Viikonloppu alkoholistin vaimoke

Sellaista se on. Itsellä hieman sama ongelma, ehkä vähän pienemmässä mittapuussa. Mieheni ei aloita ryyppäämistä ikinä aamusta, eikä hän myöskään ärhentele minulle... Mutta jotenkin se juominen ärsyttää.Tuntuu että joka viikonloppu on juotava, jos ei väkisin tarvitse olla selvinpäin(sukujuhlat, työ yms..)
Itseäni meitityttää onko tuo alkoholismin alkua, vai normaalia tähän ikään (24) kuuluvaa...?
Sinua ehkä neuvoisin keskustelemaan rauhallisesti asiasta kun miehesi on selvinpäin. Koittakaa yhdessä kehittää mukavaa illanviettoa ilman alkoholia, tai muutaman siiderin/oluen kera.

Olen parikymppinen nuori nainen, tai naisen alku, miten sen nyt ottaa.Oma isäni on paha rappiojuoppo. En pidä häneen yhteyttä koska hän ei sitä tahdo, tidan vain ettähonosti menee. Otin ensimmäisen kerran itse alkoholia ollessani 18 vuotias.
Juominen alkoi lähteä käsistä. Ensimmäinen vuosi meni vähän vähemmällä, mutta nyt se meni viimevuonna vaaralliseksi. Join joka päivä aamusta iltaas, ruokakaan ei maistunut, oli vain pakko saada siideriä. Se, miksi sitä juotavaa oli pakko saada, oli mm. krapula, oli pakko saada helpotusta oloon ja huono itsetuntoni, kännissä olin rohkeampi, tunsin itseni paremmaksi ja jopa kauniimmaksi ihmiseksi. Se alkoi mennä siihen paremman minän tavoitteluun.

Jouduin/sain hoitoa osastolta. Vieroitushoidot olivat järkyttävät mutta hoito auttoi. Tosin samana päivänä kun hoidosta pääsin, lähdin baariin...

Alotin ryyppämisen taas, salasin sitä läheisiltni niin pitkään kuin voin mutta se tuli taas jonkin ajankuluttua selville.

Elämässäni kuitenkin tapahtui eräänlainen mullistus, rakastuin. Se auttoi minua vähentämään. Mieheni on tukenut minua ja olen ollut nyt pitkään ilman, enkä uskalla edes maistaa ettei lähde mopo käsistä. Joskus viinanhimo on suuri, mutta on taisteltava. Joudun ehkä loppuelämäni taistelemaan asian kanssa mutta en voi mitään, sairaus on sairaus ja se ei oikein lepäämällä lähde. Sen olen huomannut että kun aktiivisesti käy töissä, harrastaa jotain mielenkiintoista kuten esim kuntosalia, se vie hirveästi energiaa viinan ajattelusta. Eikä se enää aina edes tule mieleen. Tunnen itseni taas rakastetuksi, hyväksi työssäni ja kauniiksi urheilun myötä, kaikki on hyvin=)

Välillä olen sekoillut mutta onneksi olen tajunnut aina että se on ollut väärin.

En tiedä oikein mitä tällä yritän kertoa, mutta varmaan sitä että ajoissa kannattaa hakea apua. Ei se koskaan myöhäistä voi olla. Itse sitä ongelmaa ei myönnä, se on totta. Ehkä jossakin vaiheessa muttei kyllä varmasti heti, ja se on sääli=( Apua osaa itselleenkin antaa kun tiedostaa ja myöntää asian.. pidän näppini erossa pullosta kun tiedän sen olevam vaaraksi itselleni!

En uskalla sanoa mitään tuohon onko jättäminen ainoa vaihtoehto, joissakin tapauksissa se on. Esim isäni ja äitini suhteessase oli ainoa ja PARAS v aihtoehto. Isäni oli lisäksi väkivaltainenhumalassa, eli aina.

Toivon kovasti tselleni sitäonnea että en sorru enää ja elämäni jatkuisi näillä raiteilla vielä pitkään. Toivon myös teille apua tässä asiassa, kumpikin te kärsitte nyt, se on varma. Kyllä kaikki kääntyy vieläparhainpäin, tavalla tai toisella..

Joko lähdet tai jäät katselemaan miehesi touhuja, jotka todennäköisesti menevät tuosta vielä pahempaan suuntaan. Ei ihminen muutu toisten tahdosta, vain oma halu saa muutokset aikaan ja pysyviksi. Kirjoitit ettei miehesi halua muutosta elämään, niinpä sinun on ratkaisu tehtävä. Valitettavasti.

Hei Jaja!

Tuntui kuin olisin omaa tarinaani lukenut, kun luin viestisi.

Kerron heti että en ole asiantuntija ja että jokainen on loppujen lopuksi oman onnensa seppä.

Itselläni ero astuu pian voimaan, olen kolmekymmpinen nainen. Olin yli 12 vuotta rakastamani miehen kanssa. Asuimme yhdessä lähes koko tuon ajan. Lapsia ei ole, mutta lemmikkejä kyllä. Naimisissa ehdimme olla pari vuotta.
Seurustelun alkuvuodet menivät hyvin. Tosin alkoholi oli aina välillä enemmän ja välillä vähemmän kuvioissa mukana. Kuvittelin aikoinani sen kuuluvan "siihen tiettyyn ikään". Toki itsekin otin, mutta en ihan samoissa määrin kuin mieheni.

Pari viimeistä vuotta alkoholi oli jo päivittäin mukana. Valitettavasti mukaan tulivat usean päivän ryyppyputket, ilmoittamatta jättämiset, valehtelut ja turhat lupaukset. Aina jaksoin häneen uskoa. Kuvittelin jopa, että jos olen täydellinen vaimo, hän jättää juomisen. Tuli myös aikoja, jolloin en jaksanut enää välittää. Kämppä oli kauheassa kunnossa jne. Muistan, että kun ostimme asuntovaunun, kuvittelin hänen jättävän juomisen. Ajattelin, että kun meillä on yhteinen harrastus, hän osaa (ja muistaa) arvostaa suhdettamme.

Vuosi sitten tajusin aivan yhtäkkiä, että en voi tehdä mitään tai sanoa mitään hänelle, joka saisi hänet lopettamaan alkoholin käytön. Hän oli sairastunut alkoholisimi-nimiseen sairauteen. Samoihin aikoihin aloitin käymään Al-Anon palavereissa. Ne eivät ole "hihhuli-kerhoja" niin kuin joku (myös minä joskus) voisi kuvitella. Vertaistuki on aivan uskomaton. Jokaisen puheenvuoro kuulosti kuin omaltani. Tiesin löytäneeni paikkani. Ja mikä parasta - apua. Ei kaikesta tarvitse selvitä yksin. Vaikka niin luulin ja halusinkin.

Pitkään pimitin mieheni alkoholismin ympäristöltäni, jopa läheisiltä ystäviltäni. Se oli raskasta aikaa. Piti pitää kulissit yllä. Nyt se tuntuu jo ihan naurettavalta. Minkä työn näinkään, että annoin sen kuvan itsestäni ja avioliitostani, että kaikki oli hyvin. Huh!
Viime kesänä päässäni kypsyi päätös, että en aio loppuelämääni jatkaa niin. Päätin ottaa eron. Mieheni ei korvaansa letkauttanut, kun kuuli päätökseni. Muutti pois ja paperit laitettiin eteenpäin. Sattui, kun "tajusin" kuinka vähän olin hänelle merkinnyt. Samalla mieleni valtasi uskomaton helpotuksen ja vapauden tunne. Olin vapaa hänestä! Minun ei tarvinnut huolehtia hänen menemisistään, tulemisistaan, töihin pääsystään..
Tajusin, että en ollut ollut onnellinen pitkään aikaan. Se oli järkyttävä huomio. Olin uhrannut useita vuosia miehelle, jolle en valitettavasti tainnut merkitä muuta kuin piikaa, joka hoiti kodin ja kulissit.

Mieheni ei koskaan myöntänyt, että hänellä on ongelma. Hänen mielestään kaikki joivat ja se oli normaalia. Ja näin on vielä tänäkin päivänä.
Ymmärsin samoihin aikoihin, että alkoholismi on sairaus, jota minä en ollut aiheuttanut (vaikka mies joskus niin väittikin) ja jota minä en voinut parantaa. Hänen olisi itse se pitänyt myöntää ja itse olisi pitänyt haluta apua. Jos näin olisi ollut, voi olla että olisin vielä hänen kanssaan. Tiedä häntä.

Haluan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa. Myös tällä erolla. Uskomatonta on se, että en ole varsinaisesti surrut eroamme. Itkin ja surin avioliittomme loppuaikana, jolloin olin suhteessa yksin ja kuvittelin olevani riittämätön ja huono vaimo.

Toivottavasti tästä oli edes vähän apua. Ainakin uusia ajatuksia ja toivottavasti myös edes hievenen "iloa" siitä tiedosta, että et ole yksin. Etkä todellakaan ainoa, joka elää alkoholistin kanssa.

Ja muuten, pakko sanoa vielä yksi juttu. Ei kannata tehdä isoja päätöksiä vihaisena eikä myöskään nopeasti. Anna päätöksen kypsyä. Ja kun tiedät, mitä haluat teet varmasti oikean päätöksen. Ja vielä sellainen tieto, että tiedän monia, ketkä elää ihan onnellista elämää alkoholistin kanssa. Heillä on taito irrottautua ja elää myös omaa elämää.

Aurinkoista kesää sinulle!

Kerron tässä hieman omasta elämästäni ja siihen kuuluvasta alkoholista.
Kun tavattiin mieheni kanssa hänen elämään kuului vahvasti alkoholi. Oli luultavasti oppinut sen jo kotoa ja piti sitä ainoana rentoutumiskeinona ja sosiaalisenakanssakäymisenä. Minä itse otin alkoholia tosi harvoin. Aloin juomaan ensiksi vain yhden oluen mieheni seurassa ja sitten pari ja seuraavaksi kolme... Onneksi elimistöni ei kestä paljoa alkoholia ja jos yritän juoda neljännen loppuun niin annan ylen. Mieheni on vähentänyt alkoholin käyttöä, mutta keskellä viikkoakin menee muutama olut jos siihen on mahdollisuus työn takia. Epäilen että hän ei aina ole edes "ajokuntoinen" töihin lähtiessään.

Olen todella iloinen että elimistöni ei kestä paljoa alkoholia muuten minusta olisi voinut tulla pahimmassa tapauksessa alkoholisti.

En tiedä auttaako tämä kirjoitus ketään, mutta haluan vain varoittaa toisia siitä mitä voi tapahtua jos seuran vuoksi ottaa kerran yhden, tai toisen tai...

Samanlaista mullakin oli ed. puolentoista vuoden suhteessa.. Mieheltä sitten lopuksi lähti homma ihan lapasesta, tuli kuvioon esim. kk. ryyppyputket, jolloin ei päivääkään ollut ilman. Ei ennenkuin töppäsi pahemman kerran, jota seurasi 2 vkon tipaton ja sit taas alkoi tissuttelusta.. Miehen yritys oli viimeiset kk:t täysin minun harteillani. Eikä mulla ollut edes osaa eikä arpaa siihen.

Itse aloin mukana ottamaan pari kaljaa, mies oikein tuputtamalla tuputti, sillä tiesi että silloin en sano juomisesta mitään. Ja muutaman oluen jälkeen ei ahdistanut/pelottanut niin paljon. Onneksi heräsin.

Kaikki keinot yritin, hyvällä ja pahalla. Kunnes tajusin etten voi tehdä muuta kuin joko hyväksyä tai olla hyväksymättä. Elää sellaista elämää tai olla elämättä. Valitsin olla elämättä, vaikka minunkin miesystäväni oli maailman ihanin mies.. selvinpäin.

Voimia sulle, älä vedä itseäs piippuun. Sulla on omakin elämä. Se on tärkeintä! Sinä ja sun elämä. Ammattilaiset on sitä varten että auttavat, ei me naisystävät/vaimot.

Surullista miten alkoholi pilaa ihmisten elämät. Ihme että se on edes sallittu nautintoaine.