Menetimme noin kuukausi sitten ainoan lapsemme. Tyttäremme olisi täyttänyt elokuussa 8 vuotta.
Tavallaan menetimme hänet jo kerran aikaisemmin, kun hänellä todettiin vuoden ikäisenä, etenevä vaikea kehitysvamma. Kukaan ei tiennyt kuinka kauan hän eläisi ja minulle tietoisuus siitä, että oma lapsi tulisi todennäköisesti kuolemaan ennen meitä vanhempia, oli hyvin raskasta.
Olimme lähes aina yhdessä, touhusimme kaikenlaista ja nyt kun häntä ei enää ole, jäljellä on suunnaton ikävä. Joskus tuntuu että sen alle pakahtuu. Meitä on suremassa kaksi ja onneksi toisesta saa huonoina hetkinä lohtua, mutta ikävä ei varmaan poistu koskaan.
Tavallaan menetimme hänet jo kerran aikaisemmin, kun hänellä todettiin vuoden ikäisenä, etenevä vaikea kehitysvamma. Kukaan ei tiennyt kuinka kauan hän eläisi ja minulle tietoisuus siitä, että oma lapsi tulisi todennäköisesti kuolemaan ennen meitä vanhempia, oli hyvin raskasta.
Olimme lähes aina yhdessä, touhusimme kaikenlaista ja nyt kun häntä ei enää ole, jäljellä on suunnaton ikävä. Joskus tuntuu että sen alle pakahtuu. Meitä on suremassa kaksi ja onneksi toisesta saa huonoina hetkinä lohtua, mutta ikävä ei varmaan poistu koskaan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
sun puolesta. onneksi sulle jäi hyvät muistot
Otan osaa suureen suruusi. Sitä tyhjyyttä ei pysty kuvittelemaan, sen tietää vain jos on itse kokenut. Minulta kuoli vähän yli vuosi sitten 21 v poika. Muutama kuukausi aikaisemmin vaimoni muutti pois kun oli ensin pettänyt minua neljä vuotta. Ei ole ollut edes kenen kanssa jakaa surua. Jäi kyllä vielä 16 ja 19 v tytöt jotka asuvat luonani, että pahemminkin asiat voisivat olla.
Mutta sen haluan teille sanoa, että yrittäkää löytää ilo elämästä, muuten sairastutte. Jos henkinen kantti kestää, fysiikka pettää.
Tämänkin tiedän kokemuksesta. Henkisesti olen pärjännyt, tai ainakin olen niin kuvitellut. Nyt löytyi niskavaivoihin selitys, osteomyeliitti kaularangan ylimmissä nikamissa. Ennuste on aika huono.
Voimia teille, aika auttaa.
Mietin joskus,olisiko helpompaa selvitä,jos olisi muita lapsia,tai puoliso,jonka kanssa surra ja käydä tapahtunutta läpi.Rakastakaa ja tukekaa toisianne,se on teidän tehtävänne muistellessane rakasta pientä Enkeliänne.
Me tavallaan menetimme tyttömme jo ennen syntymää. Lääkärit väittivät, hänellä olevan niin vaikea kehitysvamman, että hän ei jäisi henkiin.
Ihme tapahtui tyttö syntyi ja saatuaan asiallista hoitoa kasvoi normaaliälyiseksi lapseksi. Hän oli iloinen, aina positiivinen, kiltti kaikille.
Tosin vamma ja sairauksia hänellä oli, monta kertaa leikattiin.
Neljä vuotta sitten hän oli jälleen itselleen rutiinileikkauksessa. Toipui siitä hyvin, kuten aina ennenkin. Odotti kotiinpääsyä. Viimeinen yö sairaalassa. Jotakin tapahtui. Lääkäritkään eivät tiedä mitä. Hän nukkui, eikä enää herännyt.
Myöskään ruumiinavaus ei paljastanut syytä kuolemaan.
Palasin äsken kävelyltä. Kyyneleet tulevat edelleen silmiin ja mielessä kysymys: Miksi?
Osanottoni. Ikävä ei kyllä poistu koskaan. Eikä sen tarvitsekaan.
Tuntematta Sinua olen kovin murheellinen tilanteesi johdosta. Jotain käsitän olotilastasi, mutta luonnollisesti samaan tunnetilaan toisen kanssa ei voi päästä, mutta ymmärtää voi. Itse menetin lapseni syövälle yli neljä vuotta sitten ja todennäköisesti tein kohtalokkaan virheen siinä, että en antanut surulle riittävästi tilaa. Pukeuduin vahvuuden viittaan ja en huomannut sen alla tapahtuvaa haurastumista. Nyt olen lääkärin määräyksestä laittanut syrjään muusta elämästä lähes kaiken ja keskityn lapseni kohtalon suremiseen. Olen sillä tiellä tunnusteluvaiheessa ja ikäänkuin odotan patojen murtumista. En tunnistanut tai tunnustanut oireita, jotka ilmaantuivat arkeeni padotun murheen vuoksi. Nyt käsitän, että harkittu menetelmäni oli huonoin vaihtoehto. - Ajattelen, että pitäisi kuunnella sisintään ja antaa sen suuntia kulkua. Podettu suru voi vahvistaa, vaikka varmaan jossain vaiheessa siihen ei jaksa uskoa. Katkeruutta olen yrittänyt houkutella kumppaniksi, muttei se asetu minuun. Pettymys sitäkin suurempana. Petyin siihen, että lapseni joutui vasten tahtoaan luopumaan teini-ikäisenä monista unelmistaan. Ja hän kun oli vielä niin kamalan kiltti ja vain toisten parasta ajatteleva. Minulla ei ole ns. uskoa, joten sompailen ajatuksissani luonnon lakeja ja haluaisin uskoa, että joskus vielä kohtaan lapseni. Kaipaan ja ikävöin häntä päivittäin, mutta nyt uudella tiellä luovuin päivittäisistä haudallakäynneistä ja houkuttelen kotonani pintaan sitä tunnetta, joka puhdistaisi mieleni ja asettaisi surun sellaiselle paikalle, jossa sen jaksaa kantaa. - Toivon, että Sinä paneudut tutkimaan sisintäsi keskittyen surun tuntemiseen. Jos Sinulla on usko johonkin korkeimpaan, niin olen huomannut monen saaneen apua ja tukea sellaisesta. Jo puhuminen jonkun kanssa auttaa ja selkeyttää omia ajatuksia. Tiedän, että Sinunkin lapsesi on ollut hyvä ihminen, varmaan rakasti kaikkia ja kaikkea. Oliko hänkin "liian hyvä ihmiseksi". Kannattelevin ajatuksin, lapsen orpo
että lapsesi on nyt niin hyvissä käsissä, ettei hänellä ole mitään hätää: ei sairautta, ei kipua, ei kylmyyttä eikä mitään, mikä vaivaisi. Hän ei ole hukassa, vaan hän on tallessa Taivaan Isän luona. Hän saa parhaan huolenpidon, mitä ikinä voi saada.
Ikävä, jota tunnet, on luonnollista. Olet onnenpekka, kun olet voinut pitää lapsesi niin pitkään luonasi ja touhuta yhdessä kaikenlaista. Minäkin olen menettänyt tyttäreni, mutta en voinut koskaan touhuta hänen kanssaan mitään, koska hän kuoli niin pienenä.
Otan osaa suureen suruunne.
Lapsellanne on nyt hyvä olla. Se oli hänen aikansa lähteä.
Minulla myös on surua. Menetin mieheni... äkkiä ja arvaamatta. Yritän ajatella. Jokaisen meidän on lähdettävä. Se on hyväksyttävä. Yritän rakastaen kantaa suruni ja menetyksen.
Rakkautta, muistoja, yhteistä elämää, sitä ei vie meiltä kukaan.
Voimia teille.
Vaikea oikein löytää sanojakaan, mutta haluaisin kiittää teitä osanotostanne ja kun kerroitte omiakin kohtaloitanne. Ne koskettivat minua syvästi. En voi muuta kuin toivoa teille kaikille voimia jaksamaan. Muistoja ei mikään voi viedä, vaikka rakas ihminen on mennyt pois.
Uskon että pienellä tytöllämme on nyt hyvä olla ja näen hänet taas aikanaan kun vuoroni tulee.
Toivon teille voimia ja kykyä tukeutua toisiinne.
Niin mahdottomalta kuin se nyt tuntuukin, ajan kanssa tuska helpottaa. Ikävä ei lopu koskaan mutta se kaamea tuska..se vähenee pois.
Pojan kuolemasta on nyt 1,5 vuotta ja elämä alkaa taas sujua. Itken ja ikävöin mutta se ei enää ole niin lohdutonta. Kauniit muistot kantavat nyt vähän paremmin.
Lämpöä ja voimia teille!