Mielestäni YLE 1 radiokanavalla eilen ollut puhelinkotaktilähetys oli totaalinen floppi kaikkien osalta.
Tarkoitus oli ilmeisesti ohjelman nimestä päätellen keskustella kirkkojen kipupisteistä. Eipä tuolla kipupisteisiin juurikaan puututtu, käsittlemättä jäi lut,kirkon naispappeus, homoseksualimin hyväksyntä kirkoissa yms.
Pientä sähköä oli ilmassa siinä vaiheessa kun eräs rouva kysyi kirkosta eroinneiden ja itsemurhan tehneiden siunaamisesta. Kirkkomme edustajan vastauksesta minä en ainakaan päässy muuhun jäsitykseen kuin että voidaan siunata, mutta muota pitää harkita. Julkisen mielipiteen pelossa hän ilmeisesti vesitti kirkkomme kannan luterilaiseen muottiin ja käsitykseen sopivaksi.
Mitä mieltä kansa on käydystä keskustelusta?
Tarkoitus oli ilmeisesti ohjelman nimestä päätellen keskustella kirkkojen kipupisteistä. Eipä tuolla kipupisteisiin juurikaan puututtu, käsittlemättä jäi lut,kirkon naispappeus, homoseksualimin hyväksyntä kirkoissa yms.
Pientä sähköä oli ilmassa siinä vaiheessa kun eräs rouva kysyi kirkosta eroinneiden ja itsemurhan tehneiden siunaamisesta. Kirkkomme edustajan vastauksesta minä en ainakaan päässy muuhun jäsitykseen kuin että voidaan siunata, mutta muota pitää harkita. Julkisen mielipiteen pelossa hän ilmeisesti vesitti kirkkomme kannan luterilaiseen muottiin ja käsitykseen sopivaksi.
Mitä mieltä kansa on käydystä keskustelusta?
Vastaukset 36
Vanhimmat
_____________________________
Julkisen mielipiteen pelossa hän ilmeisesti vesitti kirkkomme kannan luterilaiseen muottiin ja käsitykseen sopivaksi.
_____________________________
Eihän tästä ole kuin muutama vuosi, kun piispainkokouksemme perusteli myönteistä kantaa polttohautaukseen sillä, että meidän on vaikea saada perinteiselle kannalle ymmärtämystä valtaväestön taholta.
Näin siis toimii ortodoksinen kirkko! Tällaisestako meidän pitäisi osata olla ylpeitä??
samanlaisia itsemurhaa ja polttohautausta koskevia linjanvetoja on tehnyt myös Kreikan kirkko.
Kammottavaa, luterilaiset eivät jätä meitä missään rauhaan. Ja yleensäkkin me täällä Moskovan Valo -ja Ääni -kombinaatissa olemme sitä mieltä että kaikki ortodoksisen Kirkon -niin paikalliset ja yleiset- moderit vedot ja ohjeistukset uskoville ovat aina "ulkopuolisen" vaikutuksen syytä.
Me emme ole missään vapaita tai kykeneviä pastoraalisiin päätöksiin, sillä me olemme kaikkialla -paitsi Moskovassa tietty- enemmän tai vähemmän luterilaisten, katolisten, monofysiittien, humanistien ja siionistien orjia. Tulkoon vedenpaisumus...
...mutta mitä ihmettä Moskovalla on tekemistä tämän asian kanssa?
Tähän asti meillä on pyritty noudattamaan sellaista menettelyä ettei kirkkoon kuulumattomia ja itsemurhan tehneitä siunata kirkollisesti. Asiasta on ollut kirjoituksia esim. Uskon Viestissä. Myöskin alan eräänlaisessa maallikoille tarkoitetussa "käsikijassa" eli Matti Sidoroffin toimittamassa Matka Tuonimalisiin on näistä asioista esitetty kirkon selkeä kanta.
Se että kirkon tehtävä on lohduttaa ja auttaa meitä tänne jääneitä on selvää ja kiistatonta. Panihida voidaan käsittääseni hyvinkin toimittaa ja lohdutusta on tarjolla.
Toisaalta jos kirkomme käytäntö on muutumassa siihen suuntaan että kirkkoon kuulumattomat ja itsemurhan tehneet siunataan olisi varmaa asiasta hyvä saada piispainkokouksen päätös ja lähettää se patriarkaatiin (Istanbuliin) hyväksymistä varten
ei suinkaan ole yksi suuri ja iloinen suissidaalinen joukko, vaan kyseessä on hyvinkin heterogeeninen ryhmä.
Siis, on täysin inhimillistä ja pastoraalista että henkensä itseltään riistävä psyykkisesti sairas ortodoksi haudataan Kirkon menoin. Tapauskohtaisesti sairaudentilan vahvistaa usein psykiatri/psykologi, jotta itsemurhan tehnyt ortodoksi saa hyvät mullat.
Eriasia taas on se että Kirkkoon kuuluva ihminen on tietoisesti omaksunut uskollemme vieraan filosofian tai maailmankatsomuksen, jonka motivoimana hän on päätynyt ratkaisuun. Tällaisissa tapauksissa Kirkko ei mielestäni voi haudata häntä kirkollisin menoin
Polttohautaus on nou gou. Tai kän duu esim. suurten onnettomuuksien jälkeisissä tilanteissa, joissa kulkutaudit alkavat pukkaamaan päälle.
Olen kanssasi toista mieltä, ainakin osittain. Osittain siksi, että en jaksanut/voinut kuunnella loppuun ohjelmaa ja ehtinyt sen alkuun.
Mielestäni ortodoksisen kirkon edustaja oli eduskseen ja myös luterilainen kirkkoherra (en muista miehen nimeä) sanoi monta järkevää asiaa.
Pari myönteistä huomiota:
- Luterilainen kirkkoherra korosti terveellä ja raittiilla tavalla tavallisen seurakuntaelämän ns. karismaattisuutta ja tähdensi apostoli Paavalin opetusta siitä mikä on lahjoista suurin - rakkaus. Tämä on monelle karismaatikolle hyvä muistaa, heidän arvostellessaan muita - seurakuntaelämä kaikessa pyhässä arkisuudessaan on äärimmäisen arvokas ja lahjoista suurin on apostolin mukaan rakkaus.
- Ortodoksinen edustaja hyvällä tavalla puhui Raamatusta ja teki selväksi sen kirkollisen luonteen ja raittiisti korosti kuinka Raamattu-sana pohjautuu kreikan grammata sanaan, joka on monikko - vrt. Kirjoitukset (vrt. myös englannin Scripture/Scriptures)
- Seksuaalieettisessä kysymyksessä ortodoksinen edustaja oikealla tavalla korosti keskusteluilmapiirin tärkeyttä ja muistutti että kaiken kristillisen elämän alku on itsensä näkeminen rehellisesti/hyväksyen. Vasta sitten voi lähteä liikkeelle...
Nämä olivat pari asiaa, joka tänään on jäänyt mieleen ohjelmasta. Hyvä mieli jäi edustajamme rauhallisuudesta ja selkeydestä.
Lars Ahlbäck
Ortodoksisen teologian opiskelija (Joensuun yliopisto)
"- Seksuaalieettisessä kysymyksessä ortodoksinen edustaja oikealla tavalla korosti keskusteluilmapiirin tärkeyttä ja muistutti että kaiken kristillisen elämän alku on itsensä näkeminen rehellisesti/hyväksyen. Vasta sitten voi lähteä liikkeelle... "
OHO! EI VOI KUIN IHMETELLÄ!
Onkohan saamani opetus ja Raamattuni sisältö jotenkin virheellistä, kun olen ymmärtänyt Kirkonkin opettavan, että kaiken kristillisen elämän alku on parannuksenteko? Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi!
Juuri tällaisilla näennäisesti pienillä "hyväksymisillä" kirkkoon voidaan ujuttaa ihan mitä tahansa - lukekaa vaikka ns yhteysliikkeen adressi ja katsokaa, millaisia "oikeuksia" siinä vaaditaan papistolle.
Muistakaa tuhlaajapoikavertaus! Poika näki oman häpeällisen tilansa, teki parannuksen ja päätti palata isän tykö. Se on kirkon opetus myös kristityn vaelluksesta.
Hyvä, kun toit esille vertauksen tuhlaajapojasta (Luuk. 15:11-32). Sehän, metropoliitta Antoni Bloomin (1914-2003) sanoin, "koskettelee kristillisen hengellisen elämän ydikysymyksiä, myös omaa elämäämme Kristuksessa." Vertaus on lähes pelastushistorian yhteenveto.
Poika NÄKI OMAN TILANSA - nämä ovat sinun sanasi viestissäsi. Hän "meni itseensä" (Luuk. 15:17) tai kuten toinen käännös asian ilmaisee: "Silloin poika rupesi miettimään tilaansa..." (Uusi testamentti nykysuomeksi 1972)
Eikö tämä kaikki kerro siitä, että poika (kuten me kaikki) näemme tilamme, menemme itseemme ja teeme muutoksen. Hyväksymme sen tosiasian, että tilaantemme on mikä se ON! Jos ihminen on taipumukseltaan homoseksuaali, niin ei Kirkko kehoita häntä itsepetokseen, vaan ohjaa hänet näkemään itsensä rehellisesti. Ei Kirkko kehoita ihmistä 1000 kertaa päivässä jankuttamaan itsellen: "En ole homo!", vaan paikan missä ihminen voi todeta itselleen syvän huokauksen saattelemana: "Olen homo! Miten tästä eteenpäin?" Alkakoon ohjaus, lohdutus ja kasvu!
Tästä hyväksynnästä alkaa sitten vaellus ja ohjaus. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja hänen tiensä on erikoinen. Miten sitten edetään homoseksuaalisen taipumuksen kanssa Kirkon elämän yhteydessä, se on henkilön ja rippi-isän asia, unohtamatta tietenkään Kirkon kantaa. Ihminen siinä on tärkein ja välillä hänen ainutlaatuinen tiensä ei kulje ihan sääntökirjan mukaan. Metropoliitta Antoni muistutti: "Parempi rikkoa sääntö, kuin ihminen!" Toki ei myöskään saa sallia kaikkea ja näin rikkoa ihminen!
Kirkko ei hylkää yhtäkään ihmistä, vaikka kuinka suuri joukko seisoisi huutamassa vihaisena: "Tuo Kirkko hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan." (vrt. Luuk. 15:2) Kirkko seuraa Kristusta!
Lars Ahlbäck
Ortodoksisen teologian opiskelija (Joensuun yliopisto)
Olen samaa mieltä Papadopouloksen kanssa siitä että hän on eri mieltä. Toisaalta "mieli" on -kuten tiedämme hyvinkin vaillinainen- jos vertaamme sitä Luojan aivoituksiin eli ns. Isoon Mieleen (To Mega Nous). Näin ollen Kirkon piirissä käy yleensä niin että yksi mielipide on vain osittain tai puolittain totta. Tai että toinen mieli on tuota toista puolta vastaan.
Kun kaksi ortodoksia on siis saman pöydän ääressä keskustelemassa tästä ja tuosta tai tähtien liikkeistä, tapahtuu liian usein niin että ensimmäisen ortodoksisen mielen pitäjän verbaalisesti tuotettu idea eli mielipide on häntä vastapäisen mielenpitäjän vastaavaa vastaan.
Lyhyesti sanottuna, ortodoksien mielipiteet eivät kohtaa toisiaan veljellisesti vaan tormäävät toisiinsa mielettömällä vauhdilla. Parhaimmissakin tapauksissa mielipiteet kulkevat vain toistensa ohi päitään nyökytellen. Tästä ongelmatiikasta on osuvasti kirjoittanut englantilainen konflikti-teoreetikko Led Zeppelin Communication Breakdown -kirjassaan.
In nuce, ortodoksien mielet eivät vaikuta olevan keskenään konsubstantiaalisia. Ei siis ole liioiteltua sanoa että ortodoksien modernit mielipiteet edustavat tietyssä mielessä mielipuolisuutta.
1000 kertaa jankuttaminen ei ole raitista, vaan mielummin otetaan tilanne haltuun yhdellä huokaisulla, tai tunnustuksella, ja jäljelle jääneen 999 jankutuksen sijaan voi lausua Jeesuksen rukouksen 999 kertaa, tai edes 10 kertaa tosissaan!
No niin ... kahville!
Lars Ahlbäck
Ortodoksisen teologian opiskelija (Joensuun yliopisto)
Asiasta kolmanteen, kahvin innoittamana!
Muistan lukeneeni jossain suuren ihmistuntijan - myös sen pimeiden puolien - Fjodor Dostojevskin (1821-1881) teoksissa väitteen, että meillä ihmisillä on kolmenlaisia salaisuuksia. On niitä, jotka kerromme! Vähän vaikemmat ovat ne jotka pystymme jakamaan hyvien ystävien ja luotettavien ihmisten kanssa (vrt. rippi-isä). Mutta on jopa sellaisia salaisuuksia - kipeitä, häpeällisiä, tuskallisia - että emme edes USKALLA tunnustaa niitä ITSELLEMME!
Luulen kaikilla ihmisillä olevan näitä elämälle haitallisia murheita - olkoon ne mitä vain. Monelle alku todella syvien vesien hengelliselle elämälle on näiden äärimmäisasioiden ITSELLEEN tunnustaminen. Tässä rippi-isä ja Kirkko voi ja kuuluu olla apuna! Voi kokea ilon siitä, että ei ole yksin!
Ohjaajavanhukset ovat Kirkon elämässä niitä ylilääkäreitä, jotka osaavat LUKEA toisen ihmisen sielun ja sisimmän. Tämä tapahtuu Jumalan armosta ja lahjasta! Joskus lääkäri (rippi-isä) voi suositella ylilääkärin luona käyntiä. Toki itse LÄÄKÄRI - Kristus - on kaikkien haavojen parantaja!
Pyhittäjä Sosiman erakkolassa vuonna 1908 venäläinen rovasti Sergei Bulgakov (1871-1944) sai kuulla, kun hän oli syvässä murheessa, ohjaajavanhukselta, että kaikki synnit ovat kuin pisaroita Jumalan rakkauden valtameressä!
Lars Ahlbäck
Ortodoksisen teologian opiskelija (Joensuun yliopisto)
Kirjassa on kirjoitettu, miten paimen lähti etsimään yhtä kadonnutta lammasta jostain louhikosta. Mutta kertomuksessa ei mainittu, mitä sille muulle laumalle tapahtui.
Jos paimen muuttaa kutsuhuutojaan saadakseen tuon kadonneen lampaan omaan laumaansa, niin saattaakin käydä, että se muu lauma ei tunne kutsuhuutoa enää omakseen, eikä seuraakaan tuota paimenta.
Eräässä Unto Monosen laulussa kuvaillaan kaunista ja kaukaista satumaata.
Satumaata, joka sijaitsee jossain tuolla "aavan meren tuolla puolen, missä onnen kaukorantaan laine liplattaa, missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan".
Unton laulussa kuvaillaan hyvin herkästi ihmisen kaipuuta menneesseen, niihin hyviin ajan kultaamiin lapsuuden muistoihin, joilloin kaikki oli ihan "allright".
Toisaalta Satumaa voidaan myös ymmärtää kuolevan lähtölauluksi. Eräänlaiseksi Jlan edessä lausutuksi toivomukseksi tulla otetuksi Korkeimman huostaan.
Tässä yhteydessä kuitenkin rohkenen tulkita Unton "Satumaan" myös eräiden ortodoksien ideaaliksi Kirkko -arkkityypiksi. Eräänlaiseksi eskapistisen mielen synnyttämäksi "kuvaksi" sellaisesta ortodoksisesta maailmasta, jossa ei ole mitään hankalaa tai ihmisen erehtyväisyyteen liittyvää -käännynnäisistä puhumattakaan.
Mutta oli miten oli, on Satumaa kaikessa tässä ja enemmässäkin jopa Olavi Virran esittämää Vihreät Niityt -lauluakin koskettavampi ihmistuotos. Tai ihan vain: IKIHELMI.
Miten kuvittelet, että ihminen päätyy tekemään parannusta / katuu, jollei hän hyväksy itseään sellaisenaan kuin on rehellisesti?
Puhuttekohan nyt kahdesta vähän eri asiasta?
Hyvä Lars! Ahdistuksen kyypallo putosi sydämeltäni! Täällä on välillä niin kaameita kommentteja että meinaa mennä usko kokonaan. No ei nyt kokonaan. Mutta huojahtaa.
Vertaus on syvällinen ja viisas!
Useat kirkkoisät näkevät vertauksessa kertomuksen enkeleistä ja ihmisistä. Näin mm. pyhä Gregorius Suuri (540-504), pyhä Ambrosius Milanolainen (340-397), pyhä Kyrillos Jersalemilainen (300-luku) ja Gregorios Teologi (330-389).
He näkevät vertauksen 99 lammasta olevan enkelit, vailla tarvetta katumukseen. Se yksi kadonnut on ihminen, jonka Kristus saapui - Hyvänä Paimeneena - pelastamaan. Pyhä Gregorios Teologi sanoo, että Kristus tuli louhikkoiselle alueella (vrt. maailman elämän raju myrsky ja karuus) ja etsi kadonnutta lammasta - ihmistä, joka on "kuoleman varjossa." (pyhä Augustinus, vrt. Ps. 23). Kristus laski kadonneen lampaan "osaksi niitä jotka eivät olleet koskaan kadonneet." (pyhä Gregorios Teologi)
Tämä on monen arvovaltaisen kirkkoisän opetus: 99 lammasta eivät olleet lainkaan kadonneet tai eksyneet!
Me sen sijaan olemme eksynyt lammas, jonka Kristus ja Hänen Kirkkonsa etsii maailman menossa. Kyllä, Jumalalla on ns. kutsuhuutoja varastossa!
Lars Ahlbäck
Ortodoksisen teologian opiskelija (Joensuun yliopisto)
P.S. Ehkä kannattaisi huomioida seksuaalieettisten kysymysten kohdalla tiettyä erottelua. On olemassa Kirkon kanta esim. homoseksualisuuteen, joka on selvästi varauksellinen ja kielteinen. Mutta Kirkon sielunhoidollisessa ulottuvuudessa asialla on, kuten kaikilla aiheilla, oma sävyllisyytensä. Se on meille ns. näkymätön maailma, sillä se on Jumalan, rippi-isän ja yksittäisen ihmisen asia. Samaa kunnioitusta me kaikki saamme omille synneillemme, murheillemme ja haasteillemme. Jos Kirkon varhainen käytäntö olisi vielä vallallaan - julkinen synnintunnustus - kuinka moni meistä enää olisi jäljellä?
oon keskelle eli myös metropoliitta Paulos Mar Gregorios tulkitsi ko. vertauksen juuri kuten Lars esitti. Causa finita est!
Peace out!
Palaan minuun P.S.:ään! Pitää ehkä rauhoittua, kun koko työpäivä menee täällä!
Kaikissa lukemissani Kirkon kannanotoissa homoseksualisuuteen, missä on piispallinen siunaus, on selvästi tuotu esiin Kirkon lievästi sanottuna varauksellinen kanta, mutta AINA myös sielunhoidollinen (pastoraalinen) ulottuvuus.
Esim. Venäjän ortodoksinen kirkko, joka omassa ns. sosiaaliopissaan pohtii myös tätä aihetta, korostaa lyhyesti pastoraalisuutta - "pastoraalinen vastuullisuus"! Aika tavanomaisen esittelyn jälkeen se toteaa, että: "Homoseksuaaliset halut, kuten muut himot jotka kiusaavat langennutta ihmistä, parannetaan sakramenttien, rukouksen, paaston, katumuksen, Raamatun ja kirkkoisien teosten lukemisella, ja myös yhteydellä kristittyihin jotka ovat valmiita antamaan hengellistä tukea." (ks. 7:9)
Kirkko kohtaa tämänkin haasteen elämässään - ei sitä voi vain unohtaa. Toki Kirkon kanta ei ole suosittu! Tämän päivän aikana olen yrittänyt esittää näkökulmia siihen rakkauteen ja kunnioitukseen, jolla Kirkko kohtaa tämänkin elämään kuuluvan haasteen. Siihen tarvitaan sitä radiossa peräänkuulutettua keskusteluilmapiiriä! Ukaaseilla ei pitkälle päästä - ihmisiä täytyy myös kohdata!
Huom! Pastori-sana tulee latinan sanasta pastor, joka tarkoittaa paimenta. No niin... :)
Lars Ahlbäck
Ortodoksisen teologian opiskelija (Joensuun yliopisto)
Kirkko ottaa kantaa tiettyyn elämäntapaan kehoittaen ihmistä hillitsemään itseään.
Kirkon palvelija, rippi-Isä kohtaa ahdistuneen seurakuntalaisen ja antaa hänelle elämänohjeita sen hetkiseen tilanteeseen. Siis tietyllä hetkellä ja tietylle ihmiselle. Ei aina, kaikkialla ja kaikille.
Homoseksuaalisuus on ihmisen ominaisuus. Sitä ei voi muuttaa, eikä eheyttää, kuten eräät opettavat. Siitä huolimatta ihmisen ei ole soveliasta tehdä kaikkea, mitä tekee mieli. Jokainen sovittakoon itseensä. Siis vain itseensä, ei kavereihin.
Hyvin sanottu! Kirkko antaa ohjeita "sen hetkiseen tilanteeseen. Siis tietyllä hetkellä ja tietylle ihmiselle. Ei aina, kaikkialla ja kaikille."
Tätä yritin Kirkon kanta ja sielunhoito erotuksella, ja muulla, tähdentää...
Nyt takaisin töihin!
Lars Ahlbäck
Ortodoksisen teologian opiskelija (Joensuun yliopisto)
vastaaja.
Minusta vain voi kyllä tehdä parannusta ja katua vaikkei hyväksykään itseään. Voi kai sitä inhota omia tekojaan ja ajatuksiaan. Ei niitä tarvitse hyväksyä. Mutta katua voi siitä huolimatta.
Jos hyväksyisi itsensä, ajatuksensa ja tekonsa niin mitäs kaduttavaa ja parannusta tehtävää sitten enää olisi? Enkä puhu nyt pelkästään näistä homoseksuaalisuuteen liittyvistä asioista. Maailmassa on muutakin ajateltavaa kuin ne.
--- antaa Kristuksen itsensä vastata (Mt 16:24):
___________________________________
Silloin Jeesus sanoi opetuslapsillensa: "Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.
___________________________________
Tässä kiteytyy parannuksenteosta se, mitä olen kirkossa oppinut. Ei siis "hän hyväksyköön itsensä" VAAN "hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua"!
Jotka muuta opettavat, johtavat Kristuksen laumaa harhaan, olivatpa minkä joukon palkkalistoilla tahansa.
Missä on ero, saman vastauksen voi saada myös vanhoillislestadiolaisuuspalstalla, mikä on oikea usko.
Totuus on Kristuksen kirkossa, ei kaikenkarvaisissa lahkolaisliikkeissä ja protestantismin haaroissa.
"Mutta Kirkon sielunhoidollisessa ulottuvuudessa asialla on, kuten kaikilla aiheilla, oma sävyllisyytensä. Se on meille ns. näkymätön maailma, sillä se on Jumalan, rippi-isän ja yksittäisen ihmisen asia. "
Näinpä. Siksi onkin skandalöösiä, että papistomme (siis osa siitä) lankeaa allekirjoittelemaan kaiken maailman lahkolaisten kanssa "julkilausumia", jotka ovat ristiriidassa Kirkon seksuaalieettisen opetuksen kanssa! Vielä skandalöösimpää on, että julkilausumaan on lisätty kaneetti, jonka mukaan he toimivat "oman kirkkonsa kanonisen perinnön mukaisesti" (tms, ällöttää käydä katsomassa).
Ehkä siinä tarkoitettiin myöntämistä eikä varsinaisesti hyväksymistä?
Ilman että myöntää itsessään olevan jotain ei sitä kai voi oikein katuakaan. Ja ehkä joku voisi tällaista myöntämistä kutsua myös hyväksymiseksi. Itse en kyllä mielellään käyttäisi sitä sanaa, koska hyväksymisestä tulee minulle mieleen paremminkin tilanne, jossa ihmisellä ei omasta mielestään edes ole mitään parantamisen varaa kyseisen asian suhteen.
Jos ihminen vaikkapa suuttuu helposti, niin asian parantumista auttaa, että ihminen myöntää itselleen asiantilan ja että asialle tarvitsisi tehdä jotain. Mutta parantumista ei auta yhtään, jos kyseinen ihminen alkaa puolustella räyhäämistään sillä, että hän vain nyt sattuu olemaan sellaiseksi kiukkupussiksi syntynyt.
ort.kirkko ja esim. vanhoillislestadiolaisuus eivät sittenkään ole niin mahdottoman kaukana toisistaan?
"Löydä sydämesi avain. Tule huomaamaan, että tämä avain avaa myös Jumalan valtakunnan oven." (Pyhä Johannes Krysostomos, 347-407) Siinä on etsimistä meillä kaikilla...
Tässä menee nyt meillä kaikilla käsitteet sekaisin. Ehkä olisi ollut parempaa käyttä "hyväksyminen" sanan sijasta "myöntäminen", "tunnustaminen" tai "rehellinen itsetutkiskelu".
Itsetutkiskelussa Kirkko kehoittaa ihmisiä olemaan rehellinen ja luottavainen. Itsetutkiskeluun Kirkko kehoitta meitä mm. ennen katumuksen sakramenttia - itsensä rehelliseen näkemiseen. Tämän jälkeen seuraa toivottavasti parannuksenteko, katumus, ja ristinkantaminen. Tuossa Kristuksen lauseessa on muuten sana "itsensä"...
On myös muistettava, että Kristus sanoi paljon muuta, eli Hän opetti myös "muuta" - ja Hän taatusti oli Jumalan palkkalistoilla.
Jos kiinnostaa lukea aiheesta "hyväksyminen", jonka on mahdollistanut mainittu HYVÄ keskusteluilmapiiri, niin seuraava teksti on ihan ajattelemisen arvoinen:
http://www.ort.fi/espoo/kirkko_hyvaksyttyjen_yhteiso.PDF
Pikkuhiljaa kirjoitteluni tästä aiheesta loppu - menee liian paljon aikaa ja tuntuu, että lähes kaikki järkevä on sanottu - keskusteluilmapiiri ei ole paras... :)
"Herra, minä en tiedä, mitä pyytäisin Sinulta ... Sinä rakastat minua enemmän kuin minä osaan rakastaa itseäni ... En rohkene anoa ristiä enkä lohdutusta, vaan ainoastaan seison edessäsi, sydämeni on sinulle avattu..." (Pyhä Filaret (Drozdov) Moskovilainen, 1782-1867)
Lars Ahlbäck
Ortodoksisen teologian opiskelija (Joensuun yliopisto)
Onko käynyt mielessä, että tuon lisäyksen - kanoninen perinne - turvin liikkeen ortodoksiset edustajat kertovat varauksellisuudestaan ja poikkeavasta linjastaan muun liikkeen päämääristä?
Ehkä se jo aikaisemmin mainittu paremman keskusteluilmapiirin saavuttaminen on heidän päämääränsä. Myös pastoraalisen herkkyyden lisääminen tuntuu olevan ajankohtaista.
Ainakin minä olen saanut tämän käsityksen puhuessani liikkeen joitakin päämääriä allekirjoittanut. Ei tarvitse nähdä salaliittoja tai mörköjä, joka puolella...
Lars Ahlbäck
Ortodoksisen teologian opiskelija (Joensuun yliopisto)
Jää harmittamaan omat kielivirheet - mitäs voi kun on vasenkätinen ja suomenruotsalainen ortodoksi - 3 vähemmistöä! :)
Käsitykseni liikkeen ortodoksisten edustajien näkemyksistä olen saanut puhuessani heidän kanssa.
Lars Ahlbäck
Ortodoksisen teologian opiskelija (Joensuun yliopisto)
"Silloin Jeesus sanoi opetuslapsillensa: "Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua."
Onko itsensä kieltäminen AINOASTAAN pikkutarkkaa orjallista "synnittömyyden" noudattamista, vai olisiko jotain syvällisempää?
Onko ristinsä ottaminen ja kantaminen AINOASTAAN "synnittömyyden" ikeen näennäistä noudattamista, vai olisiko jotain syvällisempää?
Onko Kristuksen seuraaminen AINOASTAAN "synnittömyydessä" elämistä, vai olisiko se jotain syvällisempää?
ei siinä, että me rakastamme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakastaa meitä."
Itsensä kieltäminen ja ristinsä ottaminen on ensimmäinen askel. Viimeinen askel on sitten Taivaan Portin kynnyskivi. Siinä välillä on runsaasti aikaa kilvoitella uskossa.
ja lähetys oli minusta yllättävän vaisu. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että isä Heikki kyllä kierteli ja kaarteli itsemurhaajien hautaamiskysymyksessä.
Ärsytti myös, että erään lahkohenkisen naisen annettiin kysyä lapsikasteesta. Lapsikastehan on vain lahkolaisille ongelma, ei kirkoille eikä niiden jäsenille. Nainen jaaritteli ja jaaritteli ja hänen annettiin viedä kallista lähetysaikaa. Toimittajat saisiva olla hiukan asiantuntevampia eikä päästää kaikenlaixia kysyjiä lähetykseen.
kukapa uskaltaisi kertoa mielipiteitään SUURISSA kysymyksissä, kun nimimerkkikin sattui kerran lohkaisemaan tunnustuksen, (otti kupillisen kahvia mustana) 3 tuntia ennen ehtoollista, niin johan luettiin anateemaa yhteen ääneen pääni menoksi, ainakin Moskovan ääni & valolaisten piireissä.
Jos paikalla ollut pappi edustaa edes osittain kirkon virallista mielipidettä, niin ryhdyn vakavasti harkitsemaan venäjän kielen opiskelemista. En olisi kuvitellut "ekumenian" olevan vielä noin pitkällä ja nimen omaan tuohon suuntaan.
Liian lyhyt lähetysaika pilasi ainakin osittain. Taas käsiteltiin pintaraapaisuna vakio asiat. Lapsikaste, luomiskertomus/evoluutio, itsemurhantekijöiden siunaaminen ja miten hömoihin suhtaudutaan, naispappeusasiaan ei ehditty. Todellisiin kirkon kipupisteisiin ei päästy sillä lähetysaikaa oli vain tunti. Harmi.
Tällainen keskustelu pitäisi saada telkkariin ja vähintään kolmen tunnin lähetysaika, sekä kirkkojen piispat paikalle.