Miten evolutionistit selittävät tämän

Tohtori Hermann Schildknecht, saksalainen kemisti, tutki pommittajakuoriaista saadakseen selville, kuinka se saa aikaan tämän vaikuttavan kemiallisen taidonnäytteen. Hän selvitti, että kuoriainen muodostaa räjähdysaineensa sekoittamalla yhteen kahta kemikaalia (vetyperoksidia ja hydrokinoneita), jotka yhdistyessään muodostavat erittäin vaarallisen kemikaaliseoksen. Näiden kemikaalien lisäksi tämä etevä pikku kuoriainen lisää seokseen kemikaalia, joka toimii inhibiittorina. Inhibiittori estää kemikaaleja reagoimasta ja mahdollistaa niiden varastoinnin pitkiäkin aikoja.

Aina kun jokin saaliseläin, esimerkiksi sammakko, lähestyy pommittajakuoriaista, se ruiskauttaa varastoimiaan kemikaaleja kahteen polttoputkeen ja lisää juuri oikealla hetkellä seokseen vielä yhtä kemikaalia (anti-inhibiittoria). Se poistaa inhibiittorin vaikutuksen ja aivan hyökkääjäparan nenän edessä tapahtuu voimakas räjähdys. Onko tällainen ihmeellinen ja mutkikas mekanismi voinut kehittyä pikku hiljaa miljoonien vuosien kuluessa? Evolutionistin on pakko vastata lammasmaisesti "kyllä", mutta tämän mielipiteen pikainen tarkastelu paljastaa sen järjettömyyden.

Kehitysopillisen "ajattelun" mukaan tuhansien pommittajakuoriaissukupolvien on täytynyt sekoittaa väärin näitä vaarallisia kemikaaleja kohtalokkaissa kehitysopillisissa kokeiluissaan, ja räjäyttää itsensä kappaleiksi. Lopulta, niin meille vakuutetaan, ne keksivät maagisen seoksen, mutta entä inhibiittorin kehittyminen? Ei ole mitään tarvetta kehittää inhibiittoria, ellei jo ole olemassa niitä kahta kemikaalia, joita yritetään ehkäistä toimimasta yhdessä. Toisaalta, jos ne kaksi kemikaalia ovat jo olemassa ilman inhibiittoria, on liian myöhäistä, sillä kuoriainen on jo räjähtänyt taivaan tuuliin. Selvästikään tällainen järjestelmä ei ole mitenkään voinut kehittyä ilman älykästä ennaltatietämystä ja suunnittelua.

Otaksutaan kuitenkin pienen kovakuoriaisen jotenkin onnistuneen kehittämään samanaikaisesti nämä kaksi kemikaalia sekä tuikitärkeän inhibiittorin. Tämäkään ratkaisu ei kuitenkaan hyödyttäisi kovakuoriaista millään lailla, koska sekoitus vain lojuisi säiliössään hyödyttömänä. Jotta siitä olisi kovakuoriaiselle mitään hyötyä, siihen täytyy lisätä anti-inhibiittoria. Niinpä meidän oletetaan uskovan, että jälleen tuhansien sukupolvien ajan pommittajakuoriaiset sekoittivat ja varastoivat näitä kemikaaleja ilman mitään varsinaista syytä tai hyötyä, kunnes anti-inhibiittori lopulta valmistui. No nyt se saattoi ryhtyä tositoimiin! Anti-inhibiittorin avulla se saattoi räjäyttää itsensä kappaleiksi ja tehdä sitä havittelevan nälkäisen saalistajan aikeet tyhjiksi. Ai niin, senhän täytyi vielä kehittää itseensä kaksi polttoputkea ja tarkka kommunikaatio- ja ajoitusjärjestelmä säädelläkseen räjähdyksen suuntaa ja ajoitusta. Joten olemme taas samassa tilanteessa: tuhansien sukupolvien ajan nämä huolettomat pikku kovakuoriaiset kulkivat ympäriinsä poksahdellen kuin ilotulitusraketit, kunnes ne lopulta oppivat hallitsemaan uusia kykyjään.

Mutta mikä kumma motivoisi tällaista tuhoisaa, yrityksen ja erehdyksen kautta etenevää asteittaista evoluutiota? Kehitysprosessissahan kaiken otaksutaan olevan perin järkevää ja loogisen tarkoituksenmukaista, tai muuten ei kehitystä tapahdu. Mutta edellä kuvattu prosessi on täysin järjetön, ja koko puolustusjärjestelmän kehittyminen valmiiksi yhdellä kertaa on tähtitieteellisen epätodennäköistä, ellei mahdotonta. Kuitenkin luonto pursuaa lukemattomia vastaavia esimerkkejä täydellisestä koordinaatiosta. Niinpä voimme vain päätellä hämmästyttävän pikku pommittajakuoriaisen olevan vahva todiste erityisestä luomisesta, sillä mitään muuta järkeenkäypää selitystä moiselle ihmeellisyydelle ei ole.


Lähde:
Scott M. House, Evoluution romahdus