Olen kirjoitellut täällä aikaisemmin paljonkin viime sodistamme, niiden syistä ja seuraamuksista. Toista kuukautta sitten kirjoitin melko pitkän kirjoituksen ”Talvisodan rauha – jatkosodan syy”. Pyrin siinä osoittamaan, että talvisodan rauhaan viimeistään juuri silloin me olimme pakotetut ja ehdot olivat ne mitkä olivat, ja niissä oli jatkosodan syy.
Kaikki eivät yhdy näkemyksiini. Eräät arvostamani keskustelijat ovat olleet sitä mieltä, että armeijamme olisi kyllä kestänyt talvisodassa vielä tarvittavat pari-kolme viikkoa (heidän mielestään) jossa ajassa olisi saatu luvattu länsiapu, joka olisi pysäyttänyt Neuvostoliiton hyökkäyksen.
Jotain tuon suuntaista on myös arvostamani historiantutkija Heikki Ylikangas esittänyt, jota ihmettelen. Kuvastaa paitsi sotilaallisen asiantuntemuksen myös realistisen ajattelukyvyn puutetta. Olen ruvennut suhtautumaan varauksin eräisiin muihinkin Ylikankaan näkemyksiin.
En toista tässä aikaisemmin kirjoittamaani, johon laitan linkkejä alle, mutta totean vaan, että länsimaista ei ollut meille luvassakaan läheskään sellaista apua (mies-, ase ja tarvikemääriä) joita olisi tarvittu pysäyttämään vihollinen, joka oli sodan alusta vahvuudeltaan kaksinkertaistunut ja jolla oli tarvittaessa ainakin sama määrä miehiä ja aseita reservissä nopeasti rintamille laitettavaksi.
Ja jos tarvittavan suuruinen apu olisi ollut luvassa, niin sen kuljettaminen Suomen rintamalle olisi kestänyt vähintään kuukauden, puolitoista, ja olosuhteisiimme tottumattomana ja kouluttamattomana se olisi ollut vain tykin ruokaa puna-armeijalle. Lentokoneet olisivat olleet ainoa merkittävä apu, mutta ei riittävä.
Ja olisiko tuo apu – edes vähäisempikään – saatu perille? Olisiko Ruotsi sallinut sen kuljetuksen maansa läpi, sillä silloin siitä olisi tullut sekä Neuvostoliiton että Saksan vihollinen, ja joutunut osapuoleksi sotaan? Ja olisiko Saksa katsellut yritystäkään sivusta? Ei varmaan, vaan siitä se olisi saanut hyvän syyn miehittää Ruotsi (kuten miehitti Tanskan ja Norjan) ja päästä siten Ruotsin rikkaiden malmivarojen herraksi.
Ja viimeinen kysymys: Olisivatko joukkomme todella kestäneet enää kuukauttakaan. Tässä eräitä lukuja tappioistamme:
Joulukuussa kaatui 160 miestä päivässä, tammikuussa vain 100 miestä, helmikuussa jo 290 ja maaliskuussa peräti 510 miestä joka päivä. Nämä määrät kaatuneita, haavoittuneina rivistä pois joutuneita ainakin kaksinkertaiset määrät noihin verrattuna. Kun puna-armeija aloitti hyökkäyksensä, sen voima kasvoi joka päivä, samoin meidän tappiomme. Huhtikuulle ehdittäessä tappiomme olisivat olleet yli 1000 kaatunutta päivässä.
Sitä pieni armeijamme ei olisi kauan kestänyt, vaan viimeistään huhtikuun puolivälissä vihollinen olisi ollut Helsingissä ja Pohjanlahdella. Ja aikaisintaan noihin aikoihin länsiapu olisi ollut tulossa Suomeen. Auttamattomasti liian myöhään. Eikä sitä tietysti olisi silloin enää yritetty perille tuodakaan, se on selvä, sillä eiväthän Englanti ja Ranska olisi halunneet joutua täällä rintamasotaan Neuvostoliittoa vastaan ja saada Saksa iskemään sivusta.
Olen lueskellut viime viikkoina muutaman kirjan, joissa myös tuokin asia – paljon muun ohella – on saanut hyvää lisävalotusta. Esim. nuo päivittäiset tappioluvut ovat Lauri Haatajan kirjasta ”Ja kuitenkin me voitimme”.
- - -
Olkoon vaikka niin, että Saksan aikeista Neuvostoliittoa kohtaan tärkeimmät johtajamme tiesivät jotakin jo maaliskuussa 1940, niin sillä ei ollut vaikutusta talvisodan rauhantekoon, vaan siihen oli pakko. Ja kun sitten kesäkuussa 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, me tietysti lähdimme hakemaan takaisin omaamme, jonka olimme vääryydellä menettäneet. Sellaisia johtajia meille ei olisi saatu mistään, jotka olisivat pitäneet Suomen paikoillaan; niin kova oli revanssihalu Suomen kansassa. Se pitäisi hyvin ymmärtää tämänkin päivän suomalaisten, vaikkakin pitkänä suomettumisen kautena meidät melkein saatiin häpeämään olemassaoloamme.
Ja jatkosotamme oli siis erillissota, yhteinen vihollinen meillä oli Saksan kanssa, mutta eri asia. Siitäkin olen puhunut niin paljon, että tarpeetonta toistaa samoja perusteita, mutta esitän yhden uuden, hyvin inhimillisen, jonka vasemmistolainen kirjailija Eila Pennanen on todennut:
”Rehellistä on tunnustaa, että haluttiin kostaa, koko kansa halusi kostaa talvisodan kärsimykset ja saada niistä vielä hyvin korvaustakin, vaikka se ei onnistunut” (”Proomu lähtee yöllä”, 1945).
Toivotan historian saitilla keskusteleville Hyvää Kesää, kun itse en ilmeisesti täällä lähikuukausina kirjoittele!
Tuossa linkkejä eräisiin aikaisempiin kirjoituksiini:
Talvisodasta
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000005591675
Talvisodan rauha – jatkosodan syy
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000016719167
Jatkosotaan joutumisestamme
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000015569057
Jatkosodan syistä
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000015460874
Jatkosodasta
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000006697196
Kaikki eivät yhdy näkemyksiini. Eräät arvostamani keskustelijat ovat olleet sitä mieltä, että armeijamme olisi kyllä kestänyt talvisodassa vielä tarvittavat pari-kolme viikkoa (heidän mielestään) jossa ajassa olisi saatu luvattu länsiapu, joka olisi pysäyttänyt Neuvostoliiton hyökkäyksen.
Jotain tuon suuntaista on myös arvostamani historiantutkija Heikki Ylikangas esittänyt, jota ihmettelen. Kuvastaa paitsi sotilaallisen asiantuntemuksen myös realistisen ajattelukyvyn puutetta. Olen ruvennut suhtautumaan varauksin eräisiin muihinkin Ylikankaan näkemyksiin.
En toista tässä aikaisemmin kirjoittamaani, johon laitan linkkejä alle, mutta totean vaan, että länsimaista ei ollut meille luvassakaan läheskään sellaista apua (mies-, ase ja tarvikemääriä) joita olisi tarvittu pysäyttämään vihollinen, joka oli sodan alusta vahvuudeltaan kaksinkertaistunut ja jolla oli tarvittaessa ainakin sama määrä miehiä ja aseita reservissä nopeasti rintamille laitettavaksi.
Ja jos tarvittavan suuruinen apu olisi ollut luvassa, niin sen kuljettaminen Suomen rintamalle olisi kestänyt vähintään kuukauden, puolitoista, ja olosuhteisiimme tottumattomana ja kouluttamattomana se olisi ollut vain tykin ruokaa puna-armeijalle. Lentokoneet olisivat olleet ainoa merkittävä apu, mutta ei riittävä.
Ja olisiko tuo apu – edes vähäisempikään – saatu perille? Olisiko Ruotsi sallinut sen kuljetuksen maansa läpi, sillä silloin siitä olisi tullut sekä Neuvostoliiton että Saksan vihollinen, ja joutunut osapuoleksi sotaan? Ja olisiko Saksa katsellut yritystäkään sivusta? Ei varmaan, vaan siitä se olisi saanut hyvän syyn miehittää Ruotsi (kuten miehitti Tanskan ja Norjan) ja päästä siten Ruotsin rikkaiden malmivarojen herraksi.
Ja viimeinen kysymys: Olisivatko joukkomme todella kestäneet enää kuukauttakaan. Tässä eräitä lukuja tappioistamme:
Joulukuussa kaatui 160 miestä päivässä, tammikuussa vain 100 miestä, helmikuussa jo 290 ja maaliskuussa peräti 510 miestä joka päivä. Nämä määrät kaatuneita, haavoittuneina rivistä pois joutuneita ainakin kaksinkertaiset määrät noihin verrattuna. Kun puna-armeija aloitti hyökkäyksensä, sen voima kasvoi joka päivä, samoin meidän tappiomme. Huhtikuulle ehdittäessä tappiomme olisivat olleet yli 1000 kaatunutta päivässä.
Sitä pieni armeijamme ei olisi kauan kestänyt, vaan viimeistään huhtikuun puolivälissä vihollinen olisi ollut Helsingissä ja Pohjanlahdella. Ja aikaisintaan noihin aikoihin länsiapu olisi ollut tulossa Suomeen. Auttamattomasti liian myöhään. Eikä sitä tietysti olisi silloin enää yritetty perille tuodakaan, se on selvä, sillä eiväthän Englanti ja Ranska olisi halunneet joutua täällä rintamasotaan Neuvostoliittoa vastaan ja saada Saksa iskemään sivusta.
Olen lueskellut viime viikkoina muutaman kirjan, joissa myös tuokin asia – paljon muun ohella – on saanut hyvää lisävalotusta. Esim. nuo päivittäiset tappioluvut ovat Lauri Haatajan kirjasta ”Ja kuitenkin me voitimme”.
- - -
Olkoon vaikka niin, että Saksan aikeista Neuvostoliittoa kohtaan tärkeimmät johtajamme tiesivät jotakin jo maaliskuussa 1940, niin sillä ei ollut vaikutusta talvisodan rauhantekoon, vaan siihen oli pakko. Ja kun sitten kesäkuussa 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, me tietysti lähdimme hakemaan takaisin omaamme, jonka olimme vääryydellä menettäneet. Sellaisia johtajia meille ei olisi saatu mistään, jotka olisivat pitäneet Suomen paikoillaan; niin kova oli revanssihalu Suomen kansassa. Se pitäisi hyvin ymmärtää tämänkin päivän suomalaisten, vaikkakin pitkänä suomettumisen kautena meidät melkein saatiin häpeämään olemassaoloamme.
Ja jatkosotamme oli siis erillissota, yhteinen vihollinen meillä oli Saksan kanssa, mutta eri asia. Siitäkin olen puhunut niin paljon, että tarpeetonta toistaa samoja perusteita, mutta esitän yhden uuden, hyvin inhimillisen, jonka vasemmistolainen kirjailija Eila Pennanen on todennut:
”Rehellistä on tunnustaa, että haluttiin kostaa, koko kansa halusi kostaa talvisodan kärsimykset ja saada niistä vielä hyvin korvaustakin, vaikka se ei onnistunut” (”Proomu lähtee yöllä”, 1945).
Toivotan historian saitilla keskusteleville Hyvää Kesää, kun itse en ilmeisesti täällä lähikuukausina kirjoittele!
Tuossa linkkejä eräisiin aikaisempiin kirjoituksiini:
Talvisodasta
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000005591675
Talvisodan rauha – jatkosodan syy
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000016719167
Jatkosotaan joutumisestamme
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000015569057
Jatkosodan syistä
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000015460874
Jatkosodasta
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000006697196
Vastaukset 9
Vanhimmat
Todellakaan tuo Ylikankaan teoria, jossa valetaan kannuja sodan jatkamisen ja sen aiheuttaman sodan eskalaation suhteen, ei ole uskottava. Kenttäarmeijan tilanne maaliskuussa 1940 oli katastrofaalinen. Tilanne oli paljon paljon huonompi kuin syksyllä 1944, jolloin kenttäarmeija oli taistelukuntoinen elävän voiman ja kalustonkin suhteen. Suomi ei olisi kyennyt odottamaan montakaan aikaa ulkomaista apua. Huonomillakin hoksottimilla voi huntteerata, kuinka kauan länsimaiden apujoukkojen varustaminen,laivaus Suomeen ja rintamavastuun ottaminen olisi vienyt. Kyllä siinä olisi jo koivu ollut isolla lehdellä.
Nytkin koivu isolla lehdellä, joten laitahan Jorma kunnon vastat juhannussaunaan. Kirjoitellaan taasen kun keritään.
Perehdyhän asiaan sitten kun olet kokoomusta tai Keskustaa äänestänyt. Sen jälkeen voi taistojen hyökkäyssuunta tulla oikealle tolalle.
On täällä muutama kaheli omasta takaa, ei siihen joukkoon täydennystä tarvita. Tuskin ne meidän vakikahelimmekaan huolivat joukkoonsa ihan noin kahelia, joka ei näy ymmärtävän mitään siitä, josta on puhuvinaan.
Jos ihminen käyttäytyisi aina järkevästi, ja jos hänen tiedossaan olisivat kaikki valintoihin ja ratkaisuihin tarvittavat tosiseikat, historiaa voitaisiin kirjoittaa lähtien siitä perusteesta että todellisuudessa tapahtui se minkä oli järkevintä tapahtua.
Ihminen ei kuitenkaan ole järkevä toimija. Kun historiaan jääviä ratkaisuja tehdään, niitä ovat tekemässä monet ei-järkevät toimijat. Siksi on turhaa, tarpeetonta ja muita kuin histroain tutkimuksen motiiveja palvelevaa kuvitella että etsimällä tapahtumien järkevintä vaihtoehtoa löydettäisiin historiallinen totuus tapahtuneesta.
Ylikankaan teoria on nimenomaan uskottava. Sillä Ylikangas esittää, että Suomi teki valinnan. Tämä valinta päätyi Saksaan. Tämä valinta oli tai ei ehkä ollut sotilaallisesti perustelluin, ehkä se ei ollut edes sotilaallinen valinta. Koskaan ei tositilanteessa voida absoluuttisella varmuudella tietää mikä vaihtoehdoista olisi järkevin. Siksi asioihin vaikuttavat kaikki muutkin seikat. Ja Ylikankaan mukaan Suomi teki selvän valinnan, se valitsi Saksan tilanteessa, jossa sille oli tarjolla toinenkin suunta vaihtoehtona.
Täällä kirjoitteleva Korhonen muuten sekoittaa asioita yleensäkin aika pahanpäiväisesti. Esimerkiksi hän pitää Ylikankaan poliitikkoja koskevaa lausuntoa Ylikankaan Natoa koskevana lausuntona. Jne.
(-;
Asiaa tuskin voin auttaa
Suomenruotsalaisten sota lyhyesti:
Sankareita kaikki oomme Säntämän ja Talin,
Kivisillan takana jo osa otti ravin,
Summan muistaa Talvisodast koko Suomen kansa,
Meikäläisten mielestä se oli varma ansa!
Mainettamme pelastamaan perustettiin raati,
elokuvaan juonen oman, kohta se jo laati.
Historia kirjoitettiin samoin uuteen kuosiin,
vaan kaikki temput julki tulleet, suorastaan jo muotiin.
Sota se on paska juttu, ei se meiltä suju,
äijät lähtee kesken kaiken, loppuu aina nuju.
Kaikki lähtee lippahivoon, porukat jo luistaa,
kieliriitaa tämän jälkeen on turha enää muistaa!
...näkyy olevan ihan omat huuhaa-skribenttinsä! Säikähdin jo, että olenko tuonut niitä tullessani tuolta kepusaitilta (politiikka > keskusta), jossa tuon sortin "depattöörejä" on paljon, mutta kuitenkin erilaisilla teemoilla. Ilmeisesti vain yksi on sieltä jäliäni myöten tänne ryöminyt. Muut lienevät saitin "omia", kuten joku on tuolle "ryömijälle" todennut.
Ei juuri supisuomalaisempaa voi olla kuin on Korhosen vaari savolais-kainuulaisine juurineen, mutta elämänpiirini on onneksi ollut sen verran laaja, että olen monissa - läheisissäkin - yhteyksissä tullut tuntemaan paljon suomenruotsalaisia ja oppinut arvostamaan heitä parhaasta päästä olevina suomalaisina. Ehkä muilla mailla vierahilla viettämäni ajat ja muiden maiden ihmisiin tutustuminen on vahvistanut näkemystäni suomalaisten yhteisyydestä - kielestämme riippumatta.
Olen lukenut myös sotahistoriaa sen verran (en ihan vähän), että tunnen kyllä myös niiden muutamien melko puhtaasti suomenruotsalaisten joukko-osastojen panoksen sodissamme, enkä ole siitä samaa mieltä kuin tuossa esiintyneet.
Myös puheet pakkoruotsista ovat minusta typeriä. Niitä puhunevat eniten ne, joille kaikki oppiminen on pakkoa. Jopa oman äidinkielenkin parempi oppiminen. Sen huomaa noita puhuvien esityksistä. Jokainen kieli on ihmiselle rikkaus; sen tulee huomaamaan jokainen, joka hieman liikkuu maailmalla. Itse toivoisin olevani siinä suhteessa paljon rikkaampi.
Kiitoksia Sakari Kolistajalle toivotuksista ja "otsikkomiehelle" (hänkin ilmeisesti kepusaitilta tänne pistäytynyt) kivasta kommentista.
Uudistan vain nuo hyvän kesän toivotukseni, sillä vähiin aikoihin en täällä pistelehdi!
Ruotsin asema ja sen Saksan kanssa harjoittama raaka-aine kauppa oli erittäin ratkaisevassa asemassa myös Suomen kohtaloiden kehittyessä niin kuin ne kehittyivät. Saksa oli hyvin riippuvainen Ruotsin "puolueettomuudesta", siitä että sai malmia aseteollisuuudelle. Länsivallat suunnitteli talvisodan aikana rintaman avaamista skandinaviaan Saksan raaka-aine saannin heikentämiseksi.
Suomen auttamisoperaatio, ainakin laajamitaisesti toteutettuna, olisi edellyttänyt länsivalloilta tuon rintaman avaamista koska Ruotsi ei halunnut lopettaa taloudellisesti tuottoisaa kauppaa eikä suostunut länsijoukkojen läpikulkuun.
Saksa ja NL olivat liitossa Ribbentrop sopimuksen pohjalla, joten Saksa, varmistaakseen raaka-aine toimitukset Ruotsista, varmasti vaikutti Molotoviin ja Staliniin rauhaan suostumiseen, eihän NL:lla kuitenkaan ollut sotilaallista syytä lopettaa Talvisotaa. Näin poistettiin syy länsivalloilta tulla skandinaviaan. Saksan kiirehtiminen heti Huhtikuussa 40 Tanskaan ja Norjaan tukee edellä esitettyä ajatusta.
Jatkosodan asetelman syntymiseen taas vaikutti Saksan voimien hajaantuminen paitsi länsirintamalle, myös Italian onnettomien sotasaavutusten ja operaatioiden korjaajaksi. Joukkoja sitoutui niin Kreikkaan kuin Afrikkaankin samalla kun operaatio Barbarossa odotti lähtökäskyä. Niinpä Suomen halukkuus ottaa takaisin Talvisodan menetys ja liittyä rintamaan pohjoisessa oli Saksalle enemmän kuin tervetullutta. Siksi se niin mielellään tuki Suomea "erillissodassa".
Voidaan sanoa, että siinä missä Ruotsi Saksan avulla rakensi sosiaalidemokraattista kansankotia, Suomi Saksan avulla torjui kansandemokraattisen sosialistikodin syntymistä.