Sain kristillisen kasteen, vanhempani uskovat, eivät himouskovaisia, mutta silti uskovat. He myös aloittivat kasvattamaan minua uskonsa mukaan, ruokarukoukset ym. kuuluivat normaaliin elämään. Muistan ensimmäisiä ajatuksiani olleen, että eihän tässä hommassa mitään järkeä ole. Olin kenties 2 vuotta silloin. Aloin nauramaan ajatukselle Jumalasta. Löysin näin ateismin itsestään. Vanhemmat jatkoivat uskonnollista "painostustaan" puhuivat taivaista ym. vaari kuoli hän on nyt taivaassa. Lapsena kuuntelin mitä he sanoivat, myöhemmin ajatuksissani nauroin heidän naiviudelleen.
Joskus päiväkerhossa olinkohan neljä vuotta aloin tosissani kyseenalaistamaan uskonnon ja siihen liittyvät riitit. Kerhosta otettiin yhteys vanhempiini muutamaan kertaan, kun olin tädit saanut täysin lukkoon kysymyksilläni, ja perusteluillani. Huomatkaa ikäni. He syyttivät kotikasvatustani, joka todellakin oli ihan uskonnollinen, vanhemmilta tai kavereilta tai mistään en katsomustani saanut.
Jo ala-asteella kieltäydyin osallistumasta uskonnollisiin tilaisuuksiin, tietenkin minut pakotettiin mukaan. Valitin vanhemmille luonnollisesti, he koulun kanssa samaa mieltä. Tulee kiittää Jumalaa ruuasta ym. tarinaa.
Ala-asteen taistelin ajatusteni puolesta, viritin keskusteluja, lähinnä opettajien kanssa, koska ikäiseni lapset eivät kyenneet tarjoamaan minulle minkäänlaista älykästä seuraa. Huomatkaa myös, että olin ihan tavallinen, kyllä minä leikin ja tappelin siinä kuin muutkin tuon ikäiset, vaikka mieleni oli valmiimpi kuin muilla. Tai ainakin luulisin näin olleen.
Yläaste oli kaikkein vaikeinta aikaa. Silloin protestini purkautui näkyvästi. Ruotsin opettaja oli oikea uskovainen, hän syytti kerran Jumalanpilkasta, laittoi pyytämään koko luokan edessä anteeksi, rehtori otti puhutteluun minut. Myöhemminkin useaan kertaan. Vanhemmat eivät antaneet lopettaa uskonnon opiskelua, joten uskonnontunnit kuluivat lähinnä siihen, että väittelin opettajan kanssa yleensä saaden tämän täysin hiljaiseksi.
Näin minä koen tulleeni sorretuksi uskoni vuoksi tässä vapaassa yhteiskunnassa, etupäässä vanhempieni takia, eivät antaneet siirtyä pois uskonnonopetuksesta. Syytä muuallakin. Lapsi jolla on noin aikaisin selkeitä mielipiteitä tuomittiin jollain lailla vajaaksi, vaikka koulussa menestyin aina erinomaisesti. Tunsin olevani ulkopuolinen, kavereita oli, mutta he täysin alapuolellani noin varhaisina aikoina. Ajatusteni kanssa olin yksin koko maailmaa vastaan.
Tästä kaikesta nyt kymmenen vuotta aikaa. Nykyään pienen lapsen isänä pyrin varmistamaan, ettei poikani elämästä tule samanlaista kuin minun oli.
Muuten jotkut uskovaiset on jopa tuominnut minut Saatanan lapseksi tämän kertomukseni perusteella. Itse en luonnollisesti usko Saatanaankaan, mutta tahtoisin vain tietää mielipiteitä tällaisesta, onko joku kokenut samaa, täydellistä tiedostamista jo varhaislapsuudessa?
Joskus päiväkerhossa olinkohan neljä vuotta aloin tosissani kyseenalaistamaan uskonnon ja siihen liittyvät riitit. Kerhosta otettiin yhteys vanhempiini muutamaan kertaan, kun olin tädit saanut täysin lukkoon kysymyksilläni, ja perusteluillani. Huomatkaa ikäni. He syyttivät kotikasvatustani, joka todellakin oli ihan uskonnollinen, vanhemmilta tai kavereilta tai mistään en katsomustani saanut.
Jo ala-asteella kieltäydyin osallistumasta uskonnollisiin tilaisuuksiin, tietenkin minut pakotettiin mukaan. Valitin vanhemmille luonnollisesti, he koulun kanssa samaa mieltä. Tulee kiittää Jumalaa ruuasta ym. tarinaa.
Ala-asteen taistelin ajatusteni puolesta, viritin keskusteluja, lähinnä opettajien kanssa, koska ikäiseni lapset eivät kyenneet tarjoamaan minulle minkäänlaista älykästä seuraa. Huomatkaa myös, että olin ihan tavallinen, kyllä minä leikin ja tappelin siinä kuin muutkin tuon ikäiset, vaikka mieleni oli valmiimpi kuin muilla. Tai ainakin luulisin näin olleen.
Yläaste oli kaikkein vaikeinta aikaa. Silloin protestini purkautui näkyvästi. Ruotsin opettaja oli oikea uskovainen, hän syytti kerran Jumalanpilkasta, laittoi pyytämään koko luokan edessä anteeksi, rehtori otti puhutteluun minut. Myöhemminkin useaan kertaan. Vanhemmat eivät antaneet lopettaa uskonnon opiskelua, joten uskonnontunnit kuluivat lähinnä siihen, että väittelin opettajan kanssa yleensä saaden tämän täysin hiljaiseksi.
Näin minä koen tulleeni sorretuksi uskoni vuoksi tässä vapaassa yhteiskunnassa, etupäässä vanhempieni takia, eivät antaneet siirtyä pois uskonnonopetuksesta. Syytä muuallakin. Lapsi jolla on noin aikaisin selkeitä mielipiteitä tuomittiin jollain lailla vajaaksi, vaikka koulussa menestyin aina erinomaisesti. Tunsin olevani ulkopuolinen, kavereita oli, mutta he täysin alapuolellani noin varhaisina aikoina. Ajatusteni kanssa olin yksin koko maailmaa vastaan.
Tästä kaikesta nyt kymmenen vuotta aikaa. Nykyään pienen lapsen isänä pyrin varmistamaan, ettei poikani elämästä tule samanlaista kuin minun oli.
Muuten jotkut uskovaiset on jopa tuominnut minut Saatanan lapseksi tämän kertomukseni perusteella. Itse en luonnollisesti usko Saatanaankaan, mutta tahtoisin vain tietää mielipiteitä tällaisesta, onko joku kokenut samaa, täydellistä tiedostamista jo varhaislapsuudessa?
Vastaukset 11
Vanhimmat
"Muistan ensimmäisiä ajatuksiani olleen, että eihän tässä hommassa mitään järkeä ole. Olin kenties 2 vuotta silloin. Aloin nauramaan ajatukselle Jumalasta. Löysin näin ateismin itsestään"
"Joskus päiväkerhossa olinkohan neljä vuotta aloin tosissani kyseenalaistamaan uskonnon ja siihen liittyvät riitit"
Onkohan tässä kyseessä taas yksi provokaatio (erittäin läpinäkyvä ja kömpelö sellainen) vai onkohan "tarinansa" julkaisija todellakin biologinen poikkeus jota voisi nimittää yli-ihmiseksi?
Ei helv... =D
Aletaan pohtimaan asiaa kannalta, että olit kaksi vuotias ja muistat asian noin selvästi...ihme homma...Tuo on aivan liian uskomatonta loppu voi hyvinkin olla totta...
Yli-ihmis ainesta sinussa kyllä olisi kertomuksesi mukaan, mutta kannataisi tutustua Nietzschen kirjotuksiin niin voisit tuo perusteella hyötyä niistä todella paljon ja kannataisi ihan huvinvuoksi ellei muuten testata älykkyytes...
Älykkyyden testaamisella tuskin ratkotaan suuren suuria ongelmia, eikä muinoin muistaakseni John Millsistä myöskään ihmemiestä tullut, vaikka taisi 4-vuotiaana kirjoittaa yliopistosta professoriksi... Aikuisiässä mies taisi olla enemmän tai vähemmän tavallinen kaduntallaaja.
Niin no toikin on taas niitä epäuskottavia asioita...korkeitaan joku julkisuus kikka...
No eihän älykkyyden testaaminen ratkase kuin henkilökohtaisia ongelmia ja sehän on vain itsearvon kohottamista muiden yläpuolele helposti...No tutustu James William Sidisiin, jos kaipaat jotain älykästä esikuvaa...tosin sekin oli hieman pimahtanu kuten kaikki melkein kaikki huippuälyköt...
Eli eipä paljon mitään. Olen kyllä huomannut, että älyllinen kukoistukseni ajoittui pitkälti nuoruuteen, kyse vain ilmeisesti nopeasta kehitymisestä, en koe itseäni nykyään yhtään ketään ylemmäksi. Se oli silloin se. Kun oli suuria ajatuksia. Nykyään olen tavallinen, toki ajattelen edelleen ja paljon, mutta alan tulla vanhaksi. Ajatuksissani ei ole sitä lennokkuutta kuin nuorena. Kenties se johtuu maailmasta ympärilläni, täällä ei ole sijaa ajattelijoille, joten olen tiedostamatta muovannut itseäni normaalimpaan suuntaan.
Maailmankatsomukseni on silti säilynyt samana, tiedän että olen myöskin oikeassa, perustelu voi olla vaikeaa, kuinka perustella jotain jollekin joka uskoo täysin päinvastaisiin asioihin.
Tuo kaksivuotiaana ajattelu herätti selvästi kysymyksiä, taisi kirjoittaakin noin kaksi vuotiaana. En siis todellakaan ole aivan varman minkä ikäinen olin, varma olen siitä, että ensimmäisiä ajatelmia, joita muistan tehneeni on Jumalan olemassaolon naurettavuus.
No etpä kauaksi minusta ainakaan jää...
"Kenties se johtuu maailmasta ympärilläni, täällä ei ole sijaa ajattelijoille, joten olen tiedostamatta muovannut itseäni normaalimpaan suuntaan."
Tuossa nyt olet täysin väärässä maailma on ajattelijoiden, jos et ole sattumoisin huomannut...
Yhtesikunnat tulevat hajoamaan sun muuta, mutta ehkä sinällään olet oikeassa, että sinun aikanasi ei vielä olisi tälläistä tule tapahtumaan, mutta mikä olisi estäny jakamasta ajatuksiasi jälkipolville?
En tiedä onko moinen koskaan mikään markkina-arvo. Mills muistaakseni eli joskus 1800-luvulla tms. ja hänen älykkyyttään ei koskaan testattu, kuten ei myöskään Goethen ja vastaavien, mutta arvailuja on esitetty. Sitä, mitä älykkyys itsessään ihmisessä sitten todistaa on ihan eri asia, sillä älykkyys ja viisaus (käyttää älyään) ovat kaksi eri asiaa. Mitä ihmeellistä siis olisi siinä, jos 4-vuotias jo osaisi lukea ja pänttäisi asioita ulkoa? Kuulostaa ehkä uskomattomalta, mutta se on mahdollista. Joku aika sitten taisi olla jossain lehdessä amerikkalaisesta, 10-vuotiaasta pojasta, joka otettiin sisään yliopistoon. Se tämän, nykyajan lapsi'neroista', mutta jälleen kerran: on eri asia käyttää älyään viisaasti kuin päntätä asioita ulkoa. Ja, kuten Millsin kohdalla sanoin, ei hänestä tainnut kuitenkaan tavallista kaduntallaajaa kummempi tulla, vaikka hänestä löytyy kyllä historian lehdiltä paljonkin asiaa.
Enkä kaipaa älykästä esikuvaa. Mieluummin viisasta ja silloin länsimaista löytyy todella harvakseltaan niitä, joista voin esikuvan ottaa. Ehkä Sokrates..
Kyllä on HIENOA että ihminen tiedostaa olevansa älykäs, mutta sinuna mä kyseenalaistaisin sen, onko sulla TODELLA olemassa mitään tarkkoja muistikuvia ajalta kun olit 2v. Jos oot vielä isäkin, eli et voi olla kovin nuori, kuulostaa hiukan epätodennäköiseltä. Kuule, kyllä mun ÄO:kin on reilusti suurempi kuin mandariinisorsan, mutta eipä tu sillä joka päivä vittuiltua kavereille ja muille ihmisille. Syö pääs, äijä, ja muista että sä kuolet kuitenkin sadan vuoden sisällä.
Muuten juttu on asiallinen: KIRKKOON EI SAA KUULUA!
Jumala on huijausta. Mutta anna ihmisten uskoa mihin huvittaa, jos ne on sillä tavalla onnellisia.
Egoismi on sinun uskontosi. Toivottavasti tulet sillä autuaaksi.
En voinut pidätellä nauruani...
Oletko tyhmä vai katteellinen vai molemempia?
Oikeasti miksi ei saa sanoa mitä osaa tai tietää...
Onko teidän muiden niihin pikku egoihin vaikea kestää pientä iskua paremmalta ihmiseltä...
ja vastaan suoraan sinun vielä esitämättömään kysymykseesi, että pidänkö itseäni parempana...
KYLLÄ!!!
hymyilyttää tarinasi, saman ryöpytyksen olen minäkin kokenut. minun kohdallani alkoi kylläkin vasta tarhasta ala-asteelle siirryttäessä ja itse olen kyllä kasvatettu ateistisesti, tosin kirkkoon kuuluen. partiot, ala-aste ja JOPA yläaste olivat suoranaista jeesustelua ja senpä takia mm. partiosta erosin kolmannella luokalla (10v.) ja yläasteen sain sentään viettää turvallisesti elämänkatsomustiedossa. olen ylpeä siitä että annat omien lapsiesi kasvaa ilman uskonnollista painostusta ja tulevaisuudessa itse tehdä valintansa uskonsa suhteen... voimia sinulle ja perheellesi!!