olin noin viisi vuotta kun isoveljeni janne kuoli 12 vuotiaana sydänvikaan. sen jälkeinen elämä oli kaikkea muuta kuin helppoa: vanhemmat riitelivät, koulussa kiusattiin ja paras kaveri muutti pois.
kerran vanhempani tulivat riitelemään minun huoneeseeni ja äidillä oli veitsi. äiti oli niin suutuksissaan isälle (en kyllä tiedä mistä), että rupesi sohimaan isää sillä veitsellä. en tiedä mikä minuun tuli mutta minä rupesiin vetämään äitiä pois isän kimpusta.
nyt mietin, että olisiko äiti tappanut isän? olisiko isä nyt kuollut jä äiti vankilassa? asuisinko vanhempien veljieni luona?
kolmen viime vuoden aikana olen alkanut vahvistua ihmisenä. en itke turhaan ja osaan sanoa kiusaajille vastaan, johon en ennen pystynyt.
nyt on jo 1½ vuotta siitä kun vanhempani riitelivät viimeksi. kaikki on hyvin. ne jotka enneen kiusasivat ovat pyytäneet anteeksi ja ovat jo melkein kavereita. koulussakin arvosanat ovat nousseet.
nyt olen 12w ja elämä on kaiken kaikkiaan mukavaa, mutta kuitenkin tuo kaikki mitä pienenä koin on jäänyt mieleeni ja joskus se tuntuu taakalta jota on melkein mahdotonta kantaa.
joskus ajattelin jotain itsetuhoista, mutta pääsin siitä yli kun ajattelin niitä ihmisiä joille olen tärkeä ja että kaikki pitävät minusta jollain tavalla vaikkei sitä välttämättä itse tietäisikään.
nyt toivon että olen saattanut olla jollain tavalla jollekkin hyödyksi tällä mitä olen kirjoittanut. ja olisi todella mukavaa lukea muitakin saman kaltaisia tapauksia.
kerran vanhempani tulivat riitelemään minun huoneeseeni ja äidillä oli veitsi. äiti oli niin suutuksissaan isälle (en kyllä tiedä mistä), että rupesi sohimaan isää sillä veitsellä. en tiedä mikä minuun tuli mutta minä rupesiin vetämään äitiä pois isän kimpusta.
nyt mietin, että olisiko äiti tappanut isän? olisiko isä nyt kuollut jä äiti vankilassa? asuisinko vanhempien veljieni luona?
kolmen viime vuoden aikana olen alkanut vahvistua ihmisenä. en itke turhaan ja osaan sanoa kiusaajille vastaan, johon en ennen pystynyt.
nyt on jo 1½ vuotta siitä kun vanhempani riitelivät viimeksi. kaikki on hyvin. ne jotka enneen kiusasivat ovat pyytäneet anteeksi ja ovat jo melkein kavereita. koulussakin arvosanat ovat nousseet.
nyt olen 12w ja elämä on kaiken kaikkiaan mukavaa, mutta kuitenkin tuo kaikki mitä pienenä koin on jäänyt mieleeni ja joskus se tuntuu taakalta jota on melkein mahdotonta kantaa.
joskus ajattelin jotain itsetuhoista, mutta pääsin siitä yli kun ajattelin niitä ihmisiä joille olen tärkeä ja että kaikki pitävät minusta jollain tavalla vaikkei sitä välttämättä itse tietäisikään.
nyt toivon että olen saattanut olla jollain tavalla jollekkin hyödyksi tällä mitä olen kirjoittanut. ja olisi todella mukavaa lukea muitakin saman kaltaisia tapauksia.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olet 12 w?, kuulostaa tutulta.. olen 40 w!
Olet kokenut todella paljon isoja asioita. Kuvaat, että tällä hetkellä tilanteesi on hyvä, mutta pelkäät tulevaa.
Äitisi ja isäsi varmasti käsittelivät lapsensa kuolemasta johtuvaa surua riitelemällä. Kumpikaan ei osannut suruaan ja syyllisyyttään läpikäydä yksin ja yhdessä se sai kuvaamasi melko äärimmäiset mittasuhteet.
On varmasti paljon ihmisiä joilla on samanlaisia kokemuksia. Sinun olisi hyvä jutella jonkun aikuisen kanssa näistä asioita esim. koulupsykologi. Kuvaamasi toimintatavat voivat olla omia toimintapojasi aikuisena, jos et asioita käsittele. Veljesi kuolemaa et ole varmaan päässyt kunnolla suremaan, mikä voi laueta masennuksena myöhemmällä iällä. Jos mahdollista pyydä aikuisilta apua ja keskustelu mahdollisuutta. kaikkea hyvää sinulle. Olet rohkea ja urhea!