Tuolla toisessa ketjussa esitettiin väite joka vaatii ihan oman keskustelunsa.
>>On helppoa olla rohkea silloin, kun mikään ei uhkaa, mutta on hyvin vaikeaa panna henkeään alttiiksi silloin, jos ei usko kuolemanjälkeiseen elämään
Minä en ateistina allekirjoita tätä väitettä.
Olen jo yli kymmenen vuotta sitten hyväksynyt sen tosiasian että tulen kuolemaan joskus. Se on normaali osa elämän kiertokulkua. Väistämätön tapahtuma.
En pelkää kuolemaa. Korkeintaan joskus käy mielessä että toivottavasti se tapahtuu nopeasti ja kivuttomasti. Turha sitä, ja mitään muutakaan, on etukäteen murehtia.
Luulisin päinvastoin että uskovaisilla on pelkoa tuota luonnollista tapahtumaa kohtaan. Onko oma taivaspaikka lunastettu vai joutuuko helvettiin?
Mitenkäs muut ateistit? Pelottaako kuolema?
>>On helppoa olla rohkea silloin, kun mikään ei uhkaa, mutta on hyvin vaikeaa panna henkeään alttiiksi silloin, jos ei usko kuolemanjälkeiseen elämään
Minä en ateistina allekirjoita tätä väitettä.
Olen jo yli kymmenen vuotta sitten hyväksynyt sen tosiasian että tulen kuolemaan joskus. Se on normaali osa elämän kiertokulkua. Väistämätön tapahtuma.
En pelkää kuolemaa. Korkeintaan joskus käy mielessä että toivottavasti se tapahtuu nopeasti ja kivuttomasti. Turha sitä, ja mitään muutakaan, on etukäteen murehtia.
Luulisin päinvastoin että uskovaisilla on pelkoa tuota luonnollista tapahtumaa kohtaan. Onko oma taivaspaikka lunastettu vai joutuuko helvettiin?
Mitenkäs muut ateistit? Pelottaako kuolema?
Vastaukset 21
Vanhimmat
minua ainakin pelottaa...en jotenkin pidä ajatuksesta että yhtäkkiä lakkaisin olemasta. sitä miettii että miltä olemattomuus tuntuu, ei sitä voi tietää millään eikä sitä osaa ajatella.
ehkä jossakin vaiheessa sitä tulee toivomaanki kuolemaa jos on hyvin vanha ja sairas, mutta ei sitä silti haluttais jättää tätä maailmaa, kuiten sen verran pidän elämästä.
>>...sitä miettii että miltä olemattomuus tuntuu, ei sitä voi tietää millään eikä sitä osaa ajatella.
niin siis miksi olemattomuus pelottaa?
Olemmehan me olleet olemattomia ennen syntymäämmekin eikä siitä mitään
traumoja ole mulle tullut, koska olin olematon..
En myöskään pelkää kuolemaa, koska se on ihan turhaa. Kaikki kuolee joskus, muuttuu mullaksi ja alkaa kasvattamaan uusia kuolevia. Ja niin edelleen. Mitään pelättävää siinä ei ole.
Eri asia on itsesuojeluvaisto, joka pyrkii luonnollisesti välttämään kuolemaa. Mutta kun kuolen niin kuolen, ei sen jälkeen ole minun kohdallani enää mitään. En siis pelkää, vaan iloitsen elämääni.
Ja tuohon lauseeseen jolla aloitit viestin. Tietysti on tilanteita ihmisen elämässä, joita ei voi/jaksa käsittää, surua, pelkoa ja menetystä. Minunkin kohdallani. Olisi toki helppoa heittäytyä johonkin uskomukseen ja elätellä mielikuvia, ja saada siten parempi olo. Olen kuitenkin aina ja kaikissa tilanteissa ollut selvillä siitä, ettei jumaliin uskominen ole vastaus. Ihmisen pitää vain elää kaikki tapahtumansa.
Tällä hetkellä avustan kuolevaa isääni. Ei tiedä milloin tuo hetki on, mutta ei liene kuin muutama kuukausi tai muutama viikko jäljellä.
Kyllä sitä joskus toivoo, että olisi jotain kuoleman jälkeen, mutta toiveeksi jää. Suru on ihan eri tavalla läsnä, kun ihmiselo on ainut kertaista ja kuolema lopullista.
Ihailen isäni vakaumusta uskonnottomuudessaan. Välillä asiat näyttävät paremmilta ja tulee sanottua jotain mikä ei enää ole mahdollista hänelle, niin hän pudottaa minut äkkiä maanpinnalle tokaisemalla: - Älä hulluja puhu tyttö, ei tässä enää kauaa henki pihise.
Pelottaako kuolema? No, ei oikeastaan, koska maailma on niin ihana ja kaunis, niin on surullista ajatella kaiken loppuvan.
Toisaalta moni vanhus, joka on elänyt hyvän elämän, on valmis luopumaan elämästään tyynesti. Isoäitini alkoi puhumaan yhä enemmän omasta kuolemisestaan kolma vuotta ennen kuin sitten kuoli. Hänen ystävänsä olivat jo kuolleet. Sisaret ja veljet jo haudassa. Yhteiskunnan meno ei enää kiinnostanut, hänen mielestään se oli mennyt menojaan, eikä hän pysynyt enää kyydissä mukana.
Vanhuksena ihiminen alkaa elämään muistoissaan yhä enemmän ja irtaantumaan tämän hetken tapahtumista. Tulevaisuus menettään merkityksen. Näyttää olevan normaali psykologinen tapahtumaketju, joka päätyy kuolemaan.
Ei se varsinaisesti pelota,mutta aion kyllä taistella kynsin hampain ennen kuin kuolema korjaa.Kyllä tässä vielä vuosituhannen aion täällä pyöriä.
Kutsuttaneen itsesäilytysvietiksi.
Kuolema ei kuitenkaan ole pahinta, mitä ihmiselle voi sattua ja jos ei voi välttää tuhoutumista, niin siihen täytyy tyytyä ja poistua kun se aika tulee. Ja jos on tilaisuus valita kuolintapojen välillä, niin äkillinen sydänhalvaus tai tappava tapaturma on parempi kuin lähtö omaien ulosteiten tahrimana dementikkona...jälkimmäisen uhatessa voisin jopa jouduttaa lähtöäni siinä vaiheessa kun ajatukset olisivat hivenenkin selkeitä.
Ei, ei pelota. Osana luonnollista elämää se kuolemakin on. Rasti jonka kaikki lopulta hyväksytyksi suorittavat.
Jätä omena pöydälle pariksi kuukaudeksi. Näet kuinka ja nahistuu ja mätänee pois. Ei puhetta "sielusta joka nousee Taivaaseen".
"Jätä omena pöydälle pariksi kuukaudeksi. Näet kuinka ja nahistuu ja mätänee pois. Ei puhetta "sielusta joka nousee Taivaaseen". "
mistäs tiedät?
Minä olen hyväksynyt kuoleman osana elämän
pysäyttämätöntä kiertokulkua jo pienenä...
Mutta mitä urheutta vaatii kuoleman kohtaaminen?
Miksi jotakin niin luonnollista pitäisi pelätä?
Heh, Tästä tulikin mielenkiintoinen muisto
mieleen...
Parin viime vuoden aikana muutamat läheiseni
ovat "vaipuneet ikiuneen"...
Ja hautajaisissa en ymmärtänyt miksi pitää
ylipäätänsä itkeä, jotakin sellaista, joka
tapahtuu itse kullekkin (ainakin meidän aikanamme,
en ota kantaa tulevaisuuteen)...
No kävipä sitten niin, että eräs "harras"
sisareni muodosti tapauksen seurauksena
minusta kuvan sydämettömänä paskiasena...
jos olet nainen ja lapsesi on hengenvaarassa, siinä ei auta mitkään filosofiat kuoleman luonnollisuudesta elämän kiertokulussa.
"jos olet nainen ja lapsesi on hengenvaarassa, siinä ei auta mitkään filosofiat kuoleman luonnollisuudesta elämän kiertokulussa."
Hengenvaarassa olevan lapsen pelastamiseksi sitä tekee aivan mitä vain, mutta filosofiaa se ei muuta. Lapseni menettäneenä tiedän kuinka pahasti sitä voi haluta uskoa ja toivoa uskovansa johonkin kuoleman jälkeen, että näkisi rakkaansa taas (ja se toive ei koskaan kai katoa vaikka usko tai uskomattomuus olisi mikä...), mutta silti, oi silti lopullisuus oli vain siinä. Se ei uskoa tuonut ja hyvä niin, terve järki on hyvä säilyttää ihan oman elämän parantamiseksi...
Siinä olet oikeassa että se ei auta, mutta kohdattava se vain on, luonnollisuus ja elämän kiertokulku. Tuskallista, mutta jälleen, elämä on!
***
Niin kauan, kun mitään konkreettista kuolemanuhkaa ei ylläni ole (eli illuusio, tunne elämän jatkumisesta jatkumisen jälkeenkin on päällimmäisenä), pidän itseäni hieman jäävinä vastaamaan ainakaan kovin uhoavaan sävyyn mitään pelottomuudesta. En kuitenkaan voi sanoa pahemmin pelkääväni kuolemaa; enemmänkin siinä tällä hetkellä ahdistaisi se, että "niin paljon on vielä kokematta".
Taju luultavasti sammuu lopullisesti kuoleman myötä ja se siitä sitten. Uskovien taivas/helvetti -jaottelua, jossa usko nostetaan niin suureksi moraaliseksi hyveeksi, että se pelastaa ja sen puute kadottaa, en pysty mitenkään ottamaan vakavasti.
Varmaa tietoa minulla ei tietenkään ole siitä, mitä on kuoleman jälkeen eli onko mitään. Jos olisi, niin olisinkin sitten varmaan uskovainen, heillä kun sitä varmaa tietoa on joskus muillekin jakaa..
Katselin viime kesänä äitini kuolemaa ja ymmärsin hyvin läheltä, että itsekin tulen kokemaan saman. Ei kuolemaa voi väistää kukaan, ei eikkari eikä uskis. Turha on siksi pelätä ja elää yötä päivää hirvittävän kuolemanpelon vallassa.
Totta kai ihminen haluaa elää kauan. En minäkään toivo itselleni kuolemaa, koska tämä eläminen on yleensä ihan kivaa. Kun sitten vielä tietää, että kuoleman jälkeen ei ole mitään - se on slut, finito - niin sitä haluaisi nauttia olemassaolostaan niin kauan kuin mahdollista.
Toiset ihmiset tarvitsevat hyvinkin konkreettisia taivaskuvia kuolemanpelkonsa voittamiseksi. Puhutaan päärlyporteista, kultakaduista ja enkeliorkestereista harppuineen. Minusta kuolemanjälkeiseen aarremaailmaan uskominen ja sitä odottaminen on itsensä pettämistä.
Kaikki uskonnot, niiden sisältö, vaatimukset ja rituaalit tähtäävät kaikki vain yhteen päämäärään: että ihminen voisi toivoa jatkavansa elämää kuoleman jälkeen. Jokainen uskonto väittää, että juuri sillä on parhaat konstit elämän pidennykseen. Kun tämän tajuaa, lakkaa uskomasta uskontoihin.
...ovat hyvin samankaltaiset kuin kirjoittamasi.
En pelkää kuolemaa, tosin kuolema ei ole mitenkään läsnä tai ajankohtainen tällä hetkellä. Kuoleminen vanhuuteen on helppo hyväksyä, niin käy väistämättä jokaiselle. Mutta vaikkapa vakava sairastuminen tällä hetkellä saisi varmasti pohtimaan kuolemaa haudanvakavasti, pohtisi mitä olisi voinut tehdä toisin, mitä olisikaan vielä ehtinyt ja halunnut tehdä jne.
Ei maallisen tomumajan jättäminen ateistillekaan varmasti välinpitämätön asia ole, lähestymistapa on vain toinen, ateistin kun ei tarvitse pelätä joutuvansa kärsimään enää kuolemansa jälkeen, oli elämä/kuolema ollut sitten millaista kärsimystä tahansa. Ei tarvitse pohtia onko ollut riittävän "hyvä" ansaitakseen ikuisen elämän. Ateistille kuolema on ennenkaikkea luopumista ystävistä, läheisistä ja kaikesta mitä on saavuttanut. Yhteenvedon paikka.
Uskovalla, joka "tietää" ilman epäilyksen häivää pääsevänsä taivaaseen kuolema voi olla jopa odotettu ja iloinen tapahtuma (toki se voi olla sitä ateistillekin), tapaa menneet rakkaansa ja saa osansa taivaan kirkkaudesta ja suunnattomasta rakkaudesta. Kuolema on luopumista mutta myös uuden alku.
Uskohan ei ole pyyteetöntä rakkautta jumalaa kohtaan vaan vastapalveluksena saadaan ikuinen elämä pikku jelpit maallisen taivalluksen aikana Henkilökohtaisesti en ymmärrä miksi joku haluaa ikuisenelämän.
Tuo lainauksesi kertoo oikeastaan sen kuinka vaikea uskovan on ymmärtää ateistin maailmankatsomusta, ei vain mene jakeluun, että usko kuolemanjälkeisestä elämä on asia joka ei lukeudu olemassaoleviin vaihtoehtoihin.
entäs jos et kuole yllättäin ja tulee tilanne, että tiedät kuolevasi... iskeeköhän katumus?
Katumus mistä?
Jos tietää kuolevansa lähiaikoina, niin onko oletusarvoisesti olemassa jokin asia, mitä pitäisi katua?
En pelkää omaa kuolemaani. Ympärilläni on ollut kuolemantapauksia, ja se tietysti pelottaa kun joudun luopumaan läheisistä ja rakkaista ihmisistä. Luopuminen sattuu. Muistot heistä ovat kuitenkin tallella. Ja he jatkavat elämistä noissa muistoissa, kuin myös mahdollisten lapsiensa kautta, ja tekemiensä tekojen ja niiden seurausten kautta. Tuolla tavoin "elämme ikuisesti".
Mutta siihen en usko, että kuoleman jälkeen on olemassa "Ikuisuus", jokin "paikka" minne "sielu" siirtyy. En minä halua olla olemassa ikuisesti. Elän elämääni kunnes se päättyy lopullisesti, ja hyvä niin.
Pelottaa se kuolema aika ajoin. Ei tosin oma vaan läheisten kuolema. Miten uusi kuolemantapaus aina vie tärkeän osan elämää pois. Tai oikeastaan: jättää elämäntarinansa minun jatkettavakseni, eli tavallaan siirtyy elämään minuun.
Niin minäkin teen sitten aikanaan. Siirryn suruksi, toipumiseksi ja iloksi. Ja molekyyleiksi auringonlaskun valaisemaan usvaan.
Ei mua kuolema pelota. Mä olen ollut sinut tulevan kuolemani kanssa jo pitemmän aikaa. Mut se ei tarkoita sitä, että mä haluan kuolla, niin kuin jotkut luulevat.
Ei pelota tavallista, (tuskallinen tai ennenaikainen, näitähän kai pelkäävät lähes kaikki?) pahemmin.
jos olen väärässä eikä mitään tuonpuoleista ole olemassa olen tasan yhtä kuollut kuin vakaumuksellinen ateistikin, se siitä.
jos taas olemassaoloni ei päätykään kuolemaan niin ajatus tulevasta on lähinnä jännittävä.
En osaa uskoa ihmistä niin käsittämättömän paljon suuremman kuin jumalan voivan nauttia itse luomansa olennon kiduttamisesta.
Voitteko te, hyvät uskonveljet ja uskonnottomat kuvitella jumalan olevan saddam milosevits hitler?