Mulla pyörii itsemurha mielessä joka päivä, joskus voimakkaammin, joskus vain yhtenä vaihtoehtona. Olen ollut vaikeasti sairas jo monta vuotta, minua ei pystytä auttamaan, monia asioita on yritetty mutta asiat ovat menneet vain pahemmaksi. Kärsin henkisistä, en ruumiillisista tuskista. Romahdus tulee aina, taistelimpa kuinka kauan tahansa, mutta aina se tulee. Päivät on pitkiä, aamulla kun herään alan jo kiroilemaan kun on taas vasta aamu. Ne ihmiset jotka mulla on ovat usein iltapäivään asti omilla asioillaan, minä vain odotan ja odotan. Ei työtä, ei koulua, ei rahaa. Aikaani en saa kulumaan edes tulevaisuuden suunnittelulla, sillä kuten sanoin, tilani on siinä, etten enää kykene juuri mihinkään yksin. Sen, minkä pystyn, pystyn toisten kanssa, mutta yksin kaupassa tai kirjastossakin käynti on täyttä taistelua ja tuskaa. Ihmisten edessä olen pyrkinyt käyttäytymään asiaan ja tilanteeseen kuuluvalla tavalla läpi elämäni, peittäen itseni jollain tavalla. Nyt myös vainoharhaisuus, jos sitä voi siksi sanoa, hallitsee minua aika paljon, kun ajattelen kulkiessani ihmisten ilmoilla että ihmiset ajattelee, että mitenköhän tuo on nyt niin erilainen kuin silloin ja silloin... Tätä se on aina. Koskaan en ole saanut annettua todellista, sanotaan kokonaista kuvaa itsestäni ihmisille. Yleensä minua pidetään hiljaisena ja arkana tai ujona, koska mietin koko ajan asioita enkä toimi spontaanisti. Vaan mistäpä he tietäisivät. Ja onhan se tietysti totta, mutta vain osittain. Nimittäin jos en kärsisi mistä kärsin, olisin ehkä paljon erilaisempi. Vaan sitähän minä en koskaan saa olla.
Itsemurhaakaan en uskalla tehdä. Enkä kestäisi sitä jos joutuisin johonkin terapiakierteeseen. Ainut mitä tässä tilanteessa tarvitsen, olisi joitakin ihmisiä ympärille, jotka edes jotenkin ymmärtäisi, joiden elämässä saisin olla mukana sen verran kuin pystyn. Yleensä sitähän elämäni onkin nyt; tarkkailen toisten elämää, mietin, miten "normaalit" ihmiset käyttäytyy, vertaan omaan käytökseeni. Ja siinä sivussa kun sitten yritän muistaa kuitenkin, että me kaikki olemme omanlaisiamme! Joo...
Kunpa vain voisin olla minä, sitä mitä minä olen!
Siinä onkin toivetta kerrakseen!
Itsemurhaakaan en uskalla tehdä. Enkä kestäisi sitä jos joutuisin johonkin terapiakierteeseen. Ainut mitä tässä tilanteessa tarvitsen, olisi joitakin ihmisiä ympärille, jotka edes jotenkin ymmärtäisi, joiden elämässä saisin olla mukana sen verran kuin pystyn. Yleensä sitähän elämäni onkin nyt; tarkkailen toisten elämää, mietin, miten "normaalit" ihmiset käyttäytyy, vertaan omaan käytökseeni. Ja siinä sivussa kun sitten yritän muistaa kuitenkin, että me kaikki olemme omanlaisiamme! Joo...
Kunpa vain voisin olla minä, sitä mitä minä olen!
Siinä onkin toivetta kerrakseen!
Vastaukset 4
Vanhimmat
käsittämättömästä elämänenergiasta ja voimakkaasta libidosta, mutta just toi, että miten uskaltaa murtautua ulos tästä häpeän ja jännityksen kuoresta. Prkl, minähän sen vielä teen, ja vielä ne mun laulua kuuntelee... tai itkee ja kuuntelee. Tai... niin just.
Heippa,
surffailen ensi kertaa täällä netissä, ja kun luin viestisi, ajattelin, että tää on varmaan joku johdatus... En tiedä kuka olet, mistä olet ja millainen olet, mutta viestisi sai minut mietteliääksi. Olen itse myös elänyt vaikean elämän, paljon vastoinkäymisiä, mutta aina jossain se aurinko pilkistää :)
Jos haluat viestitellä kanssani - olen mielellään ystäväsi - laita viestiä sähköpostiini, sähköpostiosoite yllä.
Voimia sinulle ja auringonpaistetta kaikesta huolimatta... Olen kuullut usein lauseen että
"asioilla on tapana järjestyä" ja joskus tuo jopa ärsyttikin, mutta nyt on kuitenkin pakko uskoa tuo todeksi.
Viestittele jos haluat!!
..tällä hetkellä en kuitenkaan ole vielä valmis uusiin ihmissuhteisiin johtuen juuri ongelmistani. Haluaisin vielä sanoa, kun sanoin kärsiväni henkisestä sairaudesta, että ei sitä minulle ole diagnosoitu papereihin, mutta vaikeista asioista kärsin, en halua niitä sen enempää paljastaa. Umpikujassa tässä silti ollaan.
Itse olen, ainakin haluan olla, uskovainen ihminen, mutta lähes joka päivä, varsinkin itsemurha-ajatusten ja muiden vaikeiden kysymysten kanssa miettiessä sitä tuntuu, että pääsenköhän minä lopulta Taivaaseen. Minä kun olen aina ollut uskossa, mutta se saakin minut ihmettelemään, miten vaikka lapsesta saakka olen rukoillut Jumalaa auttamaan minua ongelmissani, että selviäisin niistä ennenkuin käy näin miten loppujen lopuksi on käynyt, niin silti kävi. Silti romahdin, silti, vaikka rukoilin lapsesta saakka. Mutta silti haluan olla uskossa. Haluan, sillä minäkin haluan joskus olla kunnossa. Edes siellä. Tietäisi vain miten sinne asti kestää. Joskus itseään on niin vaikea kestää.
Mul on tosi pitkälle samoja tunteita. Itse olen samalla lailla uskovainen, ja rukoillut aina Jumalaa, ja siitä huolimatta minunkin elämäni on ollut todella rankkaa. Tuli ero, rankka sairaus (etenevä sellainen), eikä parempaa huomista juuri näy, mutta silti toivo parmmasta huomisesta itää, ja koko ajan ajattelen positiivisesti. Viestittele mitä sulle kuuluu, jos jaksat. Nyt yritän päästä pikapuoliin nettiin. Tsemppiä!!