Kirjoittaessamme nimimerkeillämme nettiin kukaan toinen ei voi tietää mikä kirjoituksessamme on totta ja mikä fiktiota. En tarkoita ainoastaan tapahtuminen kuvausta: minä/sinä/hän teki eilen/tänään/huomenna näin. Tarkoitan myös ajatuksia. Emme voi tietää kuka oikeasti on ajatellut niin kuin kirjoittaa ajattelevansa.
Homohan voi tekeytyä heteroksi ja hetero homoksi. Uskovainen ateistiksi ja ateisti uskovaiseksi. Ei ainoastaan provomielessä kirjoittaen tökerön tekstin ja näin saattaen itsensä (sen mikä on olevinaan) naurunalaiseksi. Ehkä muutenkin, joistain toisista syistä, joita nyt voin vain arvailla. Itse uskovaisena ajattelen toki, ettei kristitty uskovainen voi tekeytyä ateistiksi. Mutta jos nyt olisin ateisti voisin kirjoittaa romaanin jossa uskovainen tekeytyy ateistiksi. Romaani olisi uskovaisuuden kuvaus kirjoittajan näkökulmasta, kirjoittaisin kuin kaikki se olisi totta: hän (uskovainen) tekeytyy ateistiksi esittäen typeriä ja huonosti perusteltuja ateistisia näkökantoja. Ehkä nuo näkökannat kuitenkin ovat liioitellun tökerösti esitettyjä, niin että ne suoraan ja heti kääntyvät esittäjäänsä vastaan paljastaen hänet ja hänen teeskentelynsä, vaikka hän itse ei huomaakaan paljastuneensa. Samalla kirjoittaja voisi esittää uskovaisuutta laajemminkin. Hän saattaa kuvata päähenkilönsä moraalisen ja epäeettisen käyttäytymisen juuria, vaikeaa lapsuutta, psykologisia tekijöitä jotka ovat saaneet hänet turvautumaan Jumalaan ja sitten ryhtymään toivottomaan taisteluunsa (kirjoittajan näkökulmasta käsin oikeassa olevia) ateisteja vastaan, jotka päähenkilö pikkumaisuudessaan näkee uhkaksi itselleen ja omalle olemassaololleen.
Lukija eläytyisi kuvaukseen kuten todellisuuteen eläydytään, vaikka kyseessä on silkka mahdottomuus. Uskovainen kun ei yksinkertaisesti voi tekeytyä ateistiksi, koska hänen suhteensa Jumalaan estää sen. Hän ei voi elää epärehellisyydessä ja valheessa, koska näin tehdessään hän kieltäisi Jumalansa. On tietysti olemassa mahdollisuus että hänen suhteensa Jumalaan on epäaito tai että hänen sisäinen rikkinäisyytensä johtaan hänet toimimaan väärin.
Voisin myös kirjoittaa tästä näkökulmasta: tekeytyisin ateistiksi joka kirjoittaa romaania uskovaisesta, joka tekeytyy ateistiksi. Tämä olisi mahdollista. Silloin kyseessä olisi näkökulma, eläytyminen, kirjoittamisen metodi. Kirjoittaisin siis romaanin uskovaisesta, joka tekeytyy ateistiksi. Kaiken aikaa kirjoittaisin eläytyen olemaan se ateisti, joka kirjoittaa. Kirjoittaisin siis sillä tavalla kuin oletan että ateisti tuollaisen romaanin kirjoittaisi.
Kirjoittaisin uskovaisena, joka olen, eläytyen olemaan ateisti, joka en ole.
Mikä lopulta on totta? Totta on että minä, joka eläydyn, olen ja kirjoitan. Se että olen ja kirjoitan on totta. Sanat paperilla ovat todet.
Näin ollen ei kirjoitus koskaan ole fiktio itsessään, koska on jonkun todellisen kirjoittama tosi teksti, oikeasti luettavissa. Kuitenkin moraalimme ja etiikkamme edellyttää että myös kirjoituksen sisältö on totta, että oikeasti ajattelemme kuten sanomme ajattelevamme, tai että, jos ajattelemme toisin, kerromme eläytyvämme ja kirjoittavamme vain fiktiota.
Kirjoitushan on ainoastaan väline jota käytämme. Provoilu on epärehellistä, on välineen väärinkäyttöä, väärin puhumista. Se on oman itsensä tekemistä naurunalaiseksi silloinkin - ja erityisesti silloin - kun kukaan toinen ei sitä tiedä.
Voi olla että he luulevat juuri homon kirjoittaneen homoutta puolustavan tökerön tekstin, mikä saattaa kaikki homot tai ainakin tietyt homot naurunalaiseksi. Lukijoiden mielen todellisuudessa, jossa nauru homoja kohtaan tapahtuu, tämä toki on totta: homot ovat naurettavia, ainakin he ovat naurettavia kirjoituksen valossa, näyttävät naurettavilta.
Varsinaisessa todellisuudessa naurunalainen kuitenkin on kirjoittaja itse. Lukijat eivät tätä tiedä. Kirjoittaja itse ei tätä välttämättä tiedä. Mutta todellisuudessa on näin, koska se mikä on valheellista on halveksittavaa ja ala-arvoista. Miksi näin on? Miksi päättelemme tai päättelen näin? Pragmaatikko sanoisi että se johtuu käytännöllisyydestä, koska totuudessa pysyminen palvelee elämää ja yhteisöllisyyttä, yhteistä hyvää.
Uskovaisena olen kuitenkin sitä mieltä, että valheen halveksittavuus moraalin pohjana juontuu syvemmältä, asialla on perustansa Jumalassa, joka on kokonaan tosi ja jossa ei ole mitään pimeyttä. Koska valhe on väärää jumalallisesta näkökulmasta siksi se on turmelevaa myös käytännöllisesti ihmisten välisissä suhteissa. Ei ole niin että valhe ensin nähtäisiin turmiolliseksi ja sitten uskovaiset sanoisivat että valhe on turmiollista ennen kaikkea ja ensin Jumalan näkökulmasta. Valhe on aina ensin ja ennen kaikkea turmiollista jumalallisessa mielessä ja Hänen näkökulmastaan, näemme me valheen turmiollisuuden tai emme.
Todellisuus on. On asioita jotka ovat itsessään sisältäen hyvän ja pahan ilman meidän määritelmiämmekin, koska todellisuus on se mikä se on kytköksissä Jumalaan, joka ei tule todeksi uskomme kautta eikä raukene tyhjiin vaikka emme uskoisikaan. Jumala siis on sekä uskostamme että epäuskostamme riippumaton, tavallaan niiden yläpuolella. Näin ajattelen.
Mutta mistä tiedät ajattelenko näin vai olenko vain ajattelivani?
PROLOGI 2/5
joko fiktion tai faktan keinoin, kirjoituksin ja kommentein, joista yksin lukijan tehtäväksi jää päätellä kumpi sitten on kumpaa, oikeastaan totta vai
Homohan voi tekeytyä heteroksi ja hetero homoksi. Uskovainen ateistiksi ja ateisti uskovaiseksi. Ei ainoastaan provomielessä kirjoittaen tökerön tekstin ja näin saattaen itsensä (sen mikä on olevinaan) naurunalaiseksi. Ehkä muutenkin, joistain toisista syistä, joita nyt voin vain arvailla. Itse uskovaisena ajattelen toki, ettei kristitty uskovainen voi tekeytyä ateistiksi. Mutta jos nyt olisin ateisti voisin kirjoittaa romaanin jossa uskovainen tekeytyy ateistiksi. Romaani olisi uskovaisuuden kuvaus kirjoittajan näkökulmasta, kirjoittaisin kuin kaikki se olisi totta: hän (uskovainen) tekeytyy ateistiksi esittäen typeriä ja huonosti perusteltuja ateistisia näkökantoja. Ehkä nuo näkökannat kuitenkin ovat liioitellun tökerösti esitettyjä, niin että ne suoraan ja heti kääntyvät esittäjäänsä vastaan paljastaen hänet ja hänen teeskentelynsä, vaikka hän itse ei huomaakaan paljastuneensa. Samalla kirjoittaja voisi esittää uskovaisuutta laajemminkin. Hän saattaa kuvata päähenkilönsä moraalisen ja epäeettisen käyttäytymisen juuria, vaikeaa lapsuutta, psykologisia tekijöitä jotka ovat saaneet hänet turvautumaan Jumalaan ja sitten ryhtymään toivottomaan taisteluunsa (kirjoittajan näkökulmasta käsin oikeassa olevia) ateisteja vastaan, jotka päähenkilö pikkumaisuudessaan näkee uhkaksi itselleen ja omalle olemassaololleen.
Lukija eläytyisi kuvaukseen kuten todellisuuteen eläydytään, vaikka kyseessä on silkka mahdottomuus. Uskovainen kun ei yksinkertaisesti voi tekeytyä ateistiksi, koska hänen suhteensa Jumalaan estää sen. Hän ei voi elää epärehellisyydessä ja valheessa, koska näin tehdessään hän kieltäisi Jumalansa. On tietysti olemassa mahdollisuus että hänen suhteensa Jumalaan on epäaito tai että hänen sisäinen rikkinäisyytensä johtaan hänet toimimaan väärin.
Voisin myös kirjoittaa tästä näkökulmasta: tekeytyisin ateistiksi joka kirjoittaa romaania uskovaisesta, joka tekeytyy ateistiksi. Tämä olisi mahdollista. Silloin kyseessä olisi näkökulma, eläytyminen, kirjoittamisen metodi. Kirjoittaisin siis romaanin uskovaisesta, joka tekeytyy ateistiksi. Kaiken aikaa kirjoittaisin eläytyen olemaan se ateisti, joka kirjoittaa. Kirjoittaisin siis sillä tavalla kuin oletan että ateisti tuollaisen romaanin kirjoittaisi.
Kirjoittaisin uskovaisena, joka olen, eläytyen olemaan ateisti, joka en ole.
Mikä lopulta on totta? Totta on että minä, joka eläydyn, olen ja kirjoitan. Se että olen ja kirjoitan on totta. Sanat paperilla ovat todet.
Näin ollen ei kirjoitus koskaan ole fiktio itsessään, koska on jonkun todellisen kirjoittama tosi teksti, oikeasti luettavissa. Kuitenkin moraalimme ja etiikkamme edellyttää että myös kirjoituksen sisältö on totta, että oikeasti ajattelemme kuten sanomme ajattelevamme, tai että, jos ajattelemme toisin, kerromme eläytyvämme ja kirjoittavamme vain fiktiota.
Kirjoitushan on ainoastaan väline jota käytämme. Provoilu on epärehellistä, on välineen väärinkäyttöä, väärin puhumista. Se on oman itsensä tekemistä naurunalaiseksi silloinkin - ja erityisesti silloin - kun kukaan toinen ei sitä tiedä.
Voi olla että he luulevat juuri homon kirjoittaneen homoutta puolustavan tökerön tekstin, mikä saattaa kaikki homot tai ainakin tietyt homot naurunalaiseksi. Lukijoiden mielen todellisuudessa, jossa nauru homoja kohtaan tapahtuu, tämä toki on totta: homot ovat naurettavia, ainakin he ovat naurettavia kirjoituksen valossa, näyttävät naurettavilta.
Varsinaisessa todellisuudessa naurunalainen kuitenkin on kirjoittaja itse. Lukijat eivät tätä tiedä. Kirjoittaja itse ei tätä välttämättä tiedä. Mutta todellisuudessa on näin, koska se mikä on valheellista on halveksittavaa ja ala-arvoista. Miksi näin on? Miksi päättelemme tai päättelen näin? Pragmaatikko sanoisi että se johtuu käytännöllisyydestä, koska totuudessa pysyminen palvelee elämää ja yhteisöllisyyttä, yhteistä hyvää.
Uskovaisena olen kuitenkin sitä mieltä, että valheen halveksittavuus moraalin pohjana juontuu syvemmältä, asialla on perustansa Jumalassa, joka on kokonaan tosi ja jossa ei ole mitään pimeyttä. Koska valhe on väärää jumalallisesta näkökulmasta siksi se on turmelevaa myös käytännöllisesti ihmisten välisissä suhteissa. Ei ole niin että valhe ensin nähtäisiin turmiolliseksi ja sitten uskovaiset sanoisivat että valhe on turmiollista ennen kaikkea ja ensin Jumalan näkökulmasta. Valhe on aina ensin ja ennen kaikkea turmiollista jumalallisessa mielessä ja Hänen näkökulmastaan, näemme me valheen turmiollisuuden tai emme.
Todellisuus on. On asioita jotka ovat itsessään sisältäen hyvän ja pahan ilman meidän määritelmiämmekin, koska todellisuus on se mikä se on kytköksissä Jumalaan, joka ei tule todeksi uskomme kautta eikä raukene tyhjiin vaikka emme uskoisikaan. Jumala siis on sekä uskostamme että epäuskostamme riippumaton, tavallaan niiden yläpuolella. Näin ajattelen.
Mutta mistä tiedät ajattelenko näin vai olenko vain ajattelivani?
PROLOGI 2/5
joko fiktion tai faktan keinoin, kirjoituksin ja kommentein, joista yksin lukijan tehtäväksi jää päätellä kumpi sitten on kumpaa, oikeastaan totta vai
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mielestäni yksi parhaimmista opetuksista on Andy Kaufmanin opetus: reaalinen (aika lailla: todellisuus) oli hänelle illuusio. Totta on se mikä tapahtuu, ja kyseisen pinnan alla ei ole välttämättä syvempää perustaa tai pohjaa, jota kulloinenkin henkilö sisimmässään olisi.
Mielenkiintoisinta kuitenkaan ei ole se, että Kaufman piti reaalista illuusiona, vaan se, että hän pyrki huijaamaan reaalista. Jokaisen teon tai sanan jälkeen ei voinut olla varma, koska viimeinen käänne oli se todellinen. Ehkäpä sitä todellista ja viimeisintä juttua ei koskaan tullutkaan. Fakta ja fiktio sekoittuivat, kukaan ei voinut tietää, oliko hän tosissaan, väittäisin jopa, että ei hän itsekään.
Kyseinen tilanne on mielestäni analoginen keskustelupalstojen provoiluun. Tekeytymällä toiseksi ei itse asiassa tehdä muuta kuin esitetä toinen rooli itsestä (ei siksi, että se olisi toinen puoli itsestä: silloin pitäisi jo olla jotakin alkuperäisesti - ensimmäinen puoli), lopulta kukaan ei voi tietää, mitä mieltä kirjoittaja on.
Mutta.
Tuleeko kirjoittajan todellista intentiota todella edes tuntea, voihan tekstin ottaa vastaan sellaisenaan. Provoon lankeamisen pelko on mielestäni turhaa tarkkaavaisuutta: mitä sitten vaikka lankeaa provoon, eihän se kerro ajatuksista yhtään mitään, tai todista toista sen paremmaksi. Ehkäpä kirjoittajalla ei itse asiassa ollut edes todellista intentiota, hän vain kirjoitti. Ja mitäpä muuta me täällä Suomi24:sessa teemme, kuin vain kirjoitamme...?
juuri näin. Tässä on keskeinen osa sitä mitä tarkoitin. Kiitos, palaan astialle.
> Ehkäpä kirjoittajalla ei itse asiassa ollut edes todellista intentiota, hän vain kirjoitti. <
Aivan, ja kuitenkin asiaan kuuluu että kuvittelemme itsellämme olevan intention, kuvittelemme sen itsellemme - ja ehkä se onkin, tietynlaisena, mutta ryhtyessämme kirjoittamaan intentio muuttuu, koska se mikä tulee kirjoittamisen myötä - koska kirjoitamme toiselle, on tuo toinen sitten minä tai joku muu - tulee toiselle, jolle sanani kohdistan eikä enää sisällä alkuperäistä siinä muodossa missä idea oli lähtiessäni liikkeelle? Ainakin jos alkuperäisellä tarkoitetaan jotakin mikä on olevaa itsessään ja totta määritelmistämme riippumatta.
Intentioonhan kuuluu aina kokemus minusta joka johonkin pyrin. Mutta pyrkimykselläni sidon itseni siihen mihin pyrin. Oikeastaan en tietäisi pyrinkö juuri siihen ellen sitoisi itseäni intentiooni. Näin valheellistan oman olemiseni ikäänkuin olemiseni olisi tarkoituksenmukaista ja jo itsessään sisältäisi pyrkimyksen johonkin. Entä jos muutan jatkuvasti mielipidettäni? Kerron tänään jotakin ja huomenna sanon sen toisin? Suoraan sanoen valehtelen täsmällisesti havaittavista asioista? Puhun vastoin loogisia lauserakenteita? Ehkä kaikella sillä on oma logiikkansa ja tarkoituksenmukaisuutensa - intentio, jossa puhuminen ja tekeminen itsessään, tuolla puolen toden ja valheen, on se mitä on?
Ja tässäkin on realistinen intentionsa jossa siis kuitenkin noudatan vastustamaani rakennetta, sillä eikö kyseessä näin toimiessani ole kapinallisuus. Vai voinko kyseenalaistaa ja osoitella asioita niin että se tapahtuu pelkkänä toimintana, ilman kapinallisuutta? Tarkoitan, että eikö kaufmanlaiseen epälogiikkaan kuulu väistämättä myös osoitteleminen ja epälogiikan pitäminen jotenkin loogisempana, jolloin henkilö itse asiassa vain vahvistaa sen mitä vastustaa, koska on itse epäloogisuudessaankin pakotettu noudattamaan samoja intention perusteita ja logiikkaa?
Kapinallisuushan edellyttää aina jotakin josta käsin minut määritellään kapinalliseksi. Kun tiedän olevani kapinallinen heidän silmissään, toimin tietyllä tavalla, koska nimenomaan tahdon olla kapinallinen?
Ajatukseni näyttää siis tällä kertaa olevan, että 1) Kaufmanin huijaus tavallaan on rehellisyyttä ja muiden totuudellisuus huijausta, koska ne, jotka intentionsa kautta jumiuttavat itsensä tiettyihin sanoihin ja muotoihin, pitääkseen yllä keinotekoista logiikkaa sääntöineen jotta pääsisivät katsomasta silmiin sitä epämukavaa todellisuutta, joka on alati liikkeessä ja muuttuu logiikkamme sitä koskettamatta, siis väistävät ja peittelevät todellisuutta joka on itsessään kokonaan vailla kuvailevaa intentiota, ovat juuri niitä, jotka kaikkea huijausta väistäessään ja pakoillessaan, sanoen logiikan mukaisesti valhetta valheeksi ja faktaa faktaksi, pitävät itsepintaisesti kiinni illuusiosta tai ainakin illuusiosta vähintään yhtä paljon kuin kaufmanlainen hourupäisyys jota he niinsanotussa realistisuudessaan ja todellisuudenmukaisuudessaan kammoksuvat? Ja tähän lisäsin 2) Joka tapauksessa kaufmanlaiseen toimintaan - nimitän asiaa nyt tällä tavalla, vaikka tietoni Kaufmanista on vajavainen: muistan ainoastaan kuulleeni hänen nimensä ja ehkä kyseessä oli joku muu Kaufman - liittyy samankaltainen intentio jos ei siksi että päämäärähakuisesti haluan kokea olevani kapinallinen ja tulla kapinalliseksi heidän silmiensä kautta, niin ainakin siksi, koska toimimalla vastoin vallitsevia rakenteita tahdon samalla osoittaa jotakin toisille eli niille, jotka valheellisesti pitävät kiinni tarkoin rajatuista, ikäänkuin todellisuuden päälle ja pinnalle liimatuista määritelmistään.
No niin. No niin. Eipä minun pitänyt alkaa jaaritella tässä. Ajattelin vain sanoa että palaan astialle - sanonta perustuu sloganiin: "palataan astialle, ja jos astia kaatuu siivotaan paikat" - ja sitten vielä eräs seikka, oikeastaan kysymys:
Filosofisen käsitteistön tuntemukseni on perin huonoa enkä nyt viitsisi etsiä sivistyssanakirjaa käsiini, joten mitä tarkoittaa sivistyssana "intentio" ja samalla siis toisin tai samoin sanoen, mikä on "intention" intentio jos olen ollenkaan käsittänyt mistä nyt oli puhe.
*hymiö*
T: possu astialla
Jaarittelet vieläkin pidemmin kuin minä, enkä tarkoittanut tätä negatiivisessa mielessä. Ehkäpä pyrin pitäytymään hieman lyhyemmässä tekstissä, jos vain suinkin kykenen.
Kysymyksesi intention määritelmästä saattaa olla tiukempi kuin luulen, mutta emmeköhän pysy näiden tiukempien käsitehistorian ja -määrittelyjen ulkopuolella ja tyydytä toteamaan sen olevan jotakin tarkoitukseen liittyvää, tarkoitushakuisuutta, päämäärän olemista jossakin tulevassa jne. Mutta mikä on intention intentio? Ehkäpä kysymyksen ei tarvitse olla niin kinkkinen, intention intentio (ketjua voisi aina jatkaa) on intention substanssi, mikä se sitten ikinä onkin.
Nyt pyrin lyhentämään ja hieman raiskaamaan tekstiäsi, joten jos ymmärsin oikein, ongelmanasettelusi oli seuraava: onko logiikka jotakin, johon epälogiikan tulee olla epäsuhdassa, vai onko epälogiikka osa logiikkaa? Ja toiseksi, onko logiikka kuitenkaan sitä, miksi ihmiset ajattelevat todellisuuden jäsentyvän, ja tosiasiassa logiikka onkin itse epälogiikkaa (tai epälogiikkaa on logiikkaa), koska maailma ei jäsenny loogisessa muodossa (ainakaan ihmiselle)?
Mitä Kaufman toisin sanoen paljasti, tai "pyrki" (pyrkikö hän mihinkään...?) paljastamaan? Maailman logiikan puutteen, ja/vai ihmisten logiikan tarpeen? Mielestäni hän osoitti jotakin suurempaa: huumorin, ironian, parodian ja jopa sarkasmin, merkityksettömyyden, pohjattomuuden. Hän osoitti ihmisen performanssina (käsitteeseen sisältyy niin näytteleminen kuin tekeminen): ihminen on mitä hän tekee, toisin sanoen ihminen on mitä hän muille näyttelee. Onko ihmisessä syvempää kuin se pinta, ulkokuori, millä hän maailmalle paljastuu? Itsestäni vaikuttaisi siltä, mutta mitä tämä sisin voisi olla? Itsepintaisesti kuitenkin sitä yritän kieltää. Onko se... Hyi hyi, en saisi edes ehdottaa moista... Sielu?