Kun nuoruus jää elämättä.

Saarn.12:

1 Ja muista Luojaasi nuoruudessasi, ennenkuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova:
2 "Nämä eivät minua miellytä"; ennenkuin pimenee aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet, ja pilvet palajavat sateen jälkeenkin-
3 jolloin huoneen vartijat vapisevat ja voiman miehet käyvät koukkuisiksi ja jauhajanaiset ovat joutilaina, kun ovat menneet vähiin, ja akkunoista-kurkistelijat jäävät pimeään,
4 ja kadulle vievät ovet sulkeutuvat ja myllyn ääni heikkenee ja noustaan linnun lauluun ja kaikki laulun tyttäret hiljentyvät;
5 myös peljätään mäkiä, ja tiellä on kauhuja, ja mantelipuu kukkii, ja heinäsirkka kulkee kankeasti, ja kapriisinnuppu on tehoton; sillä ihminen menee iankaikkiseen majaansa, ja valittajat kiertelevät kaduilla-
6 ennenkuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy ja vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä särkyneenä putoaa kaivoon.
7 Ja tomu palajaa maahan, niinkuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin.
8 Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja; kaikki on turhuutta!

Niin, elämä on aina valintoja, uskovanperheen lapsena ja ateistisen vapaa-ajattelija perheen lapsena.

Mikä on hyvä, niin eiköhän se, mikä rakentaa elämää ja perhettä.

Koulutoverini, ystäväni uskovan perheen lapsi, valitsi tien, joka tänään on alkoholia, ahdistusta tuskaa, avioero, ja mitä kaikkea. Ehkä valinta ei niin rakenna elämää positiiviseen suuntaan.

Itse synnyin tuohon vapaa-ajattelijoiden aatteiden keskelle, musisoin ja katselin ihmisten iloittelua niin maan johtopaikoilta tänne arkipäivän duunariin, laidasta laitaan.
Jotenkin koin, pyöritellessäni ihmisiä tanssilattialla, että tätäkö tämä ilo on.
Viina virtasi, ihmiset päihtyi, hakivat iloa tämän maailman haljenneilta kaivoilta.
Tyhjää, niin tyhjää. Itsekin maistoin, mutta se ei antanut elämääni sisältöä.

Tuli päivä, se kutsu päivä. Evankeliumin ihana sanoma kaikui sydämeeni ja tartuin tilaisuuteen.
Herra jos Sinä olet olemassa, niin tässä olen!
Koin ihmeellisen uudestisyntymisen, armon, ja oikein taivaallisista viinikellareista sain nauttia sitä ei humalahakuista ilojuomaa.
Ilo Herrassa tuli minun väkevyydekseni.

Siinä vuodatin Herralle sydämeni, rukouksessa halasin lupauksen Jumalalle, minä ja minun perheeni haluaa palvella Sinua ja pyysin uskovaa puolisoa, itselleni.

Rukous kuultiin. Nyt olemme matkanneet 32 vuotta, on lapset ja sieltä myös meidät on kutsuttu vaariksi ja mummoksikin. En ole katunut päätöstäni, ja sydämeni lepää Hänen armossaan ja rakkaudessaan.

Olenko menettänyt nuoruudestani jotakin? En usko, että uskoni vuoksi maailman ilon rientojen jättäminen olisi ollut minkään arvoista menetettävää. Se rauha, on kaikkein kallisarvoisin lahja jo ajassa, minkä olen saanut. Perheessä, yhteinen rakkaus, jota katselen tänäänkin yhtä tuoreena, vielä syvemmin kuin alussa jota Kristus jakaa meille, sitä ei vapaa-ajattelija perheen jälkipolven henkilö luovuta pois, jonka Jumala on antanut.

Elämä on valintaa ja hedelmät näyttävät sen, mitä kannattaa elää.

Ei se maailman lapsetkaan näytä onnea kovin löytävän, taitavat isien perässä hakea vain mäyräkoiraa ja uskottelevat siinä onnen olevan, ei niitä polkuja kannata kehua.

Kysykääpä kaljan kantajilta, tuoko se onnen, ja millaisen onnen? Miten pitkä se onnen taival siinä kestää, huomiseen?

Näin se jokaiselle meille on valintaa, niin uskovan perheen nuorelle ja uskomattoman perheen nuorelle. Ei isän uskoa oteta, vaan usko tulee kuulemisesta ja sen todeksi ottamisesta.

Uskosta alkaa elämä, ja se jatkuu myös kerran ikuisuudessa.