Isäni teki itsemurhan, hirttäytyi autotalliin. Pitkän masennuksen ja monien ongelmien jälkeen. En olisi koskaan uskonut, järkytys se oli meille koko perheelle. Nyt on niin tyhjä tunne kun tietää että joku puuttuu. Olin aina isin tyttö ja meillä oli hyvä isä-tytär suhde. Ja voin ainakin sanoa että tunsin isäni... Mutten niin hyvin kuitenkaan että olisin nähnyt miten ahdistunut ja masentunut hän oli. Kunpa kaikki olisi päättynyt jotenkin toisin, en olisi halunnut menettää isääni enkä varsinkaan näin.
Se koskee niin pirusti. Kaikki jutut mitä yhdessä tehtiin, naurettiin, toisinaan itkettiin, isä osasi auttaa aina kaikessa, oli asia mikä tahansa. Nyt hän ei ole enää vastaamassa täällä kysymyksiini eikä saata minua alttarille kun joskus menen naimisiin, ei näe lapsiani jos sellaisia tulee.
Tunteet ovat niin sekavat, tavallaan sitä on vihainen että miksi hän jätti meidät tänne suremaan ja itse pääsi pois. Ja sitten kuitenkin kaipaan niin paljon ettei sitä pysty sanoin kuvailemaan. Ja sitten toisaalta olen kuitenkin isän puolesta helpottunut ettei hänen tarvitse enään kärsiä, hänellä oli sairauksia ja kipuja. Toivon että nyt hänellä on hyvä olla koska hänelle ei täällä maan päällä ollut hyvä olla.
Kuitenkin olisin halunnut pitää hänet vielä täällä, olisi ollut niin paljon asiaa...
Loppuun lisään "värssyn" jonka ajattelin laittaa kukkaan joka tulee arkun päälle hautajaisissa. Lainaten Timo Rautiaisen kappaletta Jäähyväiset:
"jos voisi viimeisen tunnin
jotenkin saada takaisin
kiittää vai hyvästellä
kuinka sen ajan jakaisin"
Se koskee niin pirusti. Kaikki jutut mitä yhdessä tehtiin, naurettiin, toisinaan itkettiin, isä osasi auttaa aina kaikessa, oli asia mikä tahansa. Nyt hän ei ole enää vastaamassa täällä kysymyksiini eikä saata minua alttarille kun joskus menen naimisiin, ei näe lapsiani jos sellaisia tulee.
Tunteet ovat niin sekavat, tavallaan sitä on vihainen että miksi hän jätti meidät tänne suremaan ja itse pääsi pois. Ja sitten kuitenkin kaipaan niin paljon ettei sitä pysty sanoin kuvailemaan. Ja sitten toisaalta olen kuitenkin isän puolesta helpottunut ettei hänen tarvitse enään kärsiä, hänellä oli sairauksia ja kipuja. Toivon että nyt hänellä on hyvä olla koska hänelle ei täällä maan päällä ollut hyvä olla.
Kuitenkin olisin halunnut pitää hänet vielä täällä, olisi ollut niin paljon asiaa...
Loppuun lisään "värssyn" jonka ajattelin laittaa kukkaan joka tulee arkun päälle hautajaisissa. Lainaten Timo Rautiaisen kappaletta Jäähyväiset:
"jos voisi viimeisen tunnin
jotenkin saada takaisin
kiittää vai hyvästellä
kuinka sen ajan jakaisin"
Vastaukset 7
Vanhimmat
on maailman tärkein ihminen, ja voi vain kuvitella tuskasi.Pelkään jo etukäteen sitä hetkeä kun joskus menetän hänet.. =(
Jaksamista sinulle, kaikesta huolimatta..
Vielä sitä ei edes käsitä ettei isää enää ole... Voin kertoa että kannattaa rakastaa isää ja myös kertoa se hänelle, ettei sitten ole myöhäistä... Yritän jaksaa ja ymmärtää ne syyt miksi näin tapahtui...
Isäni teki päätyi samaan ratkaisuun, siitä on jo 35 vuotta aikaa. Vaikka kaipaus isääsi pysyy ja sen pitääkin pysyä niin puhu itsestäsi pois se itsemurhaan usein liittyvä syyllisyys. Usko pois, se on todella tärkeää! Minä sain elämänikäisen trauman joka vaikuttaa kaikkeen elämään.
Voimia Sinulle!
Puhuminen on kultaa mutta ei helppoa... Vieläkään ei voi uskoa todeksi ettei isää enää ole. Jossittelu ja se mitä jos olisin tehnyt niin tai näin pyörivät päässä päivittäin. Ja tuskin ihan heti katoaa mielestä. En vaan oikein tiedä kenelle voisin puhua, toisinaan kun tekee mieli puhua niin ei ole ihmistä kelle puhua...
Hei,
Luin vanhan viestiketjun, kun Google-mokoma minut sinne viskasi. Lähinnä haluan kertoa viestiketjun luettuani havainnostani sen, että vuosista viis, asia on kipeä. Lapsella on elämässään vaiheita, jolloin oman vanhemman itsemurha tulee aina uudestaan esille ja muistoihin. Oman isäni itsemurhasta on jo 15 vuotta, olin tuolloin lukio-ikäinen. Kipu lopulta häviää jokapäiväisestä elämästä, mutta koskaan se ei liene häviä kokonaan. Itselläni isäni kuolema tulee edelleen ajoittain suurena suruna mieleeni. Olen valmistunut ammatteihin ja oppiarvoihin, mennyt naimisiin ja saanut lapsia ... ilman isäni läsnäoloa. Ajoittain suru tästä on suuri ja koen menettäneeni asioita. Toisaalta tiedän ja osaan arvostaa nyt ympärillä olevia asioita. Elämä tuo aina uutta, jonka haluaisin NIIN näyttää myös rakkaalle isälleni, edes joskus. Kipu hälvenee, mutta ei häivy.
Miten isän itsemurha lopulta eroaa siitä, että perhe hajoaa eroon, jossa lapset aina ja automaattisesti määrätään äidille? Isä lakkaa kummassakin tapauksesta olemasta läsnä lastensa elämässä. Hänestä tulee parhaimmillaankin mies miesten joukossa. Lasten oettaja on enemmän heidän elämässään kuin isä. Lasten kummit käyvät kylässä, tutustuvat lasten tekemisiin; kuviin huoneidensa seinällä. Isä on vain maksaja.
Minun isäni tappoi itsensä ja minusta se oli kenties helpompi ymmärtää kuin että isäni ja äiti olisivat eronneet. Nyt olen tilanteessa, jossa täydelliseksi kuvittelemani, 16 vuotta kestänyt parisuhde on hajonnut puolison uskottomuuteen ja haluttomuuteen vastata tekemisisitään. Hän ei ole tehnyt elettäkään luottamuksen palauttamiseksi Päin vastoin. Ero on väistämätön. Minä en halua joka_toinen_viikonloppu -isäksi. Oma elämäni on joka tapauksessa jo eletty. Vaikka lapsemme ovat 4-11 vuotiaita, minä olen 56v ja kaiken tarpellisen nähnyt. Olen valmis lähtemään - tätä en ainakaan jaksa.
Miksi en saisi lähteä nyt? Kuolen jokatapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Miksi lapset pitäisi vetää rikkinäiseen elämään, jossa he joko ikävöivät (hyvää ja jumaloimaansa) isäänsä tai käyvät pakkoviikonloppuja perheensä jättäneen isän luona, Tai jotain siltä väliltä.
vai niin