Vieläkö ihmiset väittelee siitä, onko kaupunkilaiset parempia kuin maalaiset tai että kummassa paikassa kannattaa asua?
Minusta se on kyllä aikansa elänyt juttu, mutta mietinpä sittenkin aihetta. Kerron mitä kaikkea jännää olen oppinut ja kokenut kyseisissä paikoissa.
Itse asuin lapsuuteni maalla (täysin korvessa) yrittäjäperheessä. Siinä kyllä tuli opittua runsaat määrät töistä ja luonnosta. Elukoita oli kotona laidasta laitaan, pottuja nostettiin, tutuksi tuli niin sisä- kuin rantasaunakin, nuotio opittiin tekemään, marjoja poimittiin, järvessä opeteltiin itekseen uimaan ja ennen näitä ah, niin mahtavia kännykkäaikoja, vietiin puhelimitse tulleita viestejä läheisille kesämökkiläisille. Illathan sitä sitten joutikin lueskelemaan ja katsomaan tv:stä kiinnostavat tieteisohjelmat. Tätä ihmisarvoa mittavaa sivistystä siis pääsi kertymään tällaiselle maalaistollollekin (Yllätys, yllätys kaupunkilaiset, maallakin on kirjastoja.. tai ainakin kirjastoautoja.)
Kaupungissa käytiin ja kammoksuttiin väen paljoutta. Kerrostaloja katsottiin inhoten ja mietittiin, mitä parvekkeella voi tahdä. Tehtaiden hajusta kärsittiin ja isoissa kaupoissa mentiin aina hukkaan. "Ei ikinä me kaupunkiin muuteta, ei" vannottiin me sisarukset toisillemme.
Sitten tuli aika lähteä opiskelemaan. Niin sitä vain tuli lähettyä kaupunkiin, 15-vuotiaana. Olihan se jännää. Koulussa oppi tietysti monenlaista ja muutenkin kaikkea.
Opin, miten roskat pitää lajitella ja raahata kerrostalon portaat alas vielä isompiin roskiksiin.
Opin olemaan hiljaa, kun tympeät naapurit valittivat, että puhun liian isoon ääneen. Naapureita ei saisi häiritä, eikä oikeastaan tuntea millään tavalla. Portaat pitää hiipiä, ainakin myöhään illalla. Enää ei kotiinsa voisi mennä, niinkuin kotiin normaalisti mennään.
Opin, ettei vastaantulijoita katsota silmiin eikä vieraille niin vain puhuta.
Opin myös, ettei auton ovia saa aukaista liian isolle parkkipaikalla, koska muuten voi vieressä olevaan autoon tulla lommo.
Opin sairastelemaan paljon enemmän kuin maalla, kun ilkeät bakteerit hyökkäsivät milloin kaupan ovenkahvasta tai räkivästä vierustoverista bussissa.
Kaupasta sai alaikäisenä ostetuksi kaljaa, kun kauppiaat eivät tunteneetkaan minua, niinkuin kotipuolessa.
Kaikista jännintä oli kummiskin kertoa juttuja kaupunkilaisille nuorille hurjista traktorilla-ajo kokemuksista, kalastuksesta tai lähes puolitoista tuntia kestäneestä koulumatkasta. Ilmeet olivat kuulijoilla aina yhtä hauskoja. Huomasipas sitä joskus senkin, että vastakkaisen sukupuolen edustajiin teki syvän vaikutuksen hurjaakin hurjempi menneisyys metsän vankina, kaukana kaikesta.
Elämä vei eteenpäin ja aloimme kumppanini kanssa lisääntyä. Opittiin, kuinka hermoja raastavaa oli raahata huutava lapsi portaita ylös ja alas. Turvakaukalo oli hankala laittaa autoon, kun auton ovea ei parkkipaikalla saanut kunnolla auki. Jos autosta sitten joskus hajoaa jokin osa, pitää auto tilan vuoksi ajaa johonkin muualle pihan alueella ja jo on naapurin mummo kommentoimassa asiaa. Avaimet pitää muistaa aina ottaa mukaan, kun poistuu vaikkapa vain pihalle. Ei voi ovea jättää auki, ei.
Taidetaan muuttaa maalle ennen vuoden loppua.
Minusta se on kyllä aikansa elänyt juttu, mutta mietinpä sittenkin aihetta. Kerron mitä kaikkea jännää olen oppinut ja kokenut kyseisissä paikoissa.
Itse asuin lapsuuteni maalla (täysin korvessa) yrittäjäperheessä. Siinä kyllä tuli opittua runsaat määrät töistä ja luonnosta. Elukoita oli kotona laidasta laitaan, pottuja nostettiin, tutuksi tuli niin sisä- kuin rantasaunakin, nuotio opittiin tekemään, marjoja poimittiin, järvessä opeteltiin itekseen uimaan ja ennen näitä ah, niin mahtavia kännykkäaikoja, vietiin puhelimitse tulleita viestejä läheisille kesämökkiläisille. Illathan sitä sitten joutikin lueskelemaan ja katsomaan tv:stä kiinnostavat tieteisohjelmat. Tätä ihmisarvoa mittavaa sivistystä siis pääsi kertymään tällaiselle maalaistollollekin (Yllätys, yllätys kaupunkilaiset, maallakin on kirjastoja.. tai ainakin kirjastoautoja.)
Kaupungissa käytiin ja kammoksuttiin väen paljoutta. Kerrostaloja katsottiin inhoten ja mietittiin, mitä parvekkeella voi tahdä. Tehtaiden hajusta kärsittiin ja isoissa kaupoissa mentiin aina hukkaan. "Ei ikinä me kaupunkiin muuteta, ei" vannottiin me sisarukset toisillemme.
Sitten tuli aika lähteä opiskelemaan. Niin sitä vain tuli lähettyä kaupunkiin, 15-vuotiaana. Olihan se jännää. Koulussa oppi tietysti monenlaista ja muutenkin kaikkea.
Opin, miten roskat pitää lajitella ja raahata kerrostalon portaat alas vielä isompiin roskiksiin.
Opin olemaan hiljaa, kun tympeät naapurit valittivat, että puhun liian isoon ääneen. Naapureita ei saisi häiritä, eikä oikeastaan tuntea millään tavalla. Portaat pitää hiipiä, ainakin myöhään illalla. Enää ei kotiinsa voisi mennä, niinkuin kotiin normaalisti mennään.
Opin, ettei vastaantulijoita katsota silmiin eikä vieraille niin vain puhuta.
Opin myös, ettei auton ovia saa aukaista liian isolle parkkipaikalla, koska muuten voi vieressä olevaan autoon tulla lommo.
Opin sairastelemaan paljon enemmän kuin maalla, kun ilkeät bakteerit hyökkäsivät milloin kaupan ovenkahvasta tai räkivästä vierustoverista bussissa.
Kaupasta sai alaikäisenä ostetuksi kaljaa, kun kauppiaat eivät tunteneetkaan minua, niinkuin kotipuolessa.
Kaikista jännintä oli kummiskin kertoa juttuja kaupunkilaisille nuorille hurjista traktorilla-ajo kokemuksista, kalastuksesta tai lähes puolitoista tuntia kestäneestä koulumatkasta. Ilmeet olivat kuulijoilla aina yhtä hauskoja. Huomasipas sitä joskus senkin, että vastakkaisen sukupuolen edustajiin teki syvän vaikutuksen hurjaakin hurjempi menneisyys metsän vankina, kaukana kaikesta.
Elämä vei eteenpäin ja aloimme kumppanini kanssa lisääntyä. Opittiin, kuinka hermoja raastavaa oli raahata huutava lapsi portaita ylös ja alas. Turvakaukalo oli hankala laittaa autoon, kun auton ovea ei parkkipaikalla saanut kunnolla auki. Jos autosta sitten joskus hajoaa jokin osa, pitää auto tilan vuoksi ajaa johonkin muualle pihan alueella ja jo on naapurin mummo kommentoimassa asiaa. Avaimet pitää muistaa aina ottaa mukaan, kun poistuu vaikkapa vain pihalle. Ei voi ovea jättää auki, ei.
Taidetaan muuttaa maalle ennen vuoden loppua.
Vastaukset 1
Vanhimmat
minua kiehtoi kaupungissa sileät ja kurattomat kadut. Kuuma asfaltti höyrysi. Autojen pakokaasukin tuntui ihanalta. Minun Helsinkini!
Sitten tuli perhettä. Tungos, väsyneet jalat. Huutava lapsi. Vaikea asuntotilanne. Maaseutu alkoi tuntua jo taivaalliselta melkein. Pikku kaupunki asuinpaikkana on ihanteellisempi perheelle.
Silti haluaisin joskus palata takaisin kesäisin Helsingin vilinään. Tuntea asfaltin lämmön. Käydä Hakaniemen torilla. Käydä etelärannassa ja Korkeasaaressa. Istua kallioilla ja syödä jätskin. Minun nuoruuteni Helsinki.