Elämä antaa

Joku kirjoitti tuossa rannallakävelemisestä.
Minäkin haluaisin kulkea siten, kaksin ... rannalla ja elämän polulla. Ajattelen, että sen aika olisi jo, kaikkien näiden rankkojen vuosien jälkeen. Elämä on kyllä koskettanut, antanut paljon ajateltavaa, raskaita kokemuksia, olen joutunut nöyrtymään sen edessä. Ylpeys on hävinnyt, tuntuu että kaikki on sattumaa, minulta ei ole kysytty.
On eräs mies, jolla on paikka sydämessäni. Hänen kanssaan voisin astella hiekkarannalla ja jos pakko on, rämpiä suossa. Mutta hän on niin arvoituksellinen, vakaa, eikä kerro.. eikä jostain syystä ole valmis katsomaan loppuun. Samanaikaisesti on toinen mies, joka on valmis. Hän on ihana ihminen, hänen kanssaan on helppo keskustella ja haaveilla. Hänkin koskettaa sydäntäni, mutta hän istuu ystävyydenhuoneessa. Sehän on hieno paikka sekin. Kuitenkaan hän ei ole se, jonka kanssa menisin kahden kävelylle hiekkarannalle.. elokuisena kuutamoyönä.

Eikö elämä olekin tavallaan ivallista.. antaa, mutta ei sitä mitä eniten haluaisi.