Miten kunnon ateistit käsittelevät kuolemaansa, sitä miettiesään. Itse lähinnä pelkään koska en haluaisi katoavani.
Tuntuu niin kuin aika olisi joku peto joka tappaa minut enemmin tai myöhemmin.
Eniten tässä kuolemassa pelkään sitä, että joskus olen niin heikko että olen juuri kuolemaisillani ja ajattelen siinä kuolemaisillani sitten sitä että kohta kuolen ja pelkäisisin kauhesti ihan järjettömän hirveästi. Niin kuolemaani ajatellessani pelkään mahdottomasti että kuollessani pelkäisin vieläkin hirvittävemmin.
Minusta tämä pelko kuuluu elämään. Joskus ei kuolemaa ajatellessa pelota niin paljon mutta silloin en ole päässyt mielestäni tarpeeksi syvälle tähän pelon hirvittävyyteen.
Tuntuu niin kuin aika olisi joku peto joka tappaa minut enemmin tai myöhemmin.
Eniten tässä kuolemassa pelkään sitä, että joskus olen niin heikko että olen juuri kuolemaisillani ja ajattelen siinä kuolemaisillani sitten sitä että kohta kuolen ja pelkäisisin kauhesti ihan järjettömän hirveästi. Niin kuolemaani ajatellessani pelkään mahdottomasti että kuollessani pelkäisin vieläkin hirvittävemmin.
Minusta tämä pelko kuuluu elämään. Joskus ei kuolemaa ajatellessa pelota niin paljon mutta silloin en ole päässyt mielestäni tarpeeksi syvälle tähän pelon hirvittävyyteen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
pelossa, kun voi elää rakkaudessa..?
Sitä sopii miettiä..
Miten kunnon ateistit käsittävät sielunsa, vai käsittävätkö?
Itse käsitän sen energiana..joka ei katoa minnekkään, niin pitkään kun se voi jonnekkin mennä..
"Miksi elää pelossa, kun voi elää rakkaudessa..?"
Tarkoitatko, että olet ateisti joka uskoo koska ei siedä totuutta.
"Miten kunnon ateistit käsittävät sielunsa, vai käsittävätkö?"
En tiedä onko siinä mitään käsitettävä.
"Itse käsitän sen energiana..joka ei katoa minnekkään, niin pitkään kun se voi jonnekkin mennä.. "
Ihan hauska kuvitelma, mutta se ei taida olla totta.
Perusteletko miksi ihminen on vain fyysisellä tasolla toimiva "mekaaninen" eliö,olio,joku.. Kannattaa muistaa ,että hiilihydraateista saa energiaa ja jostain se energia viljatuotteisiinkin tulee.. Aivan paskasta..Ja auringosta ja mitä näitä on..
Luulen ja kehtaan väittää,että kyyninen kieltäminen johtuu kapasiteetin puutteesta, tai siitä että pelkää ajatella , loogisesti....=D
"miksi ihminen on vain fyysisellä tasolla toimiva "mekaaninen" eliö,olio,joku.."
Nokun ei ole muusta todisteita. Enkä ainakaan itse osaa toimia toisella tasolla. En ainakaan niin että huomaisin.
Paskassa on kyllä enerkiaa mutta ei se silti sitä tarkoita että minä eläisin siinä tai mitä sitten tarkoititkaan.
Sitä lähinnä hain että se energia joka laittaa paskasta jotain vihreää kasvamaan ,elättää myös eläintä joka sen vihreän syö, ja se eläin paskoo sen kuonan sun muun,energiankin.. Ja siitä taas saa uusi elämä alkunsa.. Eikös tuo nyt ole aika loogista..?
Ihmiseen on oikeastaan aika hyvin rakennettu kyky sopeutua kuhunkin elämän vaiheeseen.
Nuorena ei yleensä ajatella kuolemaa kovinkaan paljon. Sehän ei ole kovin ajankohtainen asia. Kuolema tulee yleensä mieleen vain kun kokee sen lähipiirissään. Tällöin se tuntuu todella pelottavalta, olisihan sitä siinä iässä vielä niin kovin paljon menetettävää.
Kun ikää tulee lisää sitä alkaa huomata miten paljosta oikeastaan voi luopua, eikä sekään jonka haluaa säilyttää enää tunnu niin kovin tärkeältä. Itselläni on vielä matkaa eläkevuosiinkin, mutta nyt kun lapset ovat omillaan ja elämä ympärillä muutenkin rauhoitunut, sitä alkaa ilman sen kummempia pohdiskeluja näkemään asioita aivan uudessa valossa. Moni ennen niin tärkeä asia alkaa jäädä sinne valokuvien, kaitafilmien ja videoitten joukkoon pölyttymään.
En tarkoita etteikö minulla vieläkin olisi menettämisen pelkoa, mutta suunta näyttää aika selvältä; mitä lähemmäksi kuolema tulee sitä vähemmän se pelottaa.
Mielestäni ihmisen ei tarvitse pohdiskella kuolemaa vaan elää juuri sitä elämänvaihetta joka kulloinkin on käsillä. Mielestäni tämä on ihmisen luonnollinen elämänkaari. Mitä enemmän ihminen yrittää tätä luonnonlakia vastaan taistella sitä enemmän hän saa myös pelkoja; vanhenemisenpelko, kuolemanpelko jne...
Aika ei todellakaan ole mikään peto, vaikka se varmasti ennemmin tai myöhemmin tappaakin meistä jokaisen. Kuolemisen aika tulee varmasti, mutta kun sen aika tulee uskon että siihen on myös silloin jo kypsynyt. Eläkäämme siis täysipainoista elämää omassa iässämme tässä ja nyt, jotta sitten H-hetken lähestyessä voisimme todeta että "kyllä tästä oikeastaan jo joutaakin lähteä".
En usko että tässä on suurempia eroja ateistien, uskovien tai meidän pakanoiden välillä.
"Nuorena ei yleensä ajatella kuolemaa kovinkaan paljon. Sehän ei ole kovin ajankohtainen asia. Kuolema"
Harmillista olenkin aina miettinyt miten muut ihmiset ottavat tämän asian. Minulla on varmaan jotenkin erillaiset aivokemiat kuin yleisillä ihmisillä. Sillä olen pelänyt kuolemaa enemmän tai vähemmän varsinkin iltaisin peruskoulun viidenneltä luokalta aina tähän xx-ikään ikään asti (En kerro oikeaa ikääni etten vaikuttaisi aivan ääliöltä, mutta vanha olen jo.) Eli tähän päivään. Uskoin ennemmin, että se on jonkinlainen taakka jonka ihmisen täytyy olemassa olon ymmärtämisestään kantaa, taakka joka aina vain kasvaa ja on huipussaan kuolin vuoteella ja josta vain kuollessaan vapautuu. Mutta, että se ei kaikkia ihmisiä ahdistakkaan no kaikea sitä.
No jos tota puhuttaan niin tämä aloitukseni ja vastaus siitä sinulle on siinä mielessä vähän myöhässä, että en enää pelkää kuolemaa niin paljon kuin olen väittänyt, mutta halusin vain tietää oikeassa mailmassa eikä missään mielikuvitus mailmassa elävien ihmisten mailmankatsomuksii ja tutustua niihin niinkin painavan ja ratkaisevan asian kannalta kuin kuoleman.
Oma pelkoni lähti tai väheni kun luulin kuolevani. Maailma pysyi näkö kentässä mutta siitä ei ollut mitään sanottavaa. Olen aina ennemmin kuvitellut että kuollessa tulee pimeää. Mutta eihän se vältämättä olekkaan niin näet jos onnistuu kuolemaan silmät auki, järjen lähdettyä jää kuvaruutuun vielä maailma jota oli katsomassa. En sitten tiedä siittä eteen päin miten olematta olemisen voi oleva mieltää. Rehelisesti puhuen en ole täysi materialisti
On luonnollista, että elävää ihmistä ahdistaa kuoleman ajatus. Itse en ota siitä sen suurempia "paineita" kuin ajasta ennen syntymääni.
Monia lohduttaa ajatus turvasta, lämmöstä, jonkinlaisesta rauhasta. Jotkut väittävät että yhden uskonnon tarinaa ajattelemalla voisi ainoastaan päästä tuonne rauhaan. Se on kyllä aika sairasta, mutta annan heille oikeuden ajatella niin. Sekin on luonnollista ihmiselle: ajatus että on omassa elämässään valinnut oikein, saanut osakseen suuren onnen joka odottaa tuolla jossain.
Koska olemme nyt keskittyneitä tähän yhteen ruumiiseen ja yhteen tietoisuuteen, emme voi kuvitella millaista on oleminen jossain muualla, vailla yksilöllisyyttä.
Itse ajattelen, että kuolema on kotiinpaluu. Ja kuolemanjälkeinen elämä on olla osana ystävien muistoissa, heidän teoissaan ja kenties jälkeläisten geeneissä. Ehkä persoonamme "elää" uusissa sukupolvissa. Itsekin saatan olla osaksi yhtä ja osaksi toista isovanhempaa, osaksi yhtä ja osaksi toista taiteilijaa ja ajattelijaa. Ihmisen psyyke siis tavallaan hajoaa taivaan tuuliin, muiden ihmisten mieliin. Tuskaan ja onnen, riippuen siitä millaisen maailman hän on jättänyt jälkeensä.
Pääasia että olemme elossa. Kuolemassa meillä ei enää ole aikaa murehtia kuolemaa. Kuolemaa tilana ei siis ole olemassa kuin ulkopuolelta katsottuna.
On vain elämää, joka siirtyy uusiin paikkoihin. Me olemme portteja, joiden kautta se kulkee. Olkaamme siitä ylpeitä ja samalla nöyriä sen edessä.
Uskonnot pyrkivät olemaan vastaus ihmisen kuolemanpelkoon antamalla toivoa ettei kuolemaa oikeasti olisikaan.
Ateisti ei tällaiseen kuvitteluun heittäydy.
Suuresti arvostamani ajattelija puki sen sanoiksi näin:
"Elämä on ihmisen parasta aikaa"
En väitä ettenkö voisi pelätä kuolemaa. Tällä hetkellä se ei ahdista mutta ehkä se johtuu iästä ja elämäntilanteesta. Alkoi kuitenkin kiinnostaa sellainen asia että mitä oikeastaan kuolemassa pelkäät.
Pelkäätkö kuolemaa tilana? Pelkäätkö että jäät kuitenkin jollakin tavalla tietoiseksi itsestäsi ja että se on jotenkin ahdistavaa? Itse olen ainakin sen verran materialisti että pidän ajattelua puhtaasti fyysisenä aivotoimintana ja olen varma että se lakkaa kokonaan kun ihminen kuolee: joten tilassa ei pitäisi olla mitään pelottavaa koska mitään tilaa ei kuolleen kannalta ole olemassakaan.
Vai pelkäätkö kuolemista tapahtumana? Onhan aika todennäköistä että se on jossain määrin kivuliasta ja epämiellyttävää. Toisaalta minusta olisi pelottavampaa joutua vaikkapa kidutetuksi tai muuten tilanteeseen jossa joutuu kärsimään kohtuuttomasti eikä kuitenkaan kuole.
Vai onko merkittävin juttu kuitenkin elämästä luopuminen? Eli elämä on sen verran mukavaa ettet tahtoisi luopua siitä.
luopuminen, se että itse lakkaa olemasta "Vai onko merkittävin juttu kuitenkin elämästä luopuminen? " Tässähän onkin monien lännen uskontojen paras myyntivaltti:usko kuten me opetamme etkä katoa koskaan. Minusta ikuinen elämä kuitenkin on hirveä ajatus,pakoon ei pääsisi, vaan olisi olemassaolon vankina loputtomiin. Ei tavoittelemisen arvoinen tila.
Elämästä luopuminen on tilan antamista uudelle elämälle. Koko elämä on tavallaa luopumisen opettelua - kaikki omaisuutemme ja ihmissuhteemme katoavat vähitellen, viimeistään omaan kuolemaan.
Mutta: jos yksikään bakteeri, kasvi tai eläin ei voisi kuolla, siitä ei tulisi toisen eliön ruokaa/voitettu vastustaja/vaalittu muisto.
Eli: elämän lahjalla ei olisi mitään väliä koska se ei koskaan loppuisi. Et ole elossa ikuisesti, sinulla on mahdollisuus olla elossa juuri nyt.
Olisi luulut, että niitä olisi tullut enemmän. No täytyy tyytyy. Ilmeisesti kunon ateistit eivät tunne kuolemaa jostain syynä sellaisena lopullisena pelkona kuin itse.
En pelkää kuolemaa, kaikki mikä elää kuolee myös. Jos sitä ei pysty hyväksymään on ihmisillä tapana hakea lohtua jumalasta ja taivaiden valtakunnasta jonne päästään kuoltuamme. Mutta totuushan on se että hautaan tässä mennään kaikki, tunnustaa tämän tosiasian niin ainakaan ei tarvitse elää valheessa koko ikäänsä. Jos kuolemaa ei pelkäisi ollenkaan niin silloinhan olisi kyllästynyt elämään? Turha kai tuota muutenkaan pelätä on, kun valot sammuu niin se on sitä myöten selvä.
ja viisasta tekstiä. Minulla oli nuorena vaihe, jolloin pelkäsin kuolemaa. Lähisukulainen kuoli. Sitten pääsin siitä yli. Nyt yritän ajatella kuten Montaigne:
"Jos kuolema on äkillinen ja väkivaltainen, emme ehdi pelätä sitä; jos se on muunlainen, olen havainnut, että sitä mukaa kuin sairauteni edistyy, aivan luonnostani alan jollakin tavoin väheksyä elämää. Minusta näyttää olevan paljon työläämpää sulattaa kuolemaan alistumista terveenä kuin kuumeisena. Sitä mukaa kuin en enää niin kovin välitä elämän antimista, koska alan menettää kykyni nauttia niistä, kuoleman näkeminen pelottaa minua paljon vähemmän. Tämä saa minut toivomaan, että mitä kauemmas ajaudun elämästä ja lähemmäs kuolemaa, sitä helpompi minun aina on mukautua siirtymään edellisestä jälkimmäiseen. Samoin kuin monissa muissa seikoissa olen havainnut todeksi sen mitä Caesar sanoo - että asiat näyttävät suuremmilta kaukaa kuin vierestä katsottuina - olen huomannut, että terveenä olen kammonnut sairauksia paljon enemmän kuin ne kokiessani; mieleni hilpeys, iloni ja voimani näyttävät tuon toisen tilan niin erilaisena kuin nykyisen, että mielikuvitelmissani suurentelen puolella sen haittoja ja luulen niitä raskaammiksi kuin miltä ne tuntuvat silloin, kun minun on ne kannettava. Toivon että minun kuoleman tullessa käy samoin."
- Montaigne