31.3.2006 menetin rakkaan aviomieheni. Hän oli 51 v. minä olen 41. Oltiin naimisissa 2 vuotta. Olimme kaikki kaikessa toisillemme siitä hetkestä kun ensi kertaa tavattiin. Kummallakin kaksi aikaisempaa liittoa takanaan. Meidän suhde oli ainutlaatuinen, oltiin toisillemme ne sielun puolikkaat, näin uskoimme ja tunsimme. Ja nyt hän on poissa. Alan tajuta sen vasta nyt tosissaan kun hautajaiset ym. on ohi. Päivä päivältä ikävä kasvaa. En tiedä miten tästä selviän. Tuntuu niin pahalta. Kaikki suunnitelmat mitä meillä oli, kaikki on loppu. Meillä oli niin valtava rakkaus, miksi minä jäin tänne...
Mieheni kuoli
Mumeli
92951
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
miten elämä koittelee joskus. En tiedä onko olemassa yhtään sanaa, joka sinua auttaisi, mutta sen tiedän, että jos olisi, minä sen sanoisin. Jaksamista!
toivoa sinulle,
mitä en itse voi antaa:
saakoon rakkaus Jumalan
sinua sylissään kantaa.
Minun elämäni rakkaus kuoli 7 vuotta sitten vain 25-vuotiaana auto-onnettomuudessa. Olimme leikkikavereita 6-vuotiaasta lähtien.
Kyllä siitä selittämätön kolo jää lopuksi elämää, kun läheinen ihminen kuolee.
Vaikea hyväksyä, että ihmistä ei enää ole - ettei häntä koskaan enää voi nähdä... Eikä voi olla ajattelematta, että mitä olisi, jos toinen vielä eläisi...
Mutta niin se on vaan hyväksyttävä. Ja onhan meillä helpompaa kuin vaikka joillekin Irakilaisille, jotka koko ajan menettävät tuttuja ja omaisiaan...
...tiedän miltä sinusta tuntuu!!!
Päiväpäivältä se menee ensin raskaammaksi,sitten ihan pikuhiljaa alat itse jäämään henkiin.
Sinulla on vain kaksi vaihtoehtoa,joko selvitä tai ei...toivon todellakin että jaksat nyt tämän raskaimman ajan,surutyö pahimmillaan!
Koita jaksaa,selviät kyllä...
Taas yksi viikonloppu takana, jaksoin jotenkin...Kiitos tuesta, ymmärryksen sanoista.
Minun elämäni muuttui puoli vuotta sitten yhdessä yössä aivan toiseksi kuin olin sen kuvitellut.. Mies sai sairaskohtauksen ja jäin yksin kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa. Lapset pakottivat alussa jatkamaan elämää ja oma surutyö pääsikin alkamaan vasta sitten, kun huomasin heidän päässeen pahimman järkytyksen yli. Tunteet vaihtelivat kuin vuoristorata, mutta pikkuhiljaa mäet ovat pienentyneet ja harventuneet. Olen pystynyt prosessoimaan asiaa ystävieni, ammatti-ihmisten ja ennenkaikkea itseni kanssa, niin että uskon elämääni tulevan vielä ilon hetkiä. Kun pääset pahimman ohi, niin uskalla rohkeasti kohdata kaikki muistot ja anna surun ja kyyneleiden tulla, sillä joka kerta kun uskallat sen tehdä, pääset myös surussasi eteenpäin. Näin ainakin omien kokemusteni mukaan. Voimia sinulle ja muista pyytää kaikkeen läheistesi apua, sillä avun antaminen on heidän velvollisuutensa ja he myös tekevät sen mielellään.
JATKA ETEENPÄIN!
et kertonut miehesi kuoleman syytä.aloin itse seurustella viisi vuotta sitten ihanan miehen kanssa ,menimme naimisiin ja suunnittelimme tulevaa mutta kuningas alkoholi pilasi mahdollisuutemme.hän riisti sittemmin itseltään hengen.tämä tapahtui kaksi vuotta sitten.tunsin pitkään hirveää syyllisyyttä,että oliko minussa vikaa.onneksi lapseni olivat minulle henkireikä.ystävät olivat myös tärkeä tuki.
nyt elämä hymyilee ja voin hyvin.tsemppiä sulle.
Kuningas alkoholi puuttui peliin... riisti tulevaisuuden. Mieheni teki itsemurhan syvässä masennuksessa, joka johtui alkoholismista.
Aluksi syyllistin minäkin itseäni.
En enää..
Tsemppiä kyllä tarvitaankin.
Kiitos
Mumeli