Usein sekoitetaan kaksi käsitettä,jotka tulisi kuitenkin pystyä erottamaan.
Eli:
1)Uskosta luopuminen, joka usein tarkoittaa sitä,että henkilö jättää seurakuntayhteyden,Raamatun luvun,rukoilemisen yms.taakseen,mutta kuitenkin jollain tasolla edelleen "uskoo","tietää" ja "tunnustaa",että Jumala on.He ovat myös niitä,jotka kokuksissa usein astuvat esiin "uudistamaan" suhdettaan Jumalaan tai palaavat "luopiotilastaan" Herran yhteyteen.
2)Toiseen ryhmään kuuluvat taas ne,jotka ovat "menettäneet" uskonsa joidenkin uusien "näkökulmien" myötä,joiden valossa aikaisemmat uskomukset menettävät merkityksensä ja varsinaista uskosta luopumista ei tapahdu,ikäänkuin olisi jokin "asia" josta olisi luovuttu, mutta joka edelleen olisi olemassa kuten ensimmäisen ryhmän tapauksessa.Vaan tämä uskon "kohde" ikäänkuin lakkaa olemasta.Ja sellaisesta,mitä ei ole edes olemassa(kuten toisen ryhmän tapauksessa) ei voi sanan varsinaisessa merkityksessä edes "luopua".
Toisin sanoen,tällainen henkilö ei koe luopuneesa Jumalasta(joka kuitenkin jossain olisi),vaan huomaa aikaisemmin uskoneensa johonkin,jota ei todellisuudessa ole edes olemassa ja täten ainoastaan vapautuu turhasta olettamuksen painolastista elämässään.
Tällainen ihminen ei myöskään elä siinä syllisyyden tilassa,jossa ensimmäisen ryhmän "uskostaluopuja" elää,kunnes on jälleen kerran palannut "Herran armoon".
Mielenkiintoinen kysymys on se,että mitkä tekijät saivat "uskonsa menettäneen(2" vakuutumaan siitä,että Jumalaa ei ole?
Tässä olis haaste seurakunnalle,jota ei tulisi kuitata sormella osoittelulla tai muilla perinteisillä latteuksilla!
Eli:
1)Uskosta luopuminen, joka usein tarkoittaa sitä,että henkilö jättää seurakuntayhteyden,Raamatun luvun,rukoilemisen yms.taakseen,mutta kuitenkin jollain tasolla edelleen "uskoo","tietää" ja "tunnustaa",että Jumala on.He ovat myös niitä,jotka kokuksissa usein astuvat esiin "uudistamaan" suhdettaan Jumalaan tai palaavat "luopiotilastaan" Herran yhteyteen.
2)Toiseen ryhmään kuuluvat taas ne,jotka ovat "menettäneet" uskonsa joidenkin uusien "näkökulmien" myötä,joiden valossa aikaisemmat uskomukset menettävät merkityksensä ja varsinaista uskosta luopumista ei tapahdu,ikäänkuin olisi jokin "asia" josta olisi luovuttu, mutta joka edelleen olisi olemassa kuten ensimmäisen ryhmän tapauksessa.Vaan tämä uskon "kohde" ikäänkuin lakkaa olemasta.Ja sellaisesta,mitä ei ole edes olemassa(kuten toisen ryhmän tapauksessa) ei voi sanan varsinaisessa merkityksessä edes "luopua".
Toisin sanoen,tällainen henkilö ei koe luopuneesa Jumalasta(joka kuitenkin jossain olisi),vaan huomaa aikaisemmin uskoneensa johonkin,jota ei todellisuudessa ole edes olemassa ja täten ainoastaan vapautuu turhasta olettamuksen painolastista elämässään.
Tällainen ihminen ei myöskään elä siinä syllisyyden tilassa,jossa ensimmäisen ryhmän "uskostaluopuja" elää,kunnes on jälleen kerran palannut "Herran armoon".
Mielenkiintoinen kysymys on se,että mitkä tekijät saivat "uskonsa menettäneen(2" vakuutumaan siitä,että Jumalaa ei ole?
Tässä olis haaste seurakunnalle,jota ei tulisi kuitata sormella osoittelulla tai muilla perinteisillä latteuksilla!
Vastaukset 2
Vanhimmat
On sitten kolmaskin vaihtoehto, eli että uskoa mihinkään jumaliin ei ole koskaan ollutkaan. Ja tuollaista uskoahan ei luonnostaan ole, ellei joku tai jotkut sellaista uskottele.
Hmm niin. Lapsuudessahan meille luettiin paljon satuja. Eikö totta? Lapsuudessa leikimme paljon ja eläydymme mukaan aikuisten tarinoihin. Muodostamme näiden nojalla uusia leikkejä ja vertaamme leikissä draaman tavoin syntyneitä tunteita.
Kipu , luottamus , rakkaus ja viha. Kateus.
Lapsi on siis avoin kaikille elämän vaikutteille.
Tässä onkin se mitä hiukan ajan tässä takaa...
Lapsena syntyy tjunta siitä mikä on ns keksittyä ja mikä on totta.
Muistan kun joskus lapsena kohtasimme 'uskovaislapsen' .. ei pahalla.. ihmettelimme kaikki vain miten tuo voi olla noin varma siitä ettei sekin ole satua.
Loppujen lopuksi lapsuuden tärkein kokemus on tämä että fantasia eroaa realismista. Todellisuus ja satu erkanevat.
Olen paljon nauttinut mielikuvituksellisesta tarinoista , lukenut scifi/romaaneja joissa eriasioilla leikitään.
Tämä onkin rikkauden lähde sillä siinä yhteydessä myös syntyy realistisuuden taju ja kyky erottaa 'valhe' totuudesta.
Myötätunto valehtelijaa kohtaan on myös tämä leikin yhteydessä syntynyt taito. Ymmärrämme että ystävämme jolla oli tarkoitus suojella omaa mainettaan , oli hyvät syyt kertoa valheita mutta myös sen että hän näki sen valheen 'illuusion' ylläpitämiseksi liian suurta vaivaa.
jollakin tasoilla ymmärrämme tämän , valehteleminen on rasittava tila.
Siksi vetoan tajuntaanne , oikeuden mukaisuuteen tässä asia yhteydessä ja kerron sydämestäni totuuden etten usko edelleenkään mihinkään henkimaailman juttuihin.
Mielessä syntyy paljon ideoita , syntyy näytelmiä ja joiden mukana muodostuvat tunteita.
Tässä on kuin ulkisimme pilkkopimeässä ja antaisimme 'maailman' viedä.. ja huomaamme kuinka helposti kielteiset tunteet iskevät kipinää suotuisissa olosuhteissa mutta joka keskutelun ja rauhoittumisen kautta saakin aivan toisenlaisen luonteen.
Se että olet aikuinen sisältää taidon erottaa fantasian todellisuudesta. Ja tätä taitoa on hyvä pitää yllä sen sijaan että vaipuisimme uneen.
Toisaalta on mukavaa käyttää fantasiaan taipuvaa mielemme puolta , eläytyä elokuviin / satuihin ja teorioihin.
Lapsi leikkii ja antaa mielen ajelehtia , se ei ole huono asia. Se kehittää lapselle kyvyn eläytyä muiden ihmisten asemaan.
Nähdä oman napansa pidemmälle. Siihen että on muitakin kuin vain seurakunnan jäseniä.
Mustavalkoisuuden lävitse.