Pääsevätkö kaikki taivaaseen?
1. Kaikki taivaaseen?
”Kaikki pääsevät taivaaseen” ja ”Maan päällä niin kuin taivaassa” –kirjojen kirjoittaja pastori Antti Kylliäinen rohkaiseen jokaista ihmistä, jota maa päällään kantaa, seuraavin armollisin lausein:
”Se, että ihminen on Jumalan hyväksymä, perustuu Jumalan luomistyöhön. On
mahdotonta ajatella Jumalan koskaan luoneen mitään sellaista, mitä hän ei olisi hyväksynyt”
”Ihmisen ei tarvitse uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan, ei edes pitää Jumalan olemaasoloa mahdollisena, ei pitää Jeesusta Jumalan Poikana… ei lukea Raamattua… tai rukoilla tullakseen Jumalan hyväksymäksi”.
Ja valtakunnassa kaikki hyvin. Näkemiin evankeliumi, näkemiin Jeesuksen uhrikuolema, näkemiin kaste, näkemiin Jumalan sana, näkemiin lähetystyö – niin, näkemiin koko kristinusko. Jos kaikki ovat jo varmasti tallessa ja matkalla taivaaseen, niin mihin kristinuskoa tai kirkkoa enää yleensä tarvitaan? Eipä tietenkään mihinkään. Tai korkeintaan ehkä siihen, että julistetaan kaikille aina hitleristä huorintekijään, että ei hätää, taivaaseen ollaan tässä kaikki yhdessä mukavasti matkalla.
Dosentti Timo Eskola puhuu ”Ateistit alttarilla” –kirjassaan radikalismin teologiasta, joka näyttää vallanneen huolestuttavalla tavalla kirkkomme saarnatuolit ja päättävät elimet. Radikalismin teologiassa käytetään samoja kristillisiä termejä kuin perinteisessä kristinuskossa on aina käytetty. Mutta niiden sanojen sisältö on jotakin aivan uutta.
Siksi jotkut papit tai muut kristillisiä puheita pitävät, jotka eivät usko Jeesuksen neitseestä syntymiseen, eivät helvettiin, eivät Jeesuksen ylösnousemiseen ensimmäisenä pääsiäisenä, eivät Jeesuksen todelliseen ruumiilliseen takaisinpaluuseen maan päälle, eivät viimeiseen tuomioon, eivät sovitukseen, eivät siis mihinkään kristinuskon keskeiseen opinkohtaan, saattavat pitää puheita ja saarnoja, jotka kuulostavat hurskailta ja syvästi kristillisiltä. Kyyneleet silmissä saatamme kuunnella puhetta jumalan armosta, mutta emme kykene edes arvaamaan, mitä saarnaaja oikeasti julistuksensa sisällöstä ajattelee. Mistä armosta todellisuudessa mahtaakaan olla kysymys.
Eskolan kirja analysoi radikalismin teologian perusteesejä ja toteaa, että lähes jokainen niistä perustuu samoille argumenteille kuin kuin tunnetun ateismin puolustajan V.T. Aaltosen teesit kirjassa ”Miksi en ole kristitty”. Eskolan kirja on siksi niin ravisuttava ja vakava. Jos tämä ”Ateistit alttarilla” -pamfletti nyt vaietaan kirkossa kuoliaaksi, on syytä olla todella huolissaan.
Mutta, palatkaamme peruskysymykseen uudelleen: Pääsevätkö kristinuskon opetuksen mukaan kaikki ihmiset taivaaseen ikään ja säätyyn ja uskoon katsomatta? Lähestymme tätä kysymystä nyt armo-käsityksen kautta. Minkälaisia käsityksiä armosta tällä hetkellä vallitsee? Mitä kristinusko opettaa Jumalan armosta? Kenelle se kuuluu ja millä perusteilla?
2. Armo ja nykyaika
Tunnetussa, varsinkin Paavo Ruotsalaiselle rakkaassa kirjasessa Kallis Hunajan Pisara sanotaan näin:
”Ihmiset puhuvat hyvinä päivinä rohkeasti uskosta, harvat tietävät, mitä usko on. - Kristus on Raamatun salaisuus; armo on Kristuksen salaisuus. Usko on ihmeellisin asia maailmassa. Lisää siihen jotakin omaasi ja sinä turmelet sen.” (s.9)
Jo tästä yhdestä Kalliin Hunajan pisaran ajatuksesta voidaan aavistaa, että puhuttaessa armosta puhutaan erittäin keskeisestä aiheesta; armo on koko usko ja elämä, koko
Raamattu ja Jumala, Koko taivas ja maa…
Joku on määritellyt armon lyhenteeksi lauseesta "ansioton rakkaus meidän osaksemme". Voi sen tietysti niinkin sanoa. Se saattaa jäädä kuitenkin näin hiukan ilmaan, vailla ankkuria, joka sitoisi sen oikeisiin asioihin. Silloin kun puhutaan armosta juuri pyhän Jumalan suhteena syntiseen ihmiseen, armo merkitsee tarkkaan ottaen Jumalan armollista mielenlaatua ihmistä kohtaan. Kaiken kristillisen armon pohja on tässä. Se on Jumalan sydämen asenne meitä kohtaa. Ei siis perustaltaan jotakin yleisarmollisuutta, joka kuuluu meille, koska armon jakaminen ehdoitta on ikään kuin Jumalan virka. Eikä armo ole perustaltaan jotakin meihin vuodatettua voimaa, joka muuttaa meidät Jumalalle kelvollisiksi. Eikä armo ole myöskään Jumalan ja ihmisen yhteisponnistuksella saavutettu tila, jonka perusteella armo olisi meille yhdessä tekijämme kanssa ansaittu. Armo on jotakin ihan muuta, se on lahja, ulkopuolelta saatu, toisen ansaitsema.
Nykyajan kolme vallitsevaa käsitystä Jumalan armosta minun kokemukseni mukaan ovat juuri nämä mainitut kolme näkemystä. Ensimmäisenä siis
1) Yleisarmollisuus. Armo tarkoittaa tämän käsityksen mukaan sitä, että Jumala on armollinen sillä tavalla, että hän katselee meitä ihmisiä ja meidän syntejämme hiukan säälinomaisin tuntein sormien läpi. Jumala on sellainen empaattinen pilven päällä istuskeleva isoisä, joka ei liikoja vaadi eikä puristele kurkusta - saati sitten heittele kuumilla kivillä. Hän vain ymmärtää ja nyökyttelee ihmisten pienille hairahduksille. Tietäähän hän, että "ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista" (Eino Leino).
Myös kristillisten seurakuntien ja -yhteisöjen piirissä armosta on tullut sellaista yleistä amollisuus-jubailua, jota ei ole sidottu Jeesuksen ristiin ja sovitustyöhön. Tällöin armo on samaa mitä muissakin uskonnoissa, Jumalalta toivottua tai häneltä vaadittua tai omalla hyvyydellä ansaittua yleisarmollisuutta. Välimiestä, Vapahtajaa, ei ihmisen ja Jumalan sovittamiseksi oikeastaan ollenkaan tavita. Tavallinen tähän käsitykseen liittyvä lause on: me teemme voitavamme ja Jumala hoitaa loput. Myös armon suhteen ajatellaan samoin: me täytämme lakia minkä jaksamme ja pystymme ja sitten Jumala hoitaa loput. Eihän hän vaadi enempää kuin mihin ihminen kykenee. Sehän olisi luonnotonta. Jumala on meidän tekojemme ja elämämme vajavuuksien paikkaaja.
Kallis hunajan pisara toteaa terävästi: ”Anna luonnollisen ihmisen tehdä evankeliumi, niin siitä tulee vastakohta Kristukselle”.
2) Armo on voittoisaa taistelua. Armo on vaihtelevaa Jumalan suosiota. Maailmassa vallitsee ikään kuin tasavahvojen voimien mittelö, Jumalan ja perkeleen, ja silloin kun elämässä menee hyvin, ollaan armon alla. Silloin Jumala on voitolla ja me olemme armontilassa. Sitten kun elämässä tulee vaikeuksia, taisteluita, sairautta, lankeemuksia, omien syntien näkemistä, ollaan ikään kuin liuttu pahan puolelle, se on jotenkin saanut meistä otteen ja meidän pitää pikaisesti rukoilla, kilvoitella ja taistella itsemme jälleen armokelpoiseen kuntoon. Hengellistä bodaamista lisää. Uskoa lisää. Vahvempia päätöksiä. Aivan niinkuin Kristus ei olisi koskaan kuollut miedän puolestamme! Aivan niin kuin Goltatan voitto olisi jäänyt jotenkin vajaaksi! Aivan kuin Herrojen Herra olisi jotenkin pahan vietävissä! Aivan kuin kristityillä ei olisi mitään suojaa Jeesuksen haavoitettujen käsien alla! Kaikki on tämän näkemyksen mukaan kiinni meistä. Kova on oppi!
Kallis hunajan pisara toteaa: Jos olet nähnyt Kristuksen, olet nähnyt hänessä kallion, joka on korkeampi omaa vanhurskautta, saatanaa ja syntiä. Tämä kallio seuraa sinua ja siitä pisaroi alati hunajaa ja armoa sinun ravinnoksesi.
Kristillinen näkemys on se, että perkele on vain kuin Jumalan rakkikoira, niin kuin Luther sanoo, ja hänellä on liekaa juuri niin pitkälle, kuin Jumala sen sallii.
Uusimmat sovellukset voimakristillisyyden näkemyksestä kertovat kristikansalle, että Jumalan erityisvoitelun saneet ”Jumalan pojat” ovat erityisiä valittuja, jotka on määrätty johtamaan tätä maailmaa, jota kristityt hallitsevat.
William Branhamin opetuslapsi John Stevens toimi erään Kalifornialaisen seurakunnan "apostolina". Hän opetti Latter Rain -oppia, jota alettiin kutsua nimellä "The Manifest Sons of God", Room. 8: 19-23 mukaan, "Sillä luomakunnan harras ikävöitseminen odottaa Jumalan lasten ilmestymistä" (jae 19). Tämä "Jumalan Lasten Ilmestymisen" -liike on nykyisen "Valtakunta Nyt" -liikkeen edeltäjä. Sen mukaan kristityt ottavat maailmassa hallintavallan hengellisen sodankäynnin ja ihmeiden ja merkkien kautta ennen Kristuksen paluuta. Seurakunta, ei Kristus tulemuksessaan, on voima, joka vapauttaa koko luomakunnan "turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen" (jae 21). Opin mukaan valittu joukko uskovia saavuttaa lopun ajan LR herätyksessä täydellisyyden, jopa kuolemattomuuden. Suurin osa maailmaa kääntyy uskoon näiden ihmeiden ja merkkien tuloksena. (Artikkeli Ei mitään uutta auringon alla 2., Kristityn foorumi)
Tämän oudon "Valtakunta nyt" -liikkeen mukaan elämme "Hengen aikakautta" ja meitä edeltävät kristityt sukupolvet ovat laiminlyöneet ja unohtaneet Pyhän Hengen. Ikään kuin meidän sukupolvemme olisi menneitä erinomaisempi, Jumalan valittu sukupolvi, jonka apostolit ja profeetat ovat Raamatun apostoleja ja profeettoja suuremmat. Sukupolvemme uskovista kehittyy kuolematon joukko, "Joelin armeija", "Poikalapsi", joka ottaa vallan maailmassa ja ryhtyy hallitsemaan sitä valmistaen maailman Kristukselle. Jeesuksen tulemus ei niinkään ole persoonallinen tulemus maan päälle, vaan seurakunta on Kristus maan päällä. Ei tarvinne tämän enempää kommentoida tätä uutta oppia ainakaan niille, jotka Raamatunsa edes jollain lailla tuntevat.
3) Armo on kokemusta ja voitelua. Kuusikymmentä luvulla uskottiin mediassa informaatioon. Jaetaan tarpeeksi tietoa asioista, varsinkin politiikasta, ja ihmiset muuttavat käytöstään ja uskomuksiaan. Tänä päivänä kun kysyt median parissa työskenteleviltä, miten ihmisiin vaikutetaan, saat vastaukseksi, että tunteen kautta. Jos haluat muutosta ihmisten käyttäytymiseen, sinun on saatava tunteet liikkeelle. Siksi mainokset ovat yhä raflaavampia, siksi vaikuttamisen keinot yhä vahvempia ja rajoja rikkovampia.
Myös kristillisessä kentässä, eikä ainoastaan kristillisessä, vaan uskonnollisessa kentässä laajemminkin, ihmisiin vaikutetaan tunteen kautta. Haetaan kokemuksia armosta. Haetaan armon tunnetta. Haetaan kokemuksellista vakuutteneisuutta. Extreme-kokemuksia armosta ja Jumalan läheisyydestä, uudestaan ja uudestaan. Ja jotta kokemukset kolahtavat, niiden on oltava aina vahvempia ja vahvempia.
Kallis hunajan pisara: Moni kutsuu Kristusta Vapahtajaksi, harvat tuntevat hänet siksi. Suurin näky maailmassa on nähdä armo ja pelastus Kristuksessa.
Tutkija Johannes Aasgaard toteaa 80-luvun puolivälissä alkaneen kokemuskristillisyyden lähenevän New Age -tyyppistä tantrisesta joogasta ja tantrisesta buddhalaisuudesta tuttua "Mind only" -uskonnollisuutta, jossa uskonnollisen kokemuksen kriteeri on se, miltä kokijasta itsestä tuntuu. Jos se toimii, sen täytyy olla absoluuttista, sen täytyy olla Jumalasta. Vain se, mikä tapahtuu mielessä ja tunteissa on todellista: ulkoista sanaa, tarkistuspistettä tai kriteeriä ei tunneta. Yksilöllisyys ottaa vastaan minkä hyvänsä kokemuksen. Jos se tuntuu jumalalliselta, se tulkitaan siksi. Kokemus on yksilöllinen ja siksi salainen, okkulttinen. [Johtajaa ei epäillä, koska luotetaan hänen kokemuksensa aitouteen. Sitä ei mahdollisesti ole lupakaan epäillä tai koettaa arvioida].
Onhan tietysti ennenkin ollut "voideltuja" (lainausmerkeissä sanottuna) miehiä ja naisia kristillisyyden historiassa. Augustinus, Luther, kotimaiset herätysliikejohtajat armolahjoineen ja yliluonnollisine kokemuksineen jne. Suuri ja ratkaiseva ero on siinä, että nämä raittiit hengelliset johtajat osoittivat kuin Grünewaldin alttaritaulun Johannes Kastaja Kristuksen ristiä. Sana hallitsi heitä ja he halusivat sitoa ihmiset Jeesukseen. Nykyajan voidellut korottavat itsensä ja sitovat ihmiset itseensä ja voimaansa. Pyhä Henki on hallittavissa oleva voimavirta jota käytetään oman halun mukaan, kun Hän on ennen ollut -ja raittiissa kristillisyydessä aina on- johtamassa ja ohjaamassa ja saattamassa Kristuksen yhteyteen.
Luterilaisuus on aina ollut ja tulee aina olemaan sanan uskoa, joka tahtoo pitäytyä Raamatun sanassa ja ohjata kaikki sen sanan alle. Perimmäinen auktoriteetti on Raamattu. Kuinka se pärjää kilpailussa sanavalmiin ja voitelua ja ongelmien ratkaisua tarjoavan uudenlaisen pikaruoka-evankeliumin rinnalla? Voi olla, että ei pärjää lyhyellä tähtäimellä. Mutta pitkässä juoksussa se pärjää hyvin, koska Kristuksen kirkko pysyy aikojen loppuun asti! Harhaopit häviävät ennemmin tai ainakin sitten myöhemmin. - Vaikka se viimeinen suuri harha näyttää Raamatun mukaan olevan varsinainen kokemushumala ihmeellisine voimavaikutuksineen!
Perinteisen kristinuskon haastajien opetuksen tunnusomaisia piirteitä on tyytymättömyys armon evankeliumiin. Niin kuin eräs heistä totesi: "Suurin osa meidän aikamme kristityistä on valitettavasti pysähtynyt anteeksiantamukseen". Samoin on opetettu lahkoutuneissa yhteisöissä ennenkin. Risti ja evankeliumi ovat kuin lapsen syntymä ja niiden varjosta on kasvettava aikuisiksi, pyhityttävä, kasvettava aikuiseen uskoon. Usko ei ole pysymistä ristin, sanan ja sakramenttien äärellä syvenevässä synnin ja armon tunnossa, vaan kasvua ja kehittymistä. Raamattua ei tulkita Raamatulla, vaan sen tulkinta kaventuu ja yksipuolistuu ja sitä kautta uskon elämä helposti vääristyy. Sana ja henki erotetaan toisistaan.
Sakramentit ovat vaihtuneet voideltujen ihmisten kosketuksen kautta tapahtuvaan siunausten välittämiseen, voiteluun. Siunaukset ilmenevät edeltä tiedettyinä psyko-fyysisinä ilmiöinä. Joidenkin kokemuskristittyjen mukaan ihmisillä on oikeus vaatia Jumalalta ihmisen visualisoimia ja nimeämiä siunauksia. Varmuus armosta ja Hengen läsnäolosta sidotaan ulkoisiin merkkeihin.
En tahdo nyt puhua armolahjoja vastaan, jos joku on sellaiseen käsitykseen tullut. Puhun vain sitä vastaan, että kokemuksista tulee uskonelämän keskipiste, syrjäyttäen Jeesuksen ja syntien anteeksiantamisen.
Suomessa on liikkeellä myös yhä enemmän hyvin legalistisia ei-armolahjakeskeisiä liikkeitä, uusia hengellisiä pien-seurakuntia, joissa johtaja määrittelee opin ja uskon sisällön ja vaikutuksen. Evankeliumista eläminen tarkoittaa yleensä näiden liikkeiden opettajille kuuliaisuuden tiellä kulkemista. Laki ja evankeliumi sekoittuvat ja uskon oikeasta tulkinnasta vain liikkeen valaistunut saattaa ottaa selvän.
3. Armon määritelmiä
En mene nyt kovin syvälle uskonopillisiin määrittelyhin armosta. Muutama termi vain lyhyesti. Teologiassa puhutaan ensinnäkin "Yleisestä armosta" (gratia universalis), joka tarkoittaa sitä, että Jumalalla on armollinen mielenlaatu kaikkia ihmisiä kohtaan, myös niitä kohtaan, jotka eivät tule pelastumaan, vaan kääntävät selkänsä Jumalalle. Toiseksi teologiassa puhutaan "Armosta Kristuksessa", joka tarkoittaa, että Jeesus tuli maailmaan Jumalan vaatimusten täyttäjäksi ihmisten puolesta ja meidän syntiemme kantajaksi ("synniksi") ja Jeesuksen uhrikuoleman tähden Isän sydän on leppynyt maailmaa kohtaan. Jeesuksen ristinkuoleman tähden voidaan sanoa, että synti ei meitä enää kadota, koska se on kannettu ja annettu anteeksi, mutta epäusko kadottaa. Kuninkaan armahdus on annettu, nyt sitä julistetaan maailmassa ja jokainen, joka uskoo sen, saa ottaa armon sanoman vastaan.
Komanneksi teologiassa puhutaan "Todenperäisestä armosta" joka takoittaa, että Jumalan armo ei ole vain jokin taivaallinen toteamus ja staattinen fakta, vaan se on todellista, vaikuttavaa armoa, joka herättää uskon sanan ja sakramenttien kautta. Tätä armoa ihminen voi vastustaa. Jumalaa voidaan vastustaa hänen vaikuttaessaan armonvälineiden välityksellä. Selkä voidaan kääntää, pelastus Kristuksessa kieltää.
4. Laki ei pelasta, mutta ajaa Kristuksen syliin; evankeliumi avaa taivaan
Vaikka Jumalan armo on maailman ihmeellisin ja hienoin asia, on ihmisen perusluonto aina sitä vastaan. Ihminen vastustaa Jumalaa, se on ihmisen perusasenne Jumalaa kohtaan. Luonnollinen ihminen ei edes kaipaa armoa, se ei kykene sitä tekemään. Yhtä vähän kuin kuollut kala tajuaa janota vettä.
Siksi Jumalan sana kehottaa muuttamaan mieltä luonnollisesta tilasta: Tehkää parannus sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle. Mitä se tarkoittaa? Parannus, mielenmuutos, on sitä, että ihminen tietää ja tunnustaa Pyhän Hengen valaisemana, että hän on ansainnut kuoleman ja kadotuksen. Toiseksi myös sen, että kaikki teot itsensä pelastamiseksi ovat turhia. Ne vain pahentavat asiaa, koska niillä yritetään saada ansaituksi sellaista, minkä vain Kristus on meille ansainnut. Hän on ainoa välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä. Hän on uhrannut itsensä kaikkien meidän puolesta, että meillä olisi hänessä syntien anteeksiantamus. Jos sen uskomme, taivas on meidän, jos emme usko, emme ikinä pääse synneistämme, vaikka kiduttaisimme itsemme kuoliaiksi ja tekisimme kaikki maailman uskonnolliset temput aakkosjärjestyksessä tai näkisimme kymmenen enkeliä taivaasta. Mielenmuutos on lyhyesti sanottuna sitä, että käännämme katseemme Kristukseen, Jumalan Karitsaan, joka kantoi meidän ja koko maailma synnit (1. Joh. 2:2), ja on niiden vuoksi kuollut ja kaikki Jumalan lain vaatimukset täyttänyt meidän puolestamme.
Jos me luotamme itseemme ja tekoihimme, me rakennamme hiekalle uskomme perustuksen. Tästä seuraa pakostakin suuri levottomuus. Tekojen tie on päättymätön tie, joka ei vie lopulta mihinkään. Jos haluamme omalla kilvoituksellamme vakuuttua armosta, on kuin haluaisimme omilla teoillamme tehdä Jumalan sanan luotettavaksi. Jompi kumpi pitää nimittäin paikkansa kohdallamme: Joko luotan Jeesuksen täytettyyn työhön minun puolestani enkä rakenna omien tekojeni varaan tai sitten luotan tekoihini ja ansioihini enkä pohjimmiltaan luota ansaittuun armoon.
Raamatussa ilmoitettu Jumalan laki on tärkeä peili viedessään meidät parannuksen tekijän paikalle. Niin kuin Luther sanoi: "Mistä voisi tietää, mitä synti on, jos ei olisi lakia ja omaatuntoa? Ja mistä voisimme tietää, kuka Kristus on ja mitä hän on tehnyt meidän puolestamme, jos emme tunne, mikä on laki, jonka hän on täyttänyt puolestamme".
Laki tekee meistä syntisiä, evankeliumi Jumalalle kelvollisia, vanhurskaita. Laki surmaa, evankeliumi tekee eläväksi. Laki tuomitsee, evankeliumi tekee meidät vakuuttuneiksi armosta. Laki kuuluu vanhalle ihmiselle, joka tarvitsee koko ajan tällaisen kurittajan tai pyövelin. Evankeliumi taas kuuluu uudelle ihmiselle, joka tarvitsee sitä vahvistuakseen uskossa Jeesukseen.
On kuitenkin tärkeää huomata, että laki haluaa hiipiä salaa Kristuksen ja evankeliumin piiriin määräämään, millaiseksi meidän on muututtava ja mitä itse tehtävä, että pelastuisimme. Jos annamme lain näin tehdä, olemme vaarassa menettää Kristuksen ja armon. Paavali sanoo: "Te olette joutuneet pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaiksi; te olette langenneet pois armosta” (Gal. 5:4). Siksi hän kehottaa: "Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudelleen sitoa itseänne orjuuden ikeeseen." Jos luullaan armon ja pelastuksen riippuvan jostain meidän teostamme tai kelvollisuudestamme, on usko pian kadotettu ja Kristus menetetty. Silloin laki hallitsee sielua ja siitä on seurauksena vain orjuus ja kuolema. Paavali kutsuukin lakia orjuuden ikeeksi ja kirjaimeksi, joka kuolettaa ja myös ”kadotustuomion viraksi.”
Hunajan pisara toteaa: ”Kun synnintunto on herännyt, varo, ettet rauhoita sitä muulla kuin Kristuksen verellä, sillä muuten sinä paadut. Tee Kristus rauhaksesi, älä hyviä töitäsi, älä kyyneleitäsi…”
Kristuksen sovitustyön tähden, siihen uskomalla, me siis pääsemme taivaaseen. Siirtyminen epäuskosta Kristukseen turvaavaksi ihmiseksi on oikeaa parannuksen tekemistä. Emme pelastu omien tekojemme, pyhyytemme, kokemustemme tai jonkin epämääräisen yleisarmollisuuden tähden. Pelastumme ainoan välimiehen, Kristuksen tähden. Mutta se myös riittää, mitään ihmeellisiä temppuja ei tarvita. Jeesuksen ristinkuolema ja siinä ansaittu anteeksiantamus riittää pelastamaan sinut ja minut ja jokaisen, joka vaan ei käännä Jeesukselle selkänsä.
5. Teesejä armosta (vain tekstiversiossa)
1. Armo on sitä, että Jeesus on kantanut tämän maailman kaikki synnit kerralla ristille ja on sovitanut ne siellä. Ne on otettu pois. Hän sovitti meidän, eikä ainoastaan meidän, vaan koko maailman synnit, sanoo sana. Yksi uhri synneistämme riittää ja se on jo annettu.
2. Armo on sitä, että syntinsä Pyhän Hengen valaisun kautta näkevä syntinen saa vastaanottaa ilman mitään omia uskon tai tekojen tai kokemusten edellytyksiä armon vakuutuksen, syntien anteeksiantamuksen, omakseeen.
3. Armo on sitä, että saamme kertoa kaikille rohkeasti ja iloisesti, että syntien anteeksiantamus on tarkoitettu jokaiselle ja jokainen, joka ei sille käännä selkää myös varmasti saa sen.
4. Armo ei etsi pelastusta omasta sydämestä, vaan löytää sen katsomalla Kristuksen haavoihin.
5. Armo on aina sidottu Jumalan sanaan ja sakramentteihin. Se ei lupaa mitään muuta, kuin mitä sana lupaa. Eikä se vaadi mitään muuta, kuin mitä sana vaatii. Se uskoo sanan lupaukset myös kasteeseen ja ehtoolliseen liittyen.
6. Armon lauseeseen ei liity ”jos” tai ”mutta” lisäyksiä. ”Olet Jumalan lapsi, jos…” ; ”Saat kaiken anteeksi kaiken, mutta…”
7. Armon alla uskotaan toisesta hyvää ja tahdotaan toiselle hyvää.
8. Armon alla luotetaan paljon Jumalaan ja vain vähän, jos ollenkaan, ihmiseen. Jumala on suuri, (uskova) ihminen pieni. Ei toisinpäin.
9. Armon alla katsellaan toisia alhaaltapäin.
10. Armo pitää esillä Jumalan sanaa, mutta ei pakahduta lähimmäistään pakkosyötöllä
11. Armo ei pihtaa evankeliumia. Jumala haluaa luomansa ja lunastamansa ihmisen taivaaseen, kukaan ei saa siksi estää evankeliumia leviämästä asettamalla sille omia ehtojaan.
12. Armo ei kadehdi veljiään tai sisariaan. Yhden hyvä on kaikkien hyvä, yhden lankeemus kaikkien kipu, yhden murhe jokaisen murhe.
13. Armon alla kestetään se, että toinen on eri mieltä. Kastettuja puhutellaan kristittyinä, pakanoille kehutaan Kristusta. Kaikille kerrotaan syntien anteeksiantamuksesta.
”Tämä on siis sangen lohdullinen valtakunta”, toteaa veljemme Luther, ”ja Kristus on lempeä ja suloinen paimen, joka houkuttelee ja kehottaa jokaista tulemaan luokseen. Tämä kaikki tapahtuu evankeliumin kautta. Sillä vahvistettakoon heikkoja, sillä parannettakoon sairaita. Evankeliumi on sellainen sana, joka on heikolle omalletunnolle kaikki kaikessa. Se antaa lohdutuksen, niin että kenenkään ei tarvitse joutua epätoivoon eikä epäillä, olkoon vaikka kuinka suuri syntinen” (Mannaa Jumalan lapsille, 26.7.). Aamen.
Juha Vähäsarja
1. Kaikki taivaaseen?
”Kaikki pääsevät taivaaseen” ja ”Maan päällä niin kuin taivaassa” –kirjojen kirjoittaja pastori Antti Kylliäinen rohkaiseen jokaista ihmistä, jota maa päällään kantaa, seuraavin armollisin lausein:
”Se, että ihminen on Jumalan hyväksymä, perustuu Jumalan luomistyöhön. On
mahdotonta ajatella Jumalan koskaan luoneen mitään sellaista, mitä hän ei olisi hyväksynyt”
”Ihmisen ei tarvitse uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan, ei edes pitää Jumalan olemaasoloa mahdollisena, ei pitää Jeesusta Jumalan Poikana… ei lukea Raamattua… tai rukoilla tullakseen Jumalan hyväksymäksi”.
Ja valtakunnassa kaikki hyvin. Näkemiin evankeliumi, näkemiin Jeesuksen uhrikuolema, näkemiin kaste, näkemiin Jumalan sana, näkemiin lähetystyö – niin, näkemiin koko kristinusko. Jos kaikki ovat jo varmasti tallessa ja matkalla taivaaseen, niin mihin kristinuskoa tai kirkkoa enää yleensä tarvitaan? Eipä tietenkään mihinkään. Tai korkeintaan ehkä siihen, että julistetaan kaikille aina hitleristä huorintekijään, että ei hätää, taivaaseen ollaan tässä kaikki yhdessä mukavasti matkalla.
Dosentti Timo Eskola puhuu ”Ateistit alttarilla” –kirjassaan radikalismin teologiasta, joka näyttää vallanneen huolestuttavalla tavalla kirkkomme saarnatuolit ja päättävät elimet. Radikalismin teologiassa käytetään samoja kristillisiä termejä kuin perinteisessä kristinuskossa on aina käytetty. Mutta niiden sanojen sisältö on jotakin aivan uutta.
Siksi jotkut papit tai muut kristillisiä puheita pitävät, jotka eivät usko Jeesuksen neitseestä syntymiseen, eivät helvettiin, eivät Jeesuksen ylösnousemiseen ensimmäisenä pääsiäisenä, eivät Jeesuksen todelliseen ruumiilliseen takaisinpaluuseen maan päälle, eivät viimeiseen tuomioon, eivät sovitukseen, eivät siis mihinkään kristinuskon keskeiseen opinkohtaan, saattavat pitää puheita ja saarnoja, jotka kuulostavat hurskailta ja syvästi kristillisiltä. Kyyneleet silmissä saatamme kuunnella puhetta jumalan armosta, mutta emme kykene edes arvaamaan, mitä saarnaaja oikeasti julistuksensa sisällöstä ajattelee. Mistä armosta todellisuudessa mahtaakaan olla kysymys.
Eskolan kirja analysoi radikalismin teologian perusteesejä ja toteaa, että lähes jokainen niistä perustuu samoille argumenteille kuin kuin tunnetun ateismin puolustajan V.T. Aaltosen teesit kirjassa ”Miksi en ole kristitty”. Eskolan kirja on siksi niin ravisuttava ja vakava. Jos tämä ”Ateistit alttarilla” -pamfletti nyt vaietaan kirkossa kuoliaaksi, on syytä olla todella huolissaan.
Mutta, palatkaamme peruskysymykseen uudelleen: Pääsevätkö kristinuskon opetuksen mukaan kaikki ihmiset taivaaseen ikään ja säätyyn ja uskoon katsomatta? Lähestymme tätä kysymystä nyt armo-käsityksen kautta. Minkälaisia käsityksiä armosta tällä hetkellä vallitsee? Mitä kristinusko opettaa Jumalan armosta? Kenelle se kuuluu ja millä perusteilla?
2. Armo ja nykyaika
Tunnetussa, varsinkin Paavo Ruotsalaiselle rakkaassa kirjasessa Kallis Hunajan Pisara sanotaan näin:
”Ihmiset puhuvat hyvinä päivinä rohkeasti uskosta, harvat tietävät, mitä usko on. - Kristus on Raamatun salaisuus; armo on Kristuksen salaisuus. Usko on ihmeellisin asia maailmassa. Lisää siihen jotakin omaasi ja sinä turmelet sen.” (s.9)
Jo tästä yhdestä Kalliin Hunajan pisaran ajatuksesta voidaan aavistaa, että puhuttaessa armosta puhutaan erittäin keskeisestä aiheesta; armo on koko usko ja elämä, koko
Raamattu ja Jumala, Koko taivas ja maa…
Joku on määritellyt armon lyhenteeksi lauseesta "ansioton rakkaus meidän osaksemme". Voi sen tietysti niinkin sanoa. Se saattaa jäädä kuitenkin näin hiukan ilmaan, vailla ankkuria, joka sitoisi sen oikeisiin asioihin. Silloin kun puhutaan armosta juuri pyhän Jumalan suhteena syntiseen ihmiseen, armo merkitsee tarkkaan ottaen Jumalan armollista mielenlaatua ihmistä kohtaan. Kaiken kristillisen armon pohja on tässä. Se on Jumalan sydämen asenne meitä kohtaa. Ei siis perustaltaan jotakin yleisarmollisuutta, joka kuuluu meille, koska armon jakaminen ehdoitta on ikään kuin Jumalan virka. Eikä armo ole perustaltaan jotakin meihin vuodatettua voimaa, joka muuttaa meidät Jumalalle kelvollisiksi. Eikä armo ole myöskään Jumalan ja ihmisen yhteisponnistuksella saavutettu tila, jonka perusteella armo olisi meille yhdessä tekijämme kanssa ansaittu. Armo on jotakin ihan muuta, se on lahja, ulkopuolelta saatu, toisen ansaitsema.
Nykyajan kolme vallitsevaa käsitystä Jumalan armosta minun kokemukseni mukaan ovat juuri nämä mainitut kolme näkemystä. Ensimmäisenä siis
1) Yleisarmollisuus. Armo tarkoittaa tämän käsityksen mukaan sitä, että Jumala on armollinen sillä tavalla, että hän katselee meitä ihmisiä ja meidän syntejämme hiukan säälinomaisin tuntein sormien läpi. Jumala on sellainen empaattinen pilven päällä istuskeleva isoisä, joka ei liikoja vaadi eikä puristele kurkusta - saati sitten heittele kuumilla kivillä. Hän vain ymmärtää ja nyökyttelee ihmisten pienille hairahduksille. Tietäähän hän, että "ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista" (Eino Leino).
Myös kristillisten seurakuntien ja -yhteisöjen piirissä armosta on tullut sellaista yleistä amollisuus-jubailua, jota ei ole sidottu Jeesuksen ristiin ja sovitustyöhön. Tällöin armo on samaa mitä muissakin uskonnoissa, Jumalalta toivottua tai häneltä vaadittua tai omalla hyvyydellä ansaittua yleisarmollisuutta. Välimiestä, Vapahtajaa, ei ihmisen ja Jumalan sovittamiseksi oikeastaan ollenkaan tavita. Tavallinen tähän käsitykseen liittyvä lause on: me teemme voitavamme ja Jumala hoitaa loput. Myös armon suhteen ajatellaan samoin: me täytämme lakia minkä jaksamme ja pystymme ja sitten Jumala hoitaa loput. Eihän hän vaadi enempää kuin mihin ihminen kykenee. Sehän olisi luonnotonta. Jumala on meidän tekojemme ja elämämme vajavuuksien paikkaaja.
Kallis hunajan pisara toteaa terävästi: ”Anna luonnollisen ihmisen tehdä evankeliumi, niin siitä tulee vastakohta Kristukselle”.
2) Armo on voittoisaa taistelua. Armo on vaihtelevaa Jumalan suosiota. Maailmassa vallitsee ikään kuin tasavahvojen voimien mittelö, Jumalan ja perkeleen, ja silloin kun elämässä menee hyvin, ollaan armon alla. Silloin Jumala on voitolla ja me olemme armontilassa. Sitten kun elämässä tulee vaikeuksia, taisteluita, sairautta, lankeemuksia, omien syntien näkemistä, ollaan ikään kuin liuttu pahan puolelle, se on jotenkin saanut meistä otteen ja meidän pitää pikaisesti rukoilla, kilvoitella ja taistella itsemme jälleen armokelpoiseen kuntoon. Hengellistä bodaamista lisää. Uskoa lisää. Vahvempia päätöksiä. Aivan niinkuin Kristus ei olisi koskaan kuollut miedän puolestamme! Aivan niin kuin Goltatan voitto olisi jäänyt jotenkin vajaaksi! Aivan kuin Herrojen Herra olisi jotenkin pahan vietävissä! Aivan kuin kristityillä ei olisi mitään suojaa Jeesuksen haavoitettujen käsien alla! Kaikki on tämän näkemyksen mukaan kiinni meistä. Kova on oppi!
Kallis hunajan pisara toteaa: Jos olet nähnyt Kristuksen, olet nähnyt hänessä kallion, joka on korkeampi omaa vanhurskautta, saatanaa ja syntiä. Tämä kallio seuraa sinua ja siitä pisaroi alati hunajaa ja armoa sinun ravinnoksesi.
Kristillinen näkemys on se, että perkele on vain kuin Jumalan rakkikoira, niin kuin Luther sanoo, ja hänellä on liekaa juuri niin pitkälle, kuin Jumala sen sallii.
Uusimmat sovellukset voimakristillisyyden näkemyksestä kertovat kristikansalle, että Jumalan erityisvoitelun saneet ”Jumalan pojat” ovat erityisiä valittuja, jotka on määrätty johtamaan tätä maailmaa, jota kristityt hallitsevat.
William Branhamin opetuslapsi John Stevens toimi erään Kalifornialaisen seurakunnan "apostolina". Hän opetti Latter Rain -oppia, jota alettiin kutsua nimellä "The Manifest Sons of God", Room. 8: 19-23 mukaan, "Sillä luomakunnan harras ikävöitseminen odottaa Jumalan lasten ilmestymistä" (jae 19). Tämä "Jumalan Lasten Ilmestymisen" -liike on nykyisen "Valtakunta Nyt" -liikkeen edeltäjä. Sen mukaan kristityt ottavat maailmassa hallintavallan hengellisen sodankäynnin ja ihmeiden ja merkkien kautta ennen Kristuksen paluuta. Seurakunta, ei Kristus tulemuksessaan, on voima, joka vapauttaa koko luomakunnan "turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen" (jae 21). Opin mukaan valittu joukko uskovia saavuttaa lopun ajan LR herätyksessä täydellisyyden, jopa kuolemattomuuden. Suurin osa maailmaa kääntyy uskoon näiden ihmeiden ja merkkien tuloksena. (Artikkeli Ei mitään uutta auringon alla 2., Kristityn foorumi)
Tämän oudon "Valtakunta nyt" -liikkeen mukaan elämme "Hengen aikakautta" ja meitä edeltävät kristityt sukupolvet ovat laiminlyöneet ja unohtaneet Pyhän Hengen. Ikään kuin meidän sukupolvemme olisi menneitä erinomaisempi, Jumalan valittu sukupolvi, jonka apostolit ja profeetat ovat Raamatun apostoleja ja profeettoja suuremmat. Sukupolvemme uskovista kehittyy kuolematon joukko, "Joelin armeija", "Poikalapsi", joka ottaa vallan maailmassa ja ryhtyy hallitsemaan sitä valmistaen maailman Kristukselle. Jeesuksen tulemus ei niinkään ole persoonallinen tulemus maan päälle, vaan seurakunta on Kristus maan päällä. Ei tarvinne tämän enempää kommentoida tätä uutta oppia ainakaan niille, jotka Raamatunsa edes jollain lailla tuntevat.
3) Armo on kokemusta ja voitelua. Kuusikymmentä luvulla uskottiin mediassa informaatioon. Jaetaan tarpeeksi tietoa asioista, varsinkin politiikasta, ja ihmiset muuttavat käytöstään ja uskomuksiaan. Tänä päivänä kun kysyt median parissa työskenteleviltä, miten ihmisiin vaikutetaan, saat vastaukseksi, että tunteen kautta. Jos haluat muutosta ihmisten käyttäytymiseen, sinun on saatava tunteet liikkeelle. Siksi mainokset ovat yhä raflaavampia, siksi vaikuttamisen keinot yhä vahvempia ja rajoja rikkovampia.
Myös kristillisessä kentässä, eikä ainoastaan kristillisessä, vaan uskonnollisessa kentässä laajemminkin, ihmisiin vaikutetaan tunteen kautta. Haetaan kokemuksia armosta. Haetaan armon tunnetta. Haetaan kokemuksellista vakuutteneisuutta. Extreme-kokemuksia armosta ja Jumalan läheisyydestä, uudestaan ja uudestaan. Ja jotta kokemukset kolahtavat, niiden on oltava aina vahvempia ja vahvempia.
Kallis hunajan pisara: Moni kutsuu Kristusta Vapahtajaksi, harvat tuntevat hänet siksi. Suurin näky maailmassa on nähdä armo ja pelastus Kristuksessa.
Tutkija Johannes Aasgaard toteaa 80-luvun puolivälissä alkaneen kokemuskristillisyyden lähenevän New Age -tyyppistä tantrisesta joogasta ja tantrisesta buddhalaisuudesta tuttua "Mind only" -uskonnollisuutta, jossa uskonnollisen kokemuksen kriteeri on se, miltä kokijasta itsestä tuntuu. Jos se toimii, sen täytyy olla absoluuttista, sen täytyy olla Jumalasta. Vain se, mikä tapahtuu mielessä ja tunteissa on todellista: ulkoista sanaa, tarkistuspistettä tai kriteeriä ei tunneta. Yksilöllisyys ottaa vastaan minkä hyvänsä kokemuksen. Jos se tuntuu jumalalliselta, se tulkitaan siksi. Kokemus on yksilöllinen ja siksi salainen, okkulttinen. [Johtajaa ei epäillä, koska luotetaan hänen kokemuksensa aitouteen. Sitä ei mahdollisesti ole lupakaan epäillä tai koettaa arvioida].
Onhan tietysti ennenkin ollut "voideltuja" (lainausmerkeissä sanottuna) miehiä ja naisia kristillisyyden historiassa. Augustinus, Luther, kotimaiset herätysliikejohtajat armolahjoineen ja yliluonnollisine kokemuksineen jne. Suuri ja ratkaiseva ero on siinä, että nämä raittiit hengelliset johtajat osoittivat kuin Grünewaldin alttaritaulun Johannes Kastaja Kristuksen ristiä. Sana hallitsi heitä ja he halusivat sitoa ihmiset Jeesukseen. Nykyajan voidellut korottavat itsensä ja sitovat ihmiset itseensä ja voimaansa. Pyhä Henki on hallittavissa oleva voimavirta jota käytetään oman halun mukaan, kun Hän on ennen ollut -ja raittiissa kristillisyydessä aina on- johtamassa ja ohjaamassa ja saattamassa Kristuksen yhteyteen.
Luterilaisuus on aina ollut ja tulee aina olemaan sanan uskoa, joka tahtoo pitäytyä Raamatun sanassa ja ohjata kaikki sen sanan alle. Perimmäinen auktoriteetti on Raamattu. Kuinka se pärjää kilpailussa sanavalmiin ja voitelua ja ongelmien ratkaisua tarjoavan uudenlaisen pikaruoka-evankeliumin rinnalla? Voi olla, että ei pärjää lyhyellä tähtäimellä. Mutta pitkässä juoksussa se pärjää hyvin, koska Kristuksen kirkko pysyy aikojen loppuun asti! Harhaopit häviävät ennemmin tai ainakin sitten myöhemmin. - Vaikka se viimeinen suuri harha näyttää Raamatun mukaan olevan varsinainen kokemushumala ihmeellisine voimavaikutuksineen!
Perinteisen kristinuskon haastajien opetuksen tunnusomaisia piirteitä on tyytymättömyys armon evankeliumiin. Niin kuin eräs heistä totesi: "Suurin osa meidän aikamme kristityistä on valitettavasti pysähtynyt anteeksiantamukseen". Samoin on opetettu lahkoutuneissa yhteisöissä ennenkin. Risti ja evankeliumi ovat kuin lapsen syntymä ja niiden varjosta on kasvettava aikuisiksi, pyhityttävä, kasvettava aikuiseen uskoon. Usko ei ole pysymistä ristin, sanan ja sakramenttien äärellä syvenevässä synnin ja armon tunnossa, vaan kasvua ja kehittymistä. Raamattua ei tulkita Raamatulla, vaan sen tulkinta kaventuu ja yksipuolistuu ja sitä kautta uskon elämä helposti vääristyy. Sana ja henki erotetaan toisistaan.
Sakramentit ovat vaihtuneet voideltujen ihmisten kosketuksen kautta tapahtuvaan siunausten välittämiseen, voiteluun. Siunaukset ilmenevät edeltä tiedettyinä psyko-fyysisinä ilmiöinä. Joidenkin kokemuskristittyjen mukaan ihmisillä on oikeus vaatia Jumalalta ihmisen visualisoimia ja nimeämiä siunauksia. Varmuus armosta ja Hengen läsnäolosta sidotaan ulkoisiin merkkeihin.
En tahdo nyt puhua armolahjoja vastaan, jos joku on sellaiseen käsitykseen tullut. Puhun vain sitä vastaan, että kokemuksista tulee uskonelämän keskipiste, syrjäyttäen Jeesuksen ja syntien anteeksiantamisen.
Suomessa on liikkeellä myös yhä enemmän hyvin legalistisia ei-armolahjakeskeisiä liikkeitä, uusia hengellisiä pien-seurakuntia, joissa johtaja määrittelee opin ja uskon sisällön ja vaikutuksen. Evankeliumista eläminen tarkoittaa yleensä näiden liikkeiden opettajille kuuliaisuuden tiellä kulkemista. Laki ja evankeliumi sekoittuvat ja uskon oikeasta tulkinnasta vain liikkeen valaistunut saattaa ottaa selvän.
3. Armon määritelmiä
En mene nyt kovin syvälle uskonopillisiin määrittelyhin armosta. Muutama termi vain lyhyesti. Teologiassa puhutaan ensinnäkin "Yleisestä armosta" (gratia universalis), joka tarkoittaa sitä, että Jumalalla on armollinen mielenlaatu kaikkia ihmisiä kohtaan, myös niitä kohtaan, jotka eivät tule pelastumaan, vaan kääntävät selkänsä Jumalalle. Toiseksi teologiassa puhutaan "Armosta Kristuksessa", joka tarkoittaa, että Jeesus tuli maailmaan Jumalan vaatimusten täyttäjäksi ihmisten puolesta ja meidän syntiemme kantajaksi ("synniksi") ja Jeesuksen uhrikuoleman tähden Isän sydän on leppynyt maailmaa kohtaan. Jeesuksen ristinkuoleman tähden voidaan sanoa, että synti ei meitä enää kadota, koska se on kannettu ja annettu anteeksi, mutta epäusko kadottaa. Kuninkaan armahdus on annettu, nyt sitä julistetaan maailmassa ja jokainen, joka uskoo sen, saa ottaa armon sanoman vastaan.
Komanneksi teologiassa puhutaan "Todenperäisestä armosta" joka takoittaa, että Jumalan armo ei ole vain jokin taivaallinen toteamus ja staattinen fakta, vaan se on todellista, vaikuttavaa armoa, joka herättää uskon sanan ja sakramenttien kautta. Tätä armoa ihminen voi vastustaa. Jumalaa voidaan vastustaa hänen vaikuttaessaan armonvälineiden välityksellä. Selkä voidaan kääntää, pelastus Kristuksessa kieltää.
4. Laki ei pelasta, mutta ajaa Kristuksen syliin; evankeliumi avaa taivaan
Vaikka Jumalan armo on maailman ihmeellisin ja hienoin asia, on ihmisen perusluonto aina sitä vastaan. Ihminen vastustaa Jumalaa, se on ihmisen perusasenne Jumalaa kohtaan. Luonnollinen ihminen ei edes kaipaa armoa, se ei kykene sitä tekemään. Yhtä vähän kuin kuollut kala tajuaa janota vettä.
Siksi Jumalan sana kehottaa muuttamaan mieltä luonnollisesta tilasta: Tehkää parannus sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle. Mitä se tarkoittaa? Parannus, mielenmuutos, on sitä, että ihminen tietää ja tunnustaa Pyhän Hengen valaisemana, että hän on ansainnut kuoleman ja kadotuksen. Toiseksi myös sen, että kaikki teot itsensä pelastamiseksi ovat turhia. Ne vain pahentavat asiaa, koska niillä yritetään saada ansaituksi sellaista, minkä vain Kristus on meille ansainnut. Hän on ainoa välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä. Hän on uhrannut itsensä kaikkien meidän puolesta, että meillä olisi hänessä syntien anteeksiantamus. Jos sen uskomme, taivas on meidän, jos emme usko, emme ikinä pääse synneistämme, vaikka kiduttaisimme itsemme kuoliaiksi ja tekisimme kaikki maailman uskonnolliset temput aakkosjärjestyksessä tai näkisimme kymmenen enkeliä taivaasta. Mielenmuutos on lyhyesti sanottuna sitä, että käännämme katseemme Kristukseen, Jumalan Karitsaan, joka kantoi meidän ja koko maailma synnit (1. Joh. 2:2), ja on niiden vuoksi kuollut ja kaikki Jumalan lain vaatimukset täyttänyt meidän puolestamme.
Jos me luotamme itseemme ja tekoihimme, me rakennamme hiekalle uskomme perustuksen. Tästä seuraa pakostakin suuri levottomuus. Tekojen tie on päättymätön tie, joka ei vie lopulta mihinkään. Jos haluamme omalla kilvoituksellamme vakuuttua armosta, on kuin haluaisimme omilla teoillamme tehdä Jumalan sanan luotettavaksi. Jompi kumpi pitää nimittäin paikkansa kohdallamme: Joko luotan Jeesuksen täytettyyn työhön minun puolestani enkä rakenna omien tekojeni varaan tai sitten luotan tekoihini ja ansioihini enkä pohjimmiltaan luota ansaittuun armoon.
Raamatussa ilmoitettu Jumalan laki on tärkeä peili viedessään meidät parannuksen tekijän paikalle. Niin kuin Luther sanoi: "Mistä voisi tietää, mitä synti on, jos ei olisi lakia ja omaatuntoa? Ja mistä voisimme tietää, kuka Kristus on ja mitä hän on tehnyt meidän puolestamme, jos emme tunne, mikä on laki, jonka hän on täyttänyt puolestamme".
Laki tekee meistä syntisiä, evankeliumi Jumalalle kelvollisia, vanhurskaita. Laki surmaa, evankeliumi tekee eläväksi. Laki tuomitsee, evankeliumi tekee meidät vakuuttuneiksi armosta. Laki kuuluu vanhalle ihmiselle, joka tarvitsee koko ajan tällaisen kurittajan tai pyövelin. Evankeliumi taas kuuluu uudelle ihmiselle, joka tarvitsee sitä vahvistuakseen uskossa Jeesukseen.
On kuitenkin tärkeää huomata, että laki haluaa hiipiä salaa Kristuksen ja evankeliumin piiriin määräämään, millaiseksi meidän on muututtava ja mitä itse tehtävä, että pelastuisimme. Jos annamme lain näin tehdä, olemme vaarassa menettää Kristuksen ja armon. Paavali sanoo: "Te olette joutuneet pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaiksi; te olette langenneet pois armosta” (Gal. 5:4). Siksi hän kehottaa: "Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudelleen sitoa itseänne orjuuden ikeeseen." Jos luullaan armon ja pelastuksen riippuvan jostain meidän teostamme tai kelvollisuudestamme, on usko pian kadotettu ja Kristus menetetty. Silloin laki hallitsee sielua ja siitä on seurauksena vain orjuus ja kuolema. Paavali kutsuukin lakia orjuuden ikeeksi ja kirjaimeksi, joka kuolettaa ja myös ”kadotustuomion viraksi.”
Hunajan pisara toteaa: ”Kun synnintunto on herännyt, varo, ettet rauhoita sitä muulla kuin Kristuksen verellä, sillä muuten sinä paadut. Tee Kristus rauhaksesi, älä hyviä töitäsi, älä kyyneleitäsi…”
Kristuksen sovitustyön tähden, siihen uskomalla, me siis pääsemme taivaaseen. Siirtyminen epäuskosta Kristukseen turvaavaksi ihmiseksi on oikeaa parannuksen tekemistä. Emme pelastu omien tekojemme, pyhyytemme, kokemustemme tai jonkin epämääräisen yleisarmollisuuden tähden. Pelastumme ainoan välimiehen, Kristuksen tähden. Mutta se myös riittää, mitään ihmeellisiä temppuja ei tarvita. Jeesuksen ristinkuolema ja siinä ansaittu anteeksiantamus riittää pelastamaan sinut ja minut ja jokaisen, joka vaan ei käännä Jeesukselle selkänsä.
5. Teesejä armosta (vain tekstiversiossa)
1. Armo on sitä, että Jeesus on kantanut tämän maailman kaikki synnit kerralla ristille ja on sovitanut ne siellä. Ne on otettu pois. Hän sovitti meidän, eikä ainoastaan meidän, vaan koko maailman synnit, sanoo sana. Yksi uhri synneistämme riittää ja se on jo annettu.
2. Armo on sitä, että syntinsä Pyhän Hengen valaisun kautta näkevä syntinen saa vastaanottaa ilman mitään omia uskon tai tekojen tai kokemusten edellytyksiä armon vakuutuksen, syntien anteeksiantamuksen, omakseeen.
3. Armo on sitä, että saamme kertoa kaikille rohkeasti ja iloisesti, että syntien anteeksiantamus on tarkoitettu jokaiselle ja jokainen, joka ei sille käännä selkää myös varmasti saa sen.
4. Armo ei etsi pelastusta omasta sydämestä, vaan löytää sen katsomalla Kristuksen haavoihin.
5. Armo on aina sidottu Jumalan sanaan ja sakramentteihin. Se ei lupaa mitään muuta, kuin mitä sana lupaa. Eikä se vaadi mitään muuta, kuin mitä sana vaatii. Se uskoo sanan lupaukset myös kasteeseen ja ehtoolliseen liittyen.
6. Armon lauseeseen ei liity ”jos” tai ”mutta” lisäyksiä. ”Olet Jumalan lapsi, jos…” ; ”Saat kaiken anteeksi kaiken, mutta…”
7. Armon alla uskotaan toisesta hyvää ja tahdotaan toiselle hyvää.
8. Armon alla luotetaan paljon Jumalaan ja vain vähän, jos ollenkaan, ihmiseen. Jumala on suuri, (uskova) ihminen pieni. Ei toisinpäin.
9. Armon alla katsellaan toisia alhaaltapäin.
10. Armo pitää esillä Jumalan sanaa, mutta ei pakahduta lähimmäistään pakkosyötöllä
11. Armo ei pihtaa evankeliumia. Jumala haluaa luomansa ja lunastamansa ihmisen taivaaseen, kukaan ei saa siksi estää evankeliumia leviämästä asettamalla sille omia ehtojaan.
12. Armo ei kadehdi veljiään tai sisariaan. Yhden hyvä on kaikkien hyvä, yhden lankeemus kaikkien kipu, yhden murhe jokaisen murhe.
13. Armon alla kestetään se, että toinen on eri mieltä. Kastettuja puhutellaan kristittyinä, pakanoille kehutaan Kristusta. Kaikille kerrotaan syntien anteeksiantamuksesta.
”Tämä on siis sangen lohdullinen valtakunta”, toteaa veljemme Luther, ”ja Kristus on lempeä ja suloinen paimen, joka houkuttelee ja kehottaa jokaista tulemaan luokseen. Tämä kaikki tapahtuu evankeliumin kautta. Sillä vahvistettakoon heikkoja, sillä parannettakoon sairaita. Evankeliumi on sellainen sana, joka on heikolle omalletunnolle kaikki kaikessa. Se antaa lohdutuksen, niin että kenenkään ei tarvitse joutua epätoivoon eikä epäillä, olkoon vaikka kuinka suuri syntinen” (Mannaa Jumalan lapsille, 26.7.). Aamen.
Juha Vähäsarja
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Ei kukaan ole noussut ylös taivaaseen, paitsi hän, joka taivaasta tuli alas, Ihmisen Poika, joka on taivaassa."
Valitettavasti ei, mutta jokainen, joka uskoo Jeesukseen, pelastuu.
Jumala on nähnyt hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat.
Pitkä oli kirjoitus, mutta täynnä hyvää ja Kristus-keskeistä asiaa, kiitos!
on, että kolminaisuusoppi vaatii uskomaan enemmän kuin Jumalan sana ja Jeesus opettavat. Kolminaisuusoppi vaatii uskomaan myös Poika ja Pyhä Henki yhtä suureksi Jumalaksi kuin "yksin totinen Jumala" (Joh.17:3) on.
Jumalan sanan sanan mukaan riittä Jeesuksen tunnustaminen Jumalan Pojaksi:
1. Joh. 4:15
"Joka tunnustaa, että Jeesus on Jumalan Poika, hänessä Jumala pysyy, ja hän Jumalassa."
Evankeliumin julistus on muuttunut Jeesuksen ja apostolien aikoihin verraten. Jeesus ja apostolit eivät vaatineet uskomaan mitään hömpötyksiä lihallisen ihmisen ”neitseestä syntymisestä” vaan:
Itse Herra Jeesus opetti näin, Jh.3:6. "Mikä lihasta on syntynyt, on liha; ja mikä Hengestä on syntynyt, on henki." Raamatun mukaan se "neitsyys" pitäisi olla pikemminkin meidän vilpittömän mielemme alueella, (2.Kor.11:3). Ei lihallisesta neitsyydestä ole mitään hyötyä tai etua, "Henki on se, joka eläväksi tekee, ei liha mitään hyödytä", opetti Jeesus, (Joh.6:63)!
Raamattu opettaa sekä Jeesuksen että ihmisten olevan dualistisia, johon kuuluu sisäinen, salattu sydämen ihminen ja näkyvä, kuolevainen ihminen,
2. Kor. 5. luku;
"16. Sentähden me emme tästä lähtien tunne ketään lihan mukaan; jos olemmekin tunteneet Kristuksen lihan mukaan, emme kuitenkaan nyt enää tunne."
Paavali teki selvän pesäeron Pojankin "lihan puolesta" syntyneeseen ja "pyhyyden hengen puolesta syntyneeseen Poikaan,
Rm.1.luku.
1. "Paavali, Jeesuksen Kristuksen palvelija, kutsuttu apostoli, erotettu julistamaan Jumalan evankeliumia,
2. jonka Jumala on edeltä luvannut profeettainsa kautta pyhissä kirjoituksissa,
3. hänen Pojastansa - joka lihan puolesta on syntynyt Daavidin siemenestä
4. ja pyhyyden hengen puolesta kuolleista nousemisen kautta asetettu Jumalan Pojaksi voimassa - Jeesuksesta Kristuksesta, meidän Herrastamme."
Meidän ei tarvitse uskotella yhtään sen enempää, minkä Jumalan sana meille ilmoittaa, että:
Luuk. 3:23
"Ja hän, Jeesus, oli alottaessaan vaikutuksensa noin kolmenkymmenen vuoden vanha, ja oli, niinkuin luultiin, Joosefin poika. Joosef oli Eelin poika," ...
Sen vuoksi minä olen ihmetellyt monien helluntailaistenkin vaatimukset, että on uskottava, tai "pitää uskoa lihakin neitseestä syntyneeksi", kun itse Herra Jeesuskaan ei sitä vaatinut eikä oikeastaan tunnustanut lihallisia isää eikä äitiä sukulaisikseen, vaan "joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun äitini ja veljeni ja sisareni."
Lihan puolesta Jeesuksen neitseestä syntyminen on katolilaisuuden harhaa ja kolminaisuusopin vaatimuksia, ei Jumalan sanaan perustuvaa ehdotonta totuutta, sillä "mikä Hengestä on syntynyt, on myös henki", (Joh.3:6).
Jeesuksen opetuksen mukaan "Jokainen, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun veljeni, sisareni ja äitini", silläm jo Mooses todisti hänestä näin:
5. Moos. 33:2
"hän sanoi: "Herra tuli Siinailta, Seiristä hän nousi loistaen heille; hän ilmestyi kirkkaudessa Paaranin vuoristosta, hän tuli kymmentuhantisesta pyhien joukosta; hänen oikealla puolellansa liekitsi lain tuli."
HÄN TULI KYMMENTUHANTISESTA PYHIEN JOUKOSTA! Neitsyt Maria yksin ei siis ole Kristuksen äiti, vaan jokainen, jossa Jumalan sana on päässyt voitolle!
1. Joh. 4:15
"Joka tunnustaa, että Jeesus on Jumalan Poika, hänessä Jumala pysyy, ja hän Jumalassa."
Riivaajatkin uskovat, mutta heiltä puuttuu kaste Kristuksen ruumiin eli seurakunnan yhteyteen syntienne anteeksisaamiseksi.(1.Kor.12:13)
Luuk. 8:28
Kun hän näki Jeesuksen, parkaisi hän ja lankesi maahan hänen eteensä ja huusi suurella äänellä: "Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä, Jeesus, Jumalan, Korkeimman, Poika? Minä rukoilen sinua: älä minua vaivaa."
Jeesus Kristus ei vaivaa niitä, jotka häntä tottelevat. Mutta jotka tietävät mitä Jumalan tahdon mukaan pitäisi elämässään tehdä, eivätkä tee, niitä se sana vaivaa!
Parannuksen tekoa ja mielen kääntymistä eivät mitkään kasteet voi korvata. Parannuksen tekeminen merkitsee itsensä antamista yhdessä Kristuksen kanssa kuolemaan.