimitin viimeiseksi ehtooliseksi.Kävin suihkussa ja vaihdoin lempivaatteeni päälleni.Lähdin linkulla kohti äitini asuntoa.
Siskoni tuli avaamaan oven hän oli yksin.Muu perhe oli lähteny äitini poikaystävän mökillä käymään ja palaisi aamulla minkä jo tiesinkin.
Juttelin siskon kanssa niitä näitä.Odottelin kylmän rauhallisesti,että siskoni menisi saunaan jolloin jäisin yksin.Sanoin lähteväni enenkuin hän tulisi takaisin ja tulisin taas huomenna visiitille.
Siskoni mentyä suunnistin hänen huoneeseensa ja nappasin mukaani kaikki pilleripurkit jotka löysin.Soitin kaverilleni ja pyysin kyydin asunnolleni...
Asunolle päästyäni laskin pillerit pöydälle.Menin keittiöön otin kaapista lihaveitseni jonka teroitin,ison kanun vettä ja mustan jätesäkin.Menin kylppäriin vuorasin lattian jätesäkillä.En halunnut sotkea kylppäriä verellä sillä jokuhan sen joutuisi siivoamaan kuitenkin.Mielestäni jätesäkki olisi helppo vaan nostaa lattialta ja laittaa roskiin.Asettelin veitsen ja kanun pöntön viereeni mistä ne olisi helppo ottaa käteen.
Menin olkkariin laitoin lempimusiikkini soimaan ja kirjoitin jäähyväiskirjeen,jonka teippasin vessan seinään kiinni.Kirjeestä ei kovin pitkä tullut,sillä minua rupesi itkettämään kesken kirjoituksen.Niinpä kirjoitin vain:Antakaa anteeksi,en vaan enää jaksa rakastan teitä kaikkia.Nappasin pillerit mukaani ja menin vessaan...
Vesassa avasin kaikki purkit ja tablettipakkaukset.Purkki kerralaan huuhdoin kourallisia pillereitä alas kurkustani.Harmitti,että minulla ei ollut yhtään viinaa,mutta toisaalta tunsin iloa siitä että kukaan ei voisi sanoa,että olisin tehnyt itsarini känissä.Odottelin että pillerit rupeaisivat vaikuttamaan.Varmuuden vuoksi vedin (onneksi)vai toisen ranteistani auki.Reiteen myös tein viillon.
Vasta veren nähtyäni tajusin mitä olin tekemässä.
Menin paniikkiin lääkeetkin rupesivat vaikuttamaan eikä jalkani enää kantaneet ja näkö rupesi sumentumaan.Nappasin puhelimeni taskustani ja soitin hätäkeskukseen.Ambulanssi tuli todella nopeasti ja kirjaimellisesti raahauduin avamaan oveni auki.
Sairaalasta en muista oikeastaan mitään.Teholla olin 2pv jonka aikana sydämmeni pysähtyi kerran.Tarkailussa 2pv.
Seuraava muistikuvani oli tarkailusta josta heräsin.Seuraavaksi oli matka suljetulle.Olo oli vielläkin sekava ja uninen.
Suljetulla vietin tarkan seurannan alaisena 1kk...
Reilu vuosi on nyt kulunut tosta tapahtumasarjasta ja nykyään olen ihan ok välillä masentaa,mutta ei sen kummempaa.Lääkeitä en ole syönyt vaikka pitäisi.Pärjään ilmankin.Itsemurhaa en enää ole hautonut pitkään aikaan.Lopujen lopuksi kun terkemmin ajattelee en enää edes halua kuolla.Tuskin edes koskaan halusinkaan,jos olisin halunnut olisin nyt kuollut.Tajusin viimeinkin miten tärkeä lahja elämä on eikä sitä kannata heittää hukkaan vaikka se välillä on mitä on.Enkä enää koskaan aio ruveta sillä leikkimään.Huomasin myös sen miten tärkeää on puhua ajoissa ongelmistaan vaikka ne tuntuisivat miten mitättömiltä tai suurilta.
Toivottavasti edes joku sai jotain irti tekstistäni.Puhukaa ongelmistanne vaikka ne olisivat mielestänne kuinka vähäpätöisiä tahansa.Elämä on arvokas lahja vaikkei se siltä aina välillä tunnukkaan ja aina koittaa parempi päivä.Jos joku haluaa jakaa ajatuksia kanssani niin s.postin saa pyydettäessä.
Kesaän jatkot kaikille...

Vastaukset 8
Vanhimmat
Kiva selviytymistarina. Tälläisiä on mukava lukea. Saa lohtua omaan oloon jotka sitä tarvitsevat.
suurella kädellä onnea. Tällaisia tarinoita harvemmin kuulee. Ja aurinkoisena päivänä omakin mieli nousee vieläkin korkeammalle.
Ensimmäinen itsemurha ajatus jonka muistan tuli kun olin 12-vuotias, nyt olen 26-vuotias nainen. Olen aika pitkälti ajatellut tekeväni sen samalla tavalla kuin sinä, paitsi loppuun saakka ja ilman jätesäkkejä. Kenenkään on turha sanoa, että älähän nyt, kyllä se siitä. Ei se tästä. Joudun lykkäämään sitä tapahtumaa vielä tovin erinäisten käytönnön järjestelyiden vuoksi, mutta aika lähellä se päivä on.
Olen myös alholistiperheen lapsi, mutsi ja faija oli mulla täysii paskoja paremmin en sano. Isä ja äiti nimitystä he eivät ansaitse. Faija kun delas (liian kovaan kankkuseen kait) niin ei se minussa herättänyt mitään tunteita. Sitten kun lukee täällä miten ihmiset surevat isäänsä tai äitiänsä niin minä aina ajattelen että he ovat siinä onnellisessa (niin kornilta kuin se kuulostaakin) asemassa että voivat aidosti kaivata ja surra.
tulee suru siunkin luo kun on sen aika .. oli vanhemmat sitten millasii vaan niin aina ne on kuiteskin vanhempia .. eikä sitä mikään asia mailmassa muuta ei ees kuolema ... ja kiitos sinulle joka kerroit alussa oman kohtalosi voimme oppia siitä jokainen jotakin ...
Sulle mun pikkuise koulutaipaleele.
Sulla oli raskas elämä, jos viittisit kattoo, että mun beibe pääsis helpommalla! Tuskin sentään. Tyttö on jo nyt kaunis ku aamu ja ikää 11-v. Milä mä sitä autan???
Toivoisin, että paras ystäväni olisi perunut ajatuksensa niinkuin sinä. Joka päivä, joka hetki ystäväni itsemurha seuraa suruna mielessä. Kuinka onnekas oletkaan.
Moi! Melkein itkin,kun luin viestisi.Paljosta olet selvinnyt ja hattua nostan,kun olet nuon hyvässä kunnossa.Kirjoittelet jos ehdit/haluat joskin sulle varmaan on tullut vastauksia jo vaikka kuinka paljon.
T:mä vaan