Rikosylikonstaapeli Marja Vuonnon kirjoitus herättää monia kysymyksi.
Kyseenalainen näkemys suomalaisten väkivallasta
Amnesty Internationalin pääsihteeri on moittinut Lontoossa Suomea naisiin kohdistuvasta väkivallasta (HS 24. 5.). Moitteen perustana olevia uhrilukuja sietää tarkastella hieman lähemmin.
Pääsihteeri väittää, että suomalaisista naisista 40 prosenttia on joutunut seksuaalisen tai fyysisen väkivallan kohteeksi. Väitteen perustana on ilmeisesti kahdeksan vuotta vanha Tilastokeskuksen ja Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan kyselytutkimus Usko, toivo, hakkaus.
Kyseisen tutkimuksen prosenttilukuja ei voida verrata minkään muun maan lukuihin, sillä samanlaista tutkimusta ei ole tehty missään muualla maailmassa.
Tutkimuksessa kysymyksenasettelu on tarkoitushakuisesti sellainen, että sillä on varmistettu mahdollisimman suuret uhriluvut. Osaan kysymyksistä kyllä-vastausten määrän olisi pitänyt olla sata prosenttia.
Tutkimuksessa mainittu seksuaalinen häirintä pitää sisällään myös epäasialliset huomautukset vartalosta ja pukeutumisesta, seksuaalista väkivaltaa on myös yritykset painostaa (huom. ei pakottaa) seksiin, ja muuta väkivaltaa myös sanallinen uhkailu, liikkumisen estäminen, töniminen ja kiinni tarttuminen.
Nämä ovat tekoja, jotka eivät ole sen paremmin rikoslain kuin yleisen oikeustajunkaan mukaan rikoksia, vaan pelkästään huonoa käytöstä.
Amnestylle ei ole kelvannut tuoreempi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Suomalaisten turvallisuus -tutkimus, joka tehdään kolmen vuoden välein.
Vuoden 2003 tutkimustulosten mukaan naisiin kohdistunut väkivalta parisuhteessa, pienryhmissä ja kaduilla oli ilahduttavasti vähentynyt vuodesta 1980.
Esimerkiksi jonkinasteisen fyysisen jäljen aiheuttanut parisuhdeväkivalta oli vähentynyt 28 000 tapauksesta 8 000:een. Pudotuksessa saattaa olla osuutensa myös viranomaistoimilla.
Ainoastaan työpaikoilla naisiin kohdistunut väkivalta oli lisääntynyt. Vuonna 2003 tapauksia oli 21 000. Pahin tilanne oli hoitoalalla mielisairaaloissa ja vanhusten huoltolaitoksissa.
Kyseessä on tällöin työsuojeluasia, johon työnantajat ovat velvollisia puuttumaan.
Niin poliisin, sosiaalitoimen kuin terveydenhuollonkin asenteissa ja toimintakäytännöissä naisiin kohdistuvan väkivallan kohdalla on tapahtunut viime vuosina huimaa edistystä.
On sopimatonta Suomen mustamaalaamista, että Amnesty kerta toisensa jälkeen kaivaa esiin tuon kyseenalaisen vanhan tutkimuksen ja vetelee sillä suomalaista miestä ympäri korvia.
Pääsihteerin lausahduksestahan voidaan tehdä se johtopäätös, että lähes puolet suomalaisista miehistä raiskaa ja hakkaa naisiaan.
Sangen kummallinen käsitys siinä tulee meistä suomalaisista naisistakin.
Kyseenalainen näkemys suomalaisten väkivallasta
Amnesty Internationalin pääsihteeri on moittinut Lontoossa Suomea naisiin kohdistuvasta väkivallasta (HS 24. 5.). Moitteen perustana olevia uhrilukuja sietää tarkastella hieman lähemmin.
Pääsihteeri väittää, että suomalaisista naisista 40 prosenttia on joutunut seksuaalisen tai fyysisen väkivallan kohteeksi. Väitteen perustana on ilmeisesti kahdeksan vuotta vanha Tilastokeskuksen ja Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan kyselytutkimus Usko, toivo, hakkaus.
Kyseisen tutkimuksen prosenttilukuja ei voida verrata minkään muun maan lukuihin, sillä samanlaista tutkimusta ei ole tehty missään muualla maailmassa.
Tutkimuksessa kysymyksenasettelu on tarkoitushakuisesti sellainen, että sillä on varmistettu mahdollisimman suuret uhriluvut. Osaan kysymyksistä kyllä-vastausten määrän olisi pitänyt olla sata prosenttia.
Tutkimuksessa mainittu seksuaalinen häirintä pitää sisällään myös epäasialliset huomautukset vartalosta ja pukeutumisesta, seksuaalista väkivaltaa on myös yritykset painostaa (huom. ei pakottaa) seksiin, ja muuta väkivaltaa myös sanallinen uhkailu, liikkumisen estäminen, töniminen ja kiinni tarttuminen.
Nämä ovat tekoja, jotka eivät ole sen paremmin rikoslain kuin yleisen oikeustajunkaan mukaan rikoksia, vaan pelkästään huonoa käytöstä.
Amnestylle ei ole kelvannut tuoreempi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Suomalaisten turvallisuus -tutkimus, joka tehdään kolmen vuoden välein.
Vuoden 2003 tutkimustulosten mukaan naisiin kohdistunut väkivalta parisuhteessa, pienryhmissä ja kaduilla oli ilahduttavasti vähentynyt vuodesta 1980.
Esimerkiksi jonkinasteisen fyysisen jäljen aiheuttanut parisuhdeväkivalta oli vähentynyt 28 000 tapauksesta 8 000:een. Pudotuksessa saattaa olla osuutensa myös viranomaistoimilla.
Ainoastaan työpaikoilla naisiin kohdistunut väkivalta oli lisääntynyt. Vuonna 2003 tapauksia oli 21 000. Pahin tilanne oli hoitoalalla mielisairaaloissa ja vanhusten huoltolaitoksissa.
Kyseessä on tällöin työsuojeluasia, johon työnantajat ovat velvollisia puuttumaan.
Niin poliisin, sosiaalitoimen kuin terveydenhuollonkin asenteissa ja toimintakäytännöissä naisiin kohdistuvan väkivallan kohdalla on tapahtunut viime vuosina huimaa edistystä.
On sopimatonta Suomen mustamaalaamista, että Amnesty kerta toisensa jälkeen kaivaa esiin tuon kyseenalaisen vanhan tutkimuksen ja vetelee sillä suomalaista miestä ympäri korvia.
Pääsihteerin lausahduksestahan voidaan tehdä se johtopäätös, että lähes puolet suomalaisista miehistä raiskaa ja hakkaa naisiaan.
Sangen kummallinen käsitys siinä tulee meistä suomalaisista naisistakin.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Muistaakseni Amnesty on pyörittänyt koko maailmanlaajuista naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista kampanjaa. Globaalisti ongelma onkin melkoinen ja siihen on kiinnitetty huomiota YK:ssakin. Pääsihteerillä tuskin on kuitenkaan mahdollisuuksia henkilökohtaisesti tutustua kaikkiin tilastoihin, lausunnot annetaan alaisten valmistelemien yhteenvetojen pohjalta. Veikkaanpa, että suomalaiset feministit ovat tässä olleet taas myyräntyössä isänmaan vahingoksi.
8 000 jonkinasteisen jäljen jättänyttä parisuhdeväkivaltatapausta vuodessa on tietysti melkoisesti, kun ikäluokka on Suomessa about 60 000. Mutta kun tuossa luvussa on miehet käsittääkseni mukana ja kun samat tekijät ja uhrit teutaroivat yleensä useammin kuin kerran vuodessa, niin on kyseenalaista vetää siitä naisen asemaa koskevia johtopäätöksiä.
Työpaikoilla lisääntynyt väkivalta taas liittyy hoitoaloihin, jotka ovat naisvaltaisia. Lisääntynyt alkoholin ja huumeiden käyttö on tuonut erilaisille klinikoille ja kuntoutuslaitoksille aggressivisia sekopäitä, jotka sitten kumauttelevat henkilökuntaa. Tässä tapauksessa naisiin kohdistuu väkivaltaa, koska naiset hakeutuvat hoitoalalle, ja koska yhteiskunta kärsii päihdeongelmien kasvamisesta. Sukupuoli sinänsä ei ole syy. Onko tässä silloin olennaista, että uhri on nainen? Jos miehet hakeutuisivat enemmän näille aloille ja väkivalta jakautuisi tasan miesten ja naisten kesken, niin olisiko ongelma ratkennut? Entäs kun poliisin työssä loukkaantuu enemmän miehiä? Onko tämä tasa-arvokysymys?
Suomen nostaminen esiin tämän Amnestyn kampanjan osalta on mielestäni lähinnä huvittavaa. Sillä tuskin on mitään merkittäviä haittavaikutuksia Suomelle, mutta tällaisilla tempuilla yhdessä suomalaisten oman älyttömän kampanjan (stakes) seurauksena ainkin meikäläisen tuki jää saamatta. Niin sanotusti menee lapsi pesuveden mukana, sillä muualla maailmassa kampanjaa kyllä tarvitaan.
"8 000 jonkinasteisen jäljen jättänyttä parisuhdeväkivaltatapausta vuodessa on tietysti melkoisesti, kun ikäluokka on Suomessa about 60 000."
miksi kaikkien vuoden väkivaltatapausten määrä pitää suhteuttaa yhteen ikäluokkaan? Kyllä se koko väestöpohja pitää olla mukana, eikä yksittäinen vuosikerta.
No tossa ajattelu meni niin, että jos toi luku jakautus kerta per lätty, niin 1/7 kokis, tai tekis parisuhdeväkivaltaa elämänsä aikana. Toki sen voi yhtä hyvin suhteuttaa koko väestöön, mutta silloin samaa ajatusleikkiä on vaikeampi tehdä.
ei vaan taida noin tasaisesti jakautua nuo, vaan ongelmat kasaantuvat pienemmille porukoille. Murto-osa kokee väkivaltaa, mutta sitten muittenkin puolesta.
Ja juuri niinhän minä sitä alkuperäistä kirjoitustani jatkoinkin, jos satuit sitä pidemmälle lukemaan. Luvut ovat usein aika irrallisia, jos niitä ei vertaa mihinkään. Väkivaltaa tulee aina olemaan. Ongelman vakavuutta voi arvioida tekemällä jotain vertailuja.
Lukaisin avauksessa mainittua Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Suomalaisten turvallisuus -tutkimusta ja törmäsin aika erikoiseen asiaan.
Tutkimuksen mukaan 95% yli 15-vuotiaista suomalisista naisista ei ole lainkaan huolestunut siitä, että joku perheen jäsen olisi väkivaltainen häntä kohtaan.
Outoa, että yhden tutkimuksen mukaan 40% naisista joutuu perheväkivallan uhriksi ja toisen mukaan 95% ei koe edes sen uhkaa.
"Outoa, että yhden tutkimuksen mukaan 40% naisista joutuu perheväkivallan uhriksi"
Väitteesi ei pidä paikkaansa.
Ei se hum/yhteiskuntatieteissä niin harvinaista ole moiset ristiriidat. Kyse on siitä, onko käytetyt kysymykset ja määritelmät relevantteja tutkittavan ongelman suhteen. Jöriksen mukaan ne pitää olla semmoiset, että naisiin kohdistuva väkivalta saadaan näyttäytymään koko yhteiskunnan läpäisevälle valtavat mittasuhteet omaavalle ongelmalle. Kun parametrit laaditaan hieman toisin, niin tuloksetkin on ihan erilaiset. Entäs mikä on totuus? Absoluutista ei tietysti olekaan, koska oikeat määritelmät on osittain mielipidekysymyksiä, mutta jos keskustelijat on yhtä mieltä siitä, että töniminen/kiinnipitäminen ei ole sellaista väkivaltaa, joita parisuhdeväkivaltatutkimuksen pitäisi kartottaa, niin jälkimmäinen on varmasti oikeampi.
"muuta väkivaltaa myös sanallinen uhkailu, liikkumisen estäminen, töniminen ja kiinni tarttuminen.
Nämä ovat tekoja, jotka eivät ole sen paremmin rikoslain kuin yleisen oikeustajunkaan mukaan rikoksia, vaan pelkästään huonoa käytöstä. "
Miksi kirjoittaja vetoaa suomalaisten turvallisuus -tutkimukseen, kun näemmä sielläkin on otettu huomioon väkivallalla uhkailu ja esim liikkumisen estäminen?
Lainuas siitä --
Väestöhaastatteluissa saadut uhriksi joutumisen yleisyyttä kuvaavat luvut riippuvat
olennaisesti tutkimuksen toteuttamistavasta. Siksi muiden tutkimusten, kuten vuonna 1997
tehdyn naisuhritutkimuksen ja poliisin syksyllä 2003 tekemän läänien turvallisuustutkimuksen
tuloksia ei voida suoraan verrata tämän tutkimuksen tuloksiin. Esimerkiksi Suomessa
tehty naisuhritutkimus tuotti korkeammat parisuhdeväkivallan kohteeksi joutumista
koskevat luvut kuin käsillä oleva tutkimus. Tässä raportoitavan tutkimussarjan keskeisenä
tavoitteena on mitata turvallisuuden kehitystä. Tulosten mukaan mm. perheväkivallan
kehityssuunta on aleneva.
Parisuhdeväkivaltaa oli naisten kokemasta perheväkivallasta vuonna 2003
yhdeksän tapausta kymmenestä, miesten kokemasta kaksi kolmasosaa. Nainen oli uhrina
90 prosentissa parisuhdeväkivaltaa. Kuviossa esitetty perheväkivallan määrä oli vuonna
2003 miehillä noin 1 000, naisilla 12 000 tapausta pienempi kuin mittauksen kokonaissumma,
koska perheväkivaltaa tarkentavan kysymyksen tulokset on vertailtavuuden vuoksi
vähennetty, sillä tarkentavaa kysymystä ei tehty kolmella ensimmäisellä tutkimuskerralla.