Avopuolisoltani kuoli isä muutama kuukausi sitten oman käden kautta. Erinäisten järjestelyjen hoitaminen on vienyt paljon huomiota muualle kuin itse suremisen mieheltäni. Nyt kun kaikki asiat on hoidettu, mieheni on vaipunut apatiaan. Apua hän ei omien sanojensa mukaan tarvitse keneltäkään. Ei minulta, ei keneltäkään. Surustaan hän ei puhu, vaan pitää kaiken sisällään. Samalla hän sysää minua koko ajan kauemmasksi. Tuskin tahallaan. Sydäntä särkee seurata tätä ihmisen kamppailua. Miten auttaa tällaista ihmistä joka ei halua puhua, ei halua että pitää hyvänään, lohduttaa sanoin tai ihan vaan olemisella. Miten jaksaa itse kun tuntuu että masentuu myös itse vaikka pitäisi jaksaa olla tukena ja turvana jos toinen sitä tarvii. Olen lukenut että surusta pitäisi puhua, ei kasata niitä kaikkia tuntemuksia sisälle. Miten siinä onnistuu jos toinen ei halua. Miestäni tuntuu myös painavan taakka siitä että hänen on huolehdittava vastedes niin äidistään kuin kahdesta sisaruksestaan. Aikuisia ovat hekin mutta silti. Tuntuu välillä vain niin pahalta seurata sivusta sitä kuinka ajattelematta omat sisarukset ja äiti toista käyttävät ei nyt hyväksi mutta olettavat aina että mieheni tekee kaikki viralliset hommat ja vähän virallisemmat. Ihan kuin he eivät itse suoriutuisi pienimmästäkään asiasta. Ja tahtomattaan näin ajavat toisen piippuun. Mieheni kun on sen sortin ihminen joka ei ihan heti sano vastaan ja huolehtii ennemmin toisista kuin itsestään. Mutta tuolla menolla pelkään että saan kohta olla toisissa hautajaisissa. En tiedä.. Kait pitäisi ottaa ja ravistella toinen hereille ja kertoa että hei, jos et ole sattunut huomaamaan tässä lähellä on ihminen joka välittää ja haluaa jakaa asioita kanssasi..
Miten autan?
Nimetön
3782
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
>Kait pitäisi ottaa ja ravistella toinen hereille
>ja kertoa että hei, jos et ole sattunut
>huomaamaan tässä lähellä on ihminen joka välittää
>ja haluaa jakaa asioita kanssasi.
Itselläni edessä hieman samanlainen tilanne (olen mies), ja tuntuu siltä, että niitä kaikkein pahimpia tuntemuksia on hyvin vaikea jakaa, kun ollaan siinä kriisin silmäkkeessä. Tämä saattaa tuntua kylmältä, mutta tuollaisessa tilanteessa ihminen on aivan niin sellaisten peruskysymysten äärellä, että tarvitsee myös sitä omaa aikaa. Ja paljon.
Ja varmasti. Kun aika jättää isästäni. Ainakin omalla kohdallani tiedän että avovaimoni rakastaa minua edelleen, on rinnallani kuolemantilanteessa ja yrittää tehdä kaikkensa oloni helpottamiseksi. Älä tunne syyllisyyttä. Miehesi ottaa kontaktia siinä vaiheessa kun on saanut ne perusasiat mielessänsä kasaan. Anna hänelle surun rauhaa.
Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja miehellesi paljon voimaa avautua sinulle, sitten kun sen aika on.
Kiitos kauniista sanoistasi! Ei tuohon voi muuta sanoa. Toivotan myös sinulle kaikkea hyvää!
Kiitos vielä kerran!
Toisen tukeminen surussa ei ole mikään helppo tehtävä, ja varsinkin jos itsekin suree menetettettyä omaista. Jokaisella on myös oma tapansa surra ja oma surulla on oma aikataulunsa. Miesten on varmaan naisia vaikeampi puhua surusta ja näyttää tunteitaan. Itsemurha on varmasti vielä vaikeampi käsitellä kuin luonnollisempi kuolema, johon ei ehkä liity samalla tavalla häpeää ja syyllisyyttä. Suruaan voi purkaa myös erilaiseen toimintaan, eivät kaikki osaa puhua tunteitaan ulos. Jokaisella on oma tapansa, mutta surutyö on toki tehtävä, mutta sille on annettava aikaa.
En osaa sinua erityisesti neuvoa, et voi surra toisen puolesta, etkä pakottaa suremaan jollakin tavalla, ellei hän sitä halua tai siihen pysty. Ehkä surun aika tulee myöhemmin, usein se tie on pitkä ja voi kestää vuosiakin. Voit olla läsnä ja osoittaa, että välität, ja että olet halukas auttamaan, jos hän sitä tahtoo. Mutta kunnioita kuitenkin sitä, että se on hänen surunsa. Ja ennen kaikkea pidä itsestäsi huolta. Jos tilanne tuntuu sinusta raskaalta niin etsi itsellesi ihminen, johon luotat ja joka pystyy olemaan sinun tukenasi, joka on tarpeeksi ulkopuolinen perheesi surusta. Ellei sellaista ole ystäväpiirissä, niin ota yhteyttä johonkin ammattitahoon, jotka voivat olla tukenasi (seurakunta, psykologit tms). Samoin tukea voi saada myös muille perheenjäsenille, kuitenkin heidän omasta toiveestaan.
Anna ajan kulua, elä päivä kerrallaan, huolehdi itsestäsi ja läheisistäsi sen verran kuin pystyt, jaksat, ja he antavat, äläkä menetä toivoasi.