Isäni kuoli sairastettuaan pitkään 27, 4 omaan sänkyynsä. Hänellä oli sepelvaltimotauti, keuhkoahtauma, ASO- tauti, ja pitkäaikainen depressio. Isäni kävi läpi ohitusleikkauksen joulukuussa ja toivoi uuden elämän alkavan. keuhkot olivat asiasta erimieltä. Sen jälkeen alkoi jatkuva sairaalakierre. Milloin kuumetta, tai infektiota. Rintalasta ei lähtenyt luutumaan kunnolla.. Me äidin kanssa olimme kovilla. Samaan aikaan kävin lähihoitaja koulua ja opiskelutahti oli kiivas. En tiedä miten jaksoin.. Isä kärsi, uskoi ja toivoi kunnes lopulta psyyke petti. Hän vajosi lähes psykoosiin. Sanoi, että ei kestä jatkuvaa sairastamista ja tuskaa.. Vaikka kokoajan tiesin, että loppu tulee minä hetkenä hyvänsä ei sitä koskaan voi hyväksyä. kuoleman lopullisuutta ja ikuista ikävää.. Kaipaan isäni älykyyttä, suoraselkäisyyttä, aitoutta.. Hän oli rehellinen suoraselkäinen suomalainen mies.. Meillä oli aivan erityiset välit. Tänään oli hänen siunaustilaisuutensa ja viikonpäästä uurnanlasku. Ihmettelen sitä voimaa minkä sain.. En itkenyt ja hajonnut. Tunsin isän läsnäolon hyvin voimakkaana.. Hän oli maailman paras faija minulle.. Miten olette itse pääseet menetyksen yli? Mistä olette saaneet lohtua? Omia kokemuksianne!
Minulla oli maailman suurisydämisin isä!
Isäni Reino, rakastan sinua...
81915
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ensinnäkin fyysinen kuolema ei ole LOPULLINEN LOPPU...siis se on vain poislähtö tästä fyysisestä muodosta. Sielu/henki jatkaa kyllä "eloaan".
Tuossa isäsi tapauksessa kuolema tuli kyllä suurena pelastajana maallisista tuskista. Että oikeastaan sinun pitäisi olla onnellinen hänen puolestaan...
kauan sitten isäni sairastui syöpään.Asuin 650km päästä kotoa.Kävin häntä usein katsomassa.Siihen aikaan käytettiin kipulääkkeenä vain morfiina ja sitäki säänösteltiin.Sain sitten vauvan ja vein hänet isän luo jo toisen kerran 5kk aikana.Isä ei silloin tuntenut enää minua mut yllättävää vauvan kyllä.Hän huusi tuskissaan Pian hä nukkui pois.Tietenkin oli hirvee ikävä mutta mua lohdutti isän reaktio lapsen näkemisestä.
Siten vuosia myöhemmin äitini sairastui Alcheimerintautiin.Kävin häntä katsomassa niin usein kuin voin.Soittelin hänelle jokapäivä tarvittaessa montakin kertaa päivässä.Laitoshoidossa hän oli 10v.Soitin hänelle edelleen.Hänellä ei siinävaiheessa enää ollut puhelinta )hoitajiat vei kännykän hänen koravalleen.oli keuhkokuumeita ja muita tulehduksia.Lopulta hän joutui
tk-sairaalaan.Se tuskainen huuto kaikuu vieläkin korvissa.Aloin hiljaa toivoa että äiti pääsisi isän luo.Sitäkin kesti 2v.Yölliset puhelin soitot pelästytti.Puhuin hänen korvaansa aamulla kun sitten illalla hän nukkui pois.Ensin tuli tuskainen olo.Meitä on 3lasta.Ainostaan minä kaukana ja ainoa joka pidin jatkuvasti yhteyttä.Leivoin ja laitoin täällä kaiken valmiiksi.Kun menin kotipaikalle niin ekaks haudalle.Se oli kovapaikka.Tein hautajaisista niin kauniit kuin osasin.Oikeastaan en osannut surra. asiaa.Aina kun suru ja ikävä tuli niin päässäni kaikui äidin tuskan huuto.Molemmat siis kuoli hirveissä tuskissa.7päivän päästä äidin lähdösta on 2v.Mä olen aina isän kuolemasta asti mielessäni kertonut isälle asioita.Niin teen myös äidille.Kuullosta pöpin meinigiltä.Vaan mun mielessäni he elävät muistoina.Minulla on tunne että heillä on hyvä olla.Se antaa minulla voimia.
Minäkin tunnen isäni olevan minua lähellä kaikessa mukana. Kaipaan hänen älyään, lämpöään, läsnäoloaan.. Onneksi äitini elää ja on 70 vuotiaaksi todella hyväkuntoinen. Isänikin kärsi paljon tuskaa ja kipua. Uskoi kaiken kääntyvän parempaan, kun pääsi ohitusleikkaukseen.. Yläkerrassa oli päätetty toisin. Ensi lauantaina uurnanlasku. Luopuminen on vaikeaa. Omaa kuolemaa olen miettinyt paljon. Se ei pelota enää niin, kuin ennen.. Tiedän joskus pääseväni isäni luo..
Minunkin täytyy tunnustautua yhdeksi, joka juttelee mielessään edelleen äidilleen kaikista asioistansa. Tulisin varmaan aivan sekopääksi ellen näin tekisi, sillä ketään muuta sellaista kuin äiti oli, ei elämässäni ole. Hänelle oli aina hyvä kaikesta kertoa.
Äitini kuoli myös syöpään, mutta kipulääkitys (mm. kipupumppu) oli niin hyvää ettei äiti ollut koskaan tuskainen. Äiti oli tajuissaan lähes loppuun saakka ja hyvin levollinen.
Kipupumpun kautta hän sain jotain morfiinijohdannaista,mieltä vähän rauhoittavaa ja limaisuutta vähentävää lääkettä.
Olen menettänyt molemmat vanhempani, äitini kuoli tänä keväänä. Oman perheen tuki ja ystävät ovat olleet apuna surutyössä sekä liikunta, mutta äitienpäivä otti koville. Aurinko paistanee risukasaankin.
Ja hän kuoli myös kotonaan, vaikean sairauden murtamana. Surutyössäni koin juuri sen saattohoitoajan hyvin palkitsevaksi jotenkin, sainhan antaa isälleni sen lohdun, että olen aina siinä eikä hän joudu kuolemaan jossain sairaalassa. Mitään ei jäänyt sanomatta, ja lähtökin oli rauhallinen. Fyysisesti hän ei enää näyttänytkään ihmiseltä, oli niin laihtunut. Mutta jotenkin näin sen ohi, enkä muistele häntä sellaisena, sairaana. Hän oli vasta 49, ja minä 19. Siitä on nyt kolme vuotta. Tottakai ikävöin ikuisesti, mutten kysy sitä klassista kysymystä "miksi"? Se nyt vaan on niin, että sairaus tulee kun se niin haluaa, ja kenelle tahansa. Sille ei voi mitään, enkä aio siihen tuhlata energiaani. Isäni halusi, että jatkan elämääni. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta kuitenkin olen pärjännyt. Ja se tieto, että hän halusi, että jatkan elämääni, on myös antanut voimia. Ei hänkään halunnut kuolla, näin että hän pelkäsi, mutta siihen en voinut mitenkään auttaa. Ei kukaan voi. Minua on auttanut suuresti se meidän viimeinen yhteinen aikamme, ja se elämänhalu, jonka hän jotenkin "delegoi" minulle, mikä auttaa jaksamaan. Ja todella paljon auttaa tietoisuus siitä, ettei hän kärsi enää. Hänen ei koskaan enää tarvitse kärsiä mistään, ja se tekee minut niin onnelliseksi.
Voimia sinulle todella paljon! Aika parantaa, lupaan sen. Ja muista, että isäsi on nyt paremmassa paikassa, jossa hänellä on hyvä olla.
kiitos kauniista sanoistasi. Ei isäni loppuaikoina ollut enää se isä joka hän oli aina ollut. Oli jatkuvasti Meilahdessa ja Malmilla. Hänelle tehtiin ohitusleikkaus joulukuussa(kolmensuonenohitus), mutta rintalasta ei lähtenyt luutumaan kunnolla. Sitten tuli raju infektio ja keuhkokuume. Ihme, että selvisi siitä. Isäni pelkäsi sairaaloita, etenkin sydänvalvonta yksikköä, jossa sängystä ei päässyt nousemaan edes ylös. raukka oli sekaisin päivistä ja kellonajoista. Kävin katsomassa lähes jokapäivä häntä.. halusin näyttää rakastavani ja tukevani häntä. Suru on surtava.. Puhuttava, itkettävä, kaikki vaatii aikansa. puhun isälle paljon.. uskon hänen olevan läsnä ja näkevän, kun valmistun kohta lähihoitajaksi. Lauantaina menemme äitini ja poikani kanssa laskemaan isän uurnan hautaan. Kaikki me täältä lähdemme.. Isä hyvää matkaa..
Ei minunkaan isäni ihan loppusuoralla ollut oma itsensä. Morfiini teki tehtävänsä, hän sairasti syöpää. Sekosi myös kellonajoista ja päivistä, ja ihan pari kertaa ihmisistäkin. En kuitenkaan sanoisi, että hän olisi ollut ihan sekaisin, ja se myös ilahduttaa minua. Siis se, että hän lähti selvät muistot mielessään.
Toivottavasti uurnanlaskunne menee hyvin. Olkaa ihan rauhassa ja hyvästelkää isäsi maanpäällinen elämä. Muistoissa isämme elävät aina, ja niin sen pitää ollakkin. Ajan kuluessa ne kivuliaimmat muistot väistyvät, ja kauniit muistot tulevat mieleen. Jostain luin isäni kuoleman jälkeen niin kauniit sanat, mutten ihan muista miten ne meni. Kuitenkin jotain tyyliin; "Ellei voisi rakastaa, ei voisi surra. Jollei rakkautta olisi ollut, suruakaan ei olisi." Tai jotain sinneppäin. Suru on kivuliasta, mutta myös rakkaudenosoitus.
Voimia sinulle ja äidillesi. Ja viettäkää kesä nyt rauhassa, ja jutelkaa paljon. Se auttaa.