Jumalan oikeuden mukaisuus

Se Parad Or kirjoitti:

Raamatussa käytetään hyvin paljon oikeustermejä, eikä se ole mikään sattuma, sillä kyseessä on todellakin oikeudellinen tapahtuma joka käydään ihmisen ja Jumalan välillä. Vaikka kyseessä onkin tällainen tilanne, niin tuomio käydään siten, että tuomittavana ei kuitenkaan ole suoraan ihminen, vaan tuomittavana on synti. Tuomarina on Jumala, joka tuomitsee synnin lain kautta. Puolustajana, mutta ei synnin, vaan ihmisen puolustajana on VAPAHTAJA MESSAIAH, eli Jumalan Sana, sillä vaikka synti on tuomittavana, niin oikeudenkäynnissä on myös syyttäjä, ja tuo syyttäjä ei syytä syntiä, vaan syyttää ihmistä, eli voidaan sanoa, että syyttäjä syyttää uhria joka on joutunut synnin harhauttamaksi ja synnin orjana taipunut tekemään kaikkea sitä mitä synti on saanut hänet tekemään ja tuo syyttäjä on Saatana, eli tuo sama joka Roomalaiskirjeessä mainitaan nimellä SYNTI joka ihmisen lihassa asuu.
Hän syyttää ihmistä omista teoistaan, ja ellei ihmisellä ole oikeaa suhdetta VAPAHTAJAAN MESSAIAH:IIN , vaan hän on mieluimmin antautunut synnille palvellakseen syntiä, niin hänellä ei olekaan puolustajaa Jumalan edessä ja niin hän joutuu tuomituksi siitä minkä tekijänä on synti, koska hän on mielellään yhtynyt syntiin ja sen aikaansaannoksiin. Tämän lisäksi on oikeudenkäynnissä vielä todistajat joidenka kautta ilmaistaan ihmisen syyllisyys lain säädösten kautta. Tämä on tuo oikeuden käynnin osanottajien luettelo, oikeudenkäynnin, jota käydään juuri tällä hetkellä ja oikeasta meistä riippuu omilla kohdallamme se mikä on oleva tuomio.
Tässä oikeudenkäynnissä ei ole annettu kenellekään ihmiselle tuomiovaltaa, vaikka eräät ihmiset ovatkin hyvin innokkaita käyttämään sitä ilman minkäänlaista valtuuksia, ja kavahtamatta laisinkaan sitä mitä Sanassa sanotaan ja mikä kuuluu seuraavasti:" Älkää tuomitko, sillä sillä tuomiolla millä te tuomitsette sillä teidät tuomitaan. Älkää lausuko kenellekään kadotustuomiota, niin sitä ei teillekään lausuta."
Luottamuksen asioihin nähden on JUMALALLA ainut tuomiovalta, sillä vain yksin HÄNELLÄ on oikeus tuomita ihminen, taikka armahtaa hänet, niinkuin HÄN itse sanoo:" Minä armahdan kenet minä armahdan." Ihmiselle ei ole annettu mitään oikeutta ottaa tätä valtaa pois Jumalalta ja käyttää sitä toisia ihmisiä vastaan.
Jumalan tahto on saada lausua jokaiselle ihmiselle armahdus, huomatkaa, ei vain joillekin, vaan jokaiselle, mutta meistä itsestämme riippuu se lausuuko Jumala sen meille vai eikö, eli onko meillä toivoa odottaa saavamme armahtava päätös, eli julistaako HÄN meidät vanhurskaiksi edessään MESSAIAH:IN VAPAHTAJAN sovitustyön tähden vai eikö HÄN sitä tee.
Meillä ei ole mitään mihinkä vedota ja sen kautta vaatia Jumalaa julistamaan meidät vanhurskaiksi, sillä HÄN vanhurskauttaa kenet HÄN haluaa vanhurskauttaa, sillä meillä on vain toivo MESSAIAH:IN kautta, ja siksi on ehdottoman välttämätöntä jättää kaikki muu ja kiinnittyä vain ja ainoastaan MESSAIAH:IIN VAPAHTAJAAN uskomalla HÄNEEN ja vain HÄNEEN, sillä jos meillä on tämä usko, niin silloin meillä on rohkeus lukea toivon ja luottamuksen kautta itsemme vanhurskautetuiksi MESSAIAH VAPAHTAJASSA, ja kun me tämän luemme itsellemme toivossa luottaen Jumalan armoon, niin silloin me voimme pitää itseämme vanhurskautettuina luottamuksen, ei vielä näkemisen kautta odottaen kuitenkin sitä, että saamme kerran toivon mukaan nähdä sen mihinkä me nyt luottamuksemme.
Jos me luottamuksemmekin toivossa MESSAIAH:IN kautta siihen Jumalan armoon joka vanhurskauttaa jokaisen joka HÄNEEN luottaa, niin meidän ei tule unohtaa sitä, että tuo mahdollisuus saavuttaa se voidaan riistää meiltä pois, taikka me voimme sen menettää.
Jotta voisimme ymmärtää mistä todellakin on kysymys anteeksiantamisessa niin meidän on ymmärrettävä mitä merkitsee se että Jumala antaa meille anteeksi kaikki rikkomuksemme kun me ne Hänelle tunnustamme. Jumalan anteeksiantamus rakentuu yhteen kalliiseen asiaan, nimittäin Hänen Poikansa suorittamaan sovitukseen, sillä ilman sovitusta ei meillä olisi anteeksiantamusta ja ilman anteeksiantamusta luottamuksemme olisi vain tuuleen höpöttelyä jolla ei olisi mitään pohjaa vaan se koostuisi vain turhista sanan helinöistä ilman mitään varmuutta. Tuo anteeksianto sidotaan vain yhteen ehtoon joka kuuluu: ”Niin kuin tekin annatte anteeksi teidän velallisillenne.”
Kun puhuin tästä asiasta eräiden saarnaajien kanssa niin sain vastaukseksi kiivaan sanonnan: ”Olenko minä mikään Jumala että pystyn antamaan niin kuin HÄN antaa.” Sen jälkeen seurasi selitys: ”Minä en kyllä pysty, mutta MESSAIAH pystyy minun puolestani.”
Olin kauhistua moista ajatusta, mutta muistin kuinka itse olin aikoinani turvautunut juuri tuohon samaan selitykseen jolla olin valheellisesti rauhoittanut itseäni ja paennut sitä Totuutta että minä saisin vain anteeksi jos itse annan anteeksi. Missä siis oli minussa vika että en pystynyt antamaan anteeksi vaikka kuinka ponnistelin ja painiskelin tuon asian kanssa.
Koko asia saa alkunsa siitä että joku on loukannut meidän egoamme ja tehnyt meille kipeää ja me katsomme sillä hetkellä tuon loukkaajan velalliseksi ja katsomme että hänen on maksettava tuo velkansa meille. Meistä tulee siis velkojia tuota ihmistä kohtaan. Tästä on Raamatussa erittäin varoittava esimerkki joka kuuluu pääpiirteiltään suunnilleen seuraavasti:" Oli kuningas jolla oli palvelija joka oli hänelle hyvin paljon velkaa, ja kuningas vaati palvelijaa maksamaan velkansa vankilaan joutumisen uhalla. Palvelijalla ei ollut mitään millä hän olisi velkansa maksanut, ja niinpä hän joutui suureen hätään ja anoi kuninkaalta armoa kohdalleen. Kuningas armahti tuon palvelijan, ja antoi hänelle hänen velkansa anteeksi. Kun tuo palvelija poistui sitten kuninkaan luonta, niin hän kohtasi henkilön joka oli hänelle velkaa, ja vaati tätä maksamaan velkansa vankilaan joutumisen uhalla. Tällä henkilöllä ei ollut varaa maksaa velkansa, ja hän joutui hätään, ja anoi tuolta palvelijalta armoa, mutta palvelija ei tuon henkilön anomuksista välittänyt, vaan heitti tämän vankeuteen. Kun kuningas tämän kuuli, niin hän määräsi tuon palvelijan heitettäväksi myös vankilaan ja pidettäväksi siellä niin kauan kunnes viimeinenkin ropo velasta olisi maksettu."
Erittäin merkillinen, mutta hyvin tuttu tilanne. Tuo palvelija oli saanut armon kohdalleen, hänen velkansa oli unohdettu, anteeksi annettu, ja vankilatuomio oli siirretty pois hänen harteiltaan. Tätä hän oli pyytänyt ja anonut kuninkaalta, ja kuningas oli siihen suostunut, ja palvelijan tuska ja hätä olivat pois pyyhitty. Sitten hän lähtee pois kuninkaan luonta, ja kohta silloin henkilön joka oli hänelle velkaa. Enää palvelija ei muistanut sitä mitä hän oli saanut.
Hän oli unohtanut sen, että hänet oli armahdettu, hän oli unohtanut hätänsä ja anomisensa ja pyytelynsä jota hän hetkeä aikaisemmin oli tehnyt kuninkaansa edessä. Kaikki tuo oli painunut unohduksiin, eikä hän muistanut sitä edes silloinkaan kun tuo henkilö anoi häneltä armoa, ja ehkä juuri samoilla sanoilla kuin mitä hän oli kuninkaalta armoa anonut, ei totisesti, vaan hän jätti armahtamatta, ja niin hän itsekin menetti saamansa armon, sillä osoittamalla armahtamattomuutta toista kohtaan hän hylkäsi sen armon jonka kuningas oli hänelle suonut, hän oli katsonut sen niin halvaksi, ja niinpä kuningas heitätti hänet vankeuteen. Tämä tapa unohtaa se hyvä mitä Jumala on ihmiselle tehnyt, on hyvin yleistä meidän ihmisten kohdalla, sillä me usein toimimme juuri siten kuin tuo palvelija tuossa Raamatun kertomuksessa. Me todellakin unohdamme sen hyvän mitä Jumala on meille tehnyt, emmekä siis ole yhtään tuota palvelijaa parempia.
Me olemme saaneet anteeksi, ja meidät on kuolemasta lunastettu ja tuomio on meidän päältämme poistettu, mutta kuitenkin me olemme valmiita tuomitsemaan toista vaikka kadotukseen, taikka valmiita heitä panettelemaan ja sormin osoittelemaan. Me olemme niin kerkeitä arvostelemaan toisia, mutta emme näe omia vikojamme.
Voin vain sanoa, että olemmepa mekin todistajia. Me uhoamme noissa rooli-asuissamme ja naamioissamme ja yritämme olla jotain muuta kuin mitä olemme. Me yritämme viedä lävitse jotakin kummallista roolia, emmekä edes itse huomaa niin tekevämme, vaan uuvumme ja jopa uuvutamme toisetkin tuon taakan alle. Aina ei ole niin, että me itse olisimme pukeutuneet tuohon rooli-asuun omasta vapaasta tahdostamme, vaan usein juuri ympäristö on kuin pakottanut meidät siihen. Meillä ihmisillä on kaikenlaiset normi ja rooli-ajattelumme eri asioista. Me olemme itsessämme tietoisia siitä millaisen pitää olla seurakunnan työntekijän, siitä on oma ja vakaa käsityksemme. Me olemme tehneet rajat ja normit joidenka sisään on tuo seurakunnan työntekijän itsensä sovitettava. Yleensä tuo meidän normisiivilämme siivilöi kyllä hyttyset, mutta päästää sisälle kamelin, sillä niinhän on osuvasti kirjoitettu.
Me olemme valmiita tuomitsemaan jonkun kadotukseen vaikka varoitus kuuluu selvästi: Älkää kadotustuomiota lausuko niin sitä ei tulla teille lausumaan. Näin me asetumme uhmaamaan Kaikkivaltiaan säädöksiä ja sen jälkeen kehtaamme luulla itsestämme että Jumala joka on ehdottomasti oikeamielinen ei meidän kohdalla niin toimisi vaan antaisi vääryyden toteutua ja päästää meidät taivaallisiin vaikka itse olemme muita sieltä ajamassa pois taikka estämässä sisälle käyntiä. Jos siis me kerran olemme valmiita tuomitsemaan toisen niin miksi odottaisimme itsellemme yhtään sen parempaa kohtaloa. Ei auta meidän vedota sovitustyöhön kohdallamme koska armottomia olemme toisille olleet. Muistakaa Jumala on Oikeuden mukainen tasavertaisesti kaikkia kohtaan.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä