Koirani kuoli

jä mä ainikin uskon,että koirillakin on sielu,pitäkää vaan mua höpsönä.
mutta ronjashka,otan osaa.

tiedän miltä sinusta tuntuu..oma rakas kissani, ensimmäinen lemmikkini kuoli syyskuussa ja se oli todella kamalaa..se oli paljon enemmän minulle kuin vain joku lemmikki..se oli perheemme jäsen siinä missä muutkin..ikävä on vieläkin kova mutta onneksi hyvät ja ihanat muistot lämmittävät..
koita jaksaa!

Itseltäni on kuollut kaksi koiraa omaan sänkyyn, 9 ja 11 vuotiaina.
Koksa koira asuu samassa osoitteessa, tuntuu koiran menetys pariviikkoa lähes koko ajan.
Pahimpia hetkiä on kun tulee kotiin, kun lähtee kotoa, kun avaa jääkaapin oven, kun ei kuulu koiran askelia.

Ainoa asia mikä lievitti koirani, uskollisen/luotettavan ystäväni kuoltua oli Popedan Eläinten vallankumous:

Sä lähdit mä jäin mitä yksin nyt teen, te kai pääsitte taivaaseen. Virret veisataan mutta minä haluaisin huutaa.
Kuka auttaa, kuka auttaa, kuka auttaa, kuka liekit sammuttaa!

lapsuudessani minulla ollutta dreeveriä. Paras ystävä, mitä minulla on koskaan ollut.

Meidän koira jouduttiin lopettamaan viime kesänä pitkälle levinneen syövän takia. Kovin kauan en koiran kuolemaa surrut mutta aina jos ajattelen sitä tulee suru ja ikävä sitä. Aikaisempi koira kuoli 15 vuotta sitten ja sitäkin kaipaan myös. Koira on yhtä tärkeä perheenjäsen kuin ihminen ja rinnastan lemmikin kuoleman ihmisen kuolemaan. Toivottavasti taivas tai joku paikka on olemassa minne kuolleet pääsevät sillä tuntuu pahalta että elämä vain loppuu noin vain.

Uskon itse, että jos ihmisillä on sielu, niin eläimilläkin täytyy olla. Koska koira näkee unia, osaa lohduttaa, surra, hävetä ja ilmaista lukemattomia muitakin tunteita, niin sillä täytyy olla sielunelämää=sielu.

Rakastin sitä samalla lailla kuin kaikkia muitakin perheenjäseniämme. Ja jotakin, mikä ei koskaan tee kellekään pahaa, on jopa helpompi rakastaa kuin ihmistä.

Kiitos lohdutuksestanne.

mulla on samankaltaisia ongelmia kuin sulla sain pk. collien jerin turvakseni vuonna -91 syksyllä ja jeri oli tuolloin jo aikuinen koira, itse olin tuolloin 11 -v ja siskoni oli murhattu.. oli ollut matkalla seinäjoelta kotiinkavereittensa luota yöllä mutta ei koskaan palannut hengissä kotiin. Jeri puolusti mua aina ja oli muutenkin turvana ne pahimmat ajat jolloin surni siskoani kaikista eniten monet yöt itkin jerin turkkia vasten siskoani se oli ainut joka ymmärsi mistä oli kyse... vuodet kuluivat ja meistä tuli erottamattomat...sitten tuli päivä jota olin jotenkin jo osannut odottaa jeri oli jo 14- vuotias olin sikkoin juuri pakkaamassa tavaroita muuttoa varten kun jeri yllättäen oksensi verta ei muuta kuin koira autoon ja eläinlääkäriin,, jeri oli syönyt puolisen vuotta jo aika huonosti vain puurot ja jauheliha olivat kelvanneet kukaan ei tiennyt sen olevan syöpää... eläinlääkärikin oli luullut sen olevan vain vanhuuden vaiva... Jerin viimeinen päivä oli 24.9.2003 uudella paikkakunnalla elämä oli aluksi hankalaa mutta kyllä se aurinko aikanaa risukasaan alkoi paistaa vieläkään en uskalla harkita uuden koiran hankkimista, mutta ehkä joskus...

Otan osaa suruusi. Meidän koira jouduttiin myös lopettamaan viime viikolla sairauden takia. olin itse myös mukana nukutuksessa ja se oli kyllä tosi rankkaa. Tuntui kauhealta miten sellainen pieni eläin vaipui veteläksi omissa käsissä.

Ymmärrän kuitenkin, että näin on parempi. Kaipaan sitä tosi paljon ja kyllä joka ilta itken muistellessani kaikkia ihania juttuja mitä me koettiin sen kanssa. Se oli perheen valopilkku ja ihana valovoimainen tapaus;) nyt vielä surettaa tosi paljon, mutta jossain vaiheessa suru vähenee ja tilan ottaa kaikki muistot. Voimia sulle!!!