Hiljaa minä astelen,
luokse tumman hautakiven.
Hiljaa minä huokaan
ja kyyneleitäni pidättelen.
Lasken punaisen ruusun,
luo kultaisten kirjainten.
Sytytän valkean kynttilän,
viereen punaisen ruusun,
kaipaan Sinua.
Kuka voisi ymmärtää,
tätä surua, tätä tuskaa.
Kuka voisi lohduttaa
surunsa murtamaa.
Auttaa ymmärtämään,
hänen hyvä olla on.
Yhä minä kuulen kellojen soiton.
Yhä näen ne kasvot.
Yhä näen tumman arkun,
joka maahan laskettiin
ja mullalla peitettiin.
Enää en voi
pidätellä niitä kyyneleitä.
Suuri on suruni,
enkä siltikään voi ymmärtää.
Kaipaan Sinua oma rakas äitini,
enkä koskaan unohda.
luokse tumman hautakiven.
Hiljaa minä huokaan
ja kyyneleitäni pidättelen.
Lasken punaisen ruusun,
luo kultaisten kirjainten.
Sytytän valkean kynttilän,
viereen punaisen ruusun,
kaipaan Sinua.
Kuka voisi ymmärtää,
tätä surua, tätä tuskaa.
Kuka voisi lohduttaa
surunsa murtamaa.
Auttaa ymmärtämään,
hänen hyvä olla on.
Yhä minä kuulen kellojen soiton.
Yhä näen ne kasvot.
Yhä näen tumman arkun,
joka maahan laskettiin
ja mullalla peitettiin.
Enää en voi
pidätellä niitä kyyneleitä.
Suuri on suruni,
enkä siltikään voi ymmärtää.
Kaipaan Sinua oma rakas äitini,
enkä koskaan unohda.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olipa kiva runo. Minä lukisin tämän omalla kohdallani pojalleni.
Olet tähtien loisteessa,
valossa kuun.
Olet pisara sateessa,
tuuli oksalla puun.
Olet laulussa linnun,
aamun kevään
sekä auringon nousussa
aina kun herään.
Olet unessani,
silmäni yöllä kun suljen.
Sinun kuvasi sydämessäin
matkani kuljen.