Näissä keskusteluissa uskonnollisia asioita pyritään käsittelemään lähes poikkeuksetta tiedollisina. Kuka tietää oikein, kuka paremmin? Myös kirkko on kaikkina aikoina yhä uudelleen ja eri tavoin pyrkinyt vastaamaan ihmisten eksistentiaalisiin kysymyksiin. Vastaukset eivät tosin voi olla vain pyrkimyksiä antaa tiedollisia vastauksia perimmäisiin kysymyksiin, vaan näiden kysymysten jakamista ja näissä kysymyksissä kohtaamista, yhteistä dialogia. Itse "elämänongelma" on toistaiseksi ratkaisematon. Löydämme vain enemmän tai vähemmän huonosti sitä vastaavia kielipelejä eli käytäntöjä, jotka heijastuvat kielessämme. Tiede ei voi auttaa tässä asiassa, koska kysymys ei ole tiedollisesta tiedosta vaan pikemminkin toiminnasta. Aito uskonnollinen huoli ei ole tiedollista, sillä se syntyy siitä, että ihminen elää koko ajan kasvotusten 'elämänongelman' kanssa. Aito uskonnollisuus olisi elämänmuoto, joka on vilpitöntä ihmisenä olemista. Uskonnollinen ihminen kokee "äärimmäistä hätää", sillä häntä vaivaa "elämänongelma".
Kati-Pupita Mattila tulkitsee Wittgensteinin käsitteen elämänongelma analogiseksi sen eksistentiaalisen hämmennyksen kanssa, jota vakavasti sairastunut ja ehkä myös häntä hoitava työntekijä saattavat kokea kuoleman väistämättömyyden edessä (Mattila 2002, 189). Wittgensteinin tulkintaa voisi hieman jatkaa. Mielestäni hänen sanomansa on muun muassa se, että vakavasti sairastuneen ihmisen lähellä ei toinen ihminen voi olla avuksi ikään kuin paremman tietämisen pohjalta, vaan elämä, kuolema ja kärsimys ovat mysteereitä, joiden äärellä ollaan yhdessä hämmästyneitä. Näissä kysymyksissä tiede saattaa tuudittaa ihmistä vain uneen, kun taas uskonto voi auttaa häntä pysymään valveilla. Uskonto viekin sellaisen elämäntulkinnan alueelle, jossa rationaalinen ajattelu väistyy ja sijalle astuvat kuvat, metaforat, myytit, riitit ja symbolit. Uskonto ei esitä teoriaa ihmisestä tai elämästä vaan tarjoaa päämäärän hänen olemassaololleen. Vastaavasti uskonnon ihmiskäsitys on kokemuksellinen, eksistentiaalisesti velvoittava ja mielekkyyskysymyksiin liittyvä, ja sillä on monia eettisiä seuraamuksia.
Kati-Pupita Mattila tulkitsee Wittgensteinin käsitteen elämänongelma analogiseksi sen eksistentiaalisen hämmennyksen kanssa, jota vakavasti sairastunut ja ehkä myös häntä hoitava työntekijä saattavat kokea kuoleman väistämättömyyden edessä (Mattila 2002, 189). Wittgensteinin tulkintaa voisi hieman jatkaa. Mielestäni hänen sanomansa on muun muassa se, että vakavasti sairastuneen ihmisen lähellä ei toinen ihminen voi olla avuksi ikään kuin paremman tietämisen pohjalta, vaan elämä, kuolema ja kärsimys ovat mysteereitä, joiden äärellä ollaan yhdessä hämmästyneitä. Näissä kysymyksissä tiede saattaa tuudittaa ihmistä vain uneen, kun taas uskonto voi auttaa häntä pysymään valveilla. Uskonto viekin sellaisen elämäntulkinnan alueelle, jossa rationaalinen ajattelu väistyy ja sijalle astuvat kuvat, metaforat, myytit, riitit ja symbolit. Uskonto ei esitä teoriaa ihmisestä tai elämästä vaan tarjoaa päämäärän hänen olemassaololleen. Vastaavasti uskonnon ihmiskäsitys on kokemuksellinen, eksistentiaalisesti velvoittava ja mielekkyyskysymyksiin liittyvä, ja sillä on monia eettisiä seuraamuksia.
Vastaukset 2
Vanhimmat
On tainnut joku graduntekijä taas vähän riehaantua leikkimään (toisten) sanoilla. No, selitä nyt kumminkin alkajaisiksi, mitä tarkoittaa "tiede saattaa tuudittaa ihmistä vain uneen, kun taas uskonto voi auttaa häntä pysymään valveilla" - ei ihan aukene ilman KONKREETTISTA esimerkkiä.
Vaikka olenkin pitänyt noin 30 vuotta uskovaisia sairaina lapsina, joita on joku elämänosa jäänyt nuoruudessa kehittymättä.