Surffailin tässä sivustossa ja ajattelin kirjoitella omasta surutyöstäni tämän kevään mittaan. Tämän vuoden alussa sain tietää, että setäni sairastui syöpään, sellaiseen pahanlaatuiseen syöpään (valitettavasti), joka eteni nopeasti.
Hän oli aina läheinen minulle koko ikäni, vaikka asuttiin kumpikin toisella puolella Suomea, mutta aina kun nähtiin joka kerta niin juteltiin ja vaihdettiin kuulumisia. Jopa silloin tällöin soiteltiin hänen ja hänen vaimonsa kanssa.
Kaksi vuotta sitten kun valmistuin ammattiin, niin hän onnitteli minua pienellä lahjalla- lahja oli kultaiset korvakorut. Ajattelin silloin, että hänen ei olisi tarvinnut ostaa edes lahjoja, riittäisi vain kortti. Mutta näistä on tullut nyt arvokas muisto häneltä.
Tämän vuoden alussa hän sairasteli ja oli leikkauksessakin. Mutta valitettavasti leikkauksen jälkeen hän voi taas huonosti ja syöpä eteni sellaista julman hurjaa vauhtia niin,että hän kuoli yli kuukausi sitten....
Sinä yönä näin unta hänestä ja sattumoisin sen yön jälkeisenä aamuna hän kuoli. Se oli hyvin outo kokemus mulle... en koskaan ole kokenut sellaista, että näkisin jostakusta läheisestä ihmisestä unta, joka kuolisi joko samaisena yönä tai aamuna tai päivänä.
Suru ja ikävä oli valtava... toisaalta ymmärsin kuitenkin,että hänen oli hyvä olla näin vakavan syövän jälkeen... Ei ihminen jaksaisi olla tuskissaan pahanlaatuisen syövän kera.
Vaikka minulla on vierelläni rakastava avopuolisoni, joka on tukenut minua tässä surussa, silti minulle on tehnyt hyvää, että olen käsitellyt surutyötäni nimenomaan olemalla yksin.. kuten kävelylenkillä yksin.
Siitä on jo kuukausi, kun hänelle tehtiin siunaustilaisuus, siis siunaustilaisuus, koska sen jälkeen muutamia päiviä myöhemmin hänet polttohaudattiin.
Silti, kun joka kerta ajattelen tai muistelen häntä, niin aina tulee kovin ikävä häntä. Hän oli niin hyvä ihminen, jolla oli perhe ja paljon rakastavia sukulaisia ja ystäviä ympärillään. Tajuan nyt, että suru on vain muuttanut muotoaan, ei se vain koskaan häviä pois... vain muuttaa muotoaan ajan kuluessa, vaikka pyöritän tietenkin normaalisti arkea ja niin edelleen.
No, halusin vain jakaa tämän kokemukseni surutyöstäni teidän kanssa.
Hän oli aina läheinen minulle koko ikäni, vaikka asuttiin kumpikin toisella puolella Suomea, mutta aina kun nähtiin joka kerta niin juteltiin ja vaihdettiin kuulumisia. Jopa silloin tällöin soiteltiin hänen ja hänen vaimonsa kanssa.
Kaksi vuotta sitten kun valmistuin ammattiin, niin hän onnitteli minua pienellä lahjalla- lahja oli kultaiset korvakorut. Ajattelin silloin, että hänen ei olisi tarvinnut ostaa edes lahjoja, riittäisi vain kortti. Mutta näistä on tullut nyt arvokas muisto häneltä.
Tämän vuoden alussa hän sairasteli ja oli leikkauksessakin. Mutta valitettavasti leikkauksen jälkeen hän voi taas huonosti ja syöpä eteni sellaista julman hurjaa vauhtia niin,että hän kuoli yli kuukausi sitten....
Sinä yönä näin unta hänestä ja sattumoisin sen yön jälkeisenä aamuna hän kuoli. Se oli hyvin outo kokemus mulle... en koskaan ole kokenut sellaista, että näkisin jostakusta läheisestä ihmisestä unta, joka kuolisi joko samaisena yönä tai aamuna tai päivänä.
Suru ja ikävä oli valtava... toisaalta ymmärsin kuitenkin,että hänen oli hyvä olla näin vakavan syövän jälkeen... Ei ihminen jaksaisi olla tuskissaan pahanlaatuisen syövän kera.
Vaikka minulla on vierelläni rakastava avopuolisoni, joka on tukenut minua tässä surussa, silti minulle on tehnyt hyvää, että olen käsitellyt surutyötäni nimenomaan olemalla yksin.. kuten kävelylenkillä yksin.
Siitä on jo kuukausi, kun hänelle tehtiin siunaustilaisuus, siis siunaustilaisuus, koska sen jälkeen muutamia päiviä myöhemmin hänet polttohaudattiin.
Silti, kun joka kerta ajattelen tai muistelen häntä, niin aina tulee kovin ikävä häntä. Hän oli niin hyvä ihminen, jolla oli perhe ja paljon rakastavia sukulaisia ja ystäviä ympärillään. Tajuan nyt, että suru on vain muuttanut muotoaan, ei se vain koskaan häviä pois... vain muuttaa muotoaan ajan kuluessa, vaikka pyöritän tietenkin normaalisti arkea ja niin edelleen.
No, halusin vain jakaa tämän kokemukseni surutyöstäni teidän kanssa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Me menetimme aikuisen poikamme alkuvuodesta. Minä näin enneunen ennen tapahtumaa. Minun kroppani reagoi sillä hetkellä kun tapaus sattui. Olen kokenut tämän saman myös silloin kun isäni kuoli.
Meillä on ollut tosi raskas kevät. Poikamme asui vielä kotona ennen kuolemaansa. Me ei meinattu millään selvitä eteenpäin. Saimme apua kriisikeskuksen kautta. Käymme edelleen keskustelemassa ja psykologilla. Minun on ainakin pakko puhua. Käynkin puhumassa omalle työterveyshoitajalle ja yhteisiä keskusteluja on kriisityöntekijöiden kanssa.Mieheni suree tekemällä töitä.
Koko kevät on ihan hukassa. Ei muista päiviä. Nyt vasta ensimmäisen kerran on kuullut linnun laulun. Ikävä on valtava. Se ei lopu koskaan. Äitinä tunnen että poikani vei mennessään minusta paljon.Minä aina ajattelen joka paikassa että poikani kulkee mukana olin minä missä tahansa. Ajattelen jotakin tehdessäni että miten poika olisi tämän tehnyt. Kyyneleet valuu pitkin poskiani tätä kirjottaessani.
Mutta päivä kerrallaan eteenpäin.
Voimia ja jaksamista sinulle.