Omaiselle...

elämyksiä sen mukaan mihin surevan voimavarat riittävät. Aineksia kasvuun, musiikkia, elokuvia, luontoretkiä, valokuvia, taidenäyttelyitä, konsertteja... sellaista mitä on helppo hengittää. Tämä vaatii tietysti jonkin verran ihmistuntemusta, että osaa tarjota oikeanlaista materiaalia, ja joskus ihminen on niin syvällä surussa että hiljaisuus on parasta lääkettä. Puutarhanhoito,ja puutarhoissa käyskentely, siinäpä oiva lääke muuten. Kun painaa kätensä multaan ja tuntee olevansa yhtä maan kanssa, ja tuntee sen kasvun voiman ja energian. Itse asiassa kun mietin niin väkevimmät muistot mun elämässä liittyy joko musiikkiin tai puutarhoihin. Brysselissäkin käydessä, joka on siis oli muuten aivan kammottava betonikasa koko kaupunki, oli yömajamme sisäpihalla aivan ihastuttava puutarha, jota heräsin aamuvarhaisella ihailemaan. Kun katson valokuvaa siitä hetkestä, tunnen vieläkin sen tuoksun. Aistielämykset on mielestäni siis surevalle parasta terapiaa.

En tiedä helppottaako mikään sanominen, mutta lohduttavimmat sanat minulle ystäväni menetettyäni olivat, että "Jos ei ikävää ja surua olisi, niin ei olisi koskaan rakastanutkaan." sekä "Ole onnellinen siitä, että sait tuntea hänet tämänkin aikaa".

Nämä näin hyvin lyhyesti ilmaistuna.