Ruotuväki-lehdessä 22/05 sotilaspastori Tapani Selin kommentoi aika rakentavasti armeijan "pakkorukoiluttamisesta":
"Varusmiesten keskuudessa vähäistäkin kirkollista kasvatusta silti kritisoidaan. Kenttähartaudet kestävät liian pitkään ja imevät asevelvollisesta viimeisetkin mehut.
– Hengellisten tilaisuuksien pitäisi olla miellyttäviä ja sujua jouhevammin. On aivan ymmärrettävää, että hartauden odotteleminen kovassa pakkasessa ottaa aivoon.
Selin myöntää, että etenkin kenttähartauksissa on kehittämisen varaa. Jos hartaustilaisuudessa saisi aina istua, siirtyisivät ajatukset harmista olennaiseen.
Toisaalta nykyiselläänkin tilaisuudet ovat juhlavia ja arvokkaita.
– Meiltä jäisi jotain olennaista puuttumaan, jos kenttähartauksia ei olisi. Tämän vapaan maan symboliin, siniristilippuun liittyvät tunteet korostuvat kirkollisissa tilaisuuksissa."
Ongelmaksi ei siis koettu LAKKI! - PÄÄSTÄ! - RUKOILKAAMME! -AMEN! -rukoiluttamista, vaan ainoastaan sitä, jos se kestää pitkään polttavassa auringonpaahteessa tai paukkupakkasessa.
Itse rukoukseen pakottamiseen esimiehen käskystä sotilaspastori ei ottanut kantaa. Se on ilmeisesti ihan OK, kunhan se ei kestä pitkään.
Muistan itsekin kypärä päässä hikoilleeni sotilasvalatilaisuudessa ylipitkää saarnaa kuunnellessani (en ollut silloin vielä älynnyt erota kirkosta) enkä muista saarnan aiheesta yhtään mitään, mutta sen tunnelman kestovitutuksen voin yhä aistia (vaikken silloin erityisen uskonnonvastainen ollutkaan). Hammasta purren sen(kin) rökityksen kesti.
Yksi asia on varmaa: parempaa kristittyä ei minusta sillä pakkorukoiluttamisella saatu aikaan. Muutama kaveri erosi kirkosta armeijan aikana ihan vain päästäkseen pois noista ilveilyistä.
Uskovat varusmieskaverit eivät laskeneet "käskystä rukoilemista" rukoilemiseksi lainkaan.
"Varusmiesten keskuudessa vähäistäkin kirkollista kasvatusta silti kritisoidaan. Kenttähartaudet kestävät liian pitkään ja imevät asevelvollisesta viimeisetkin mehut.
– Hengellisten tilaisuuksien pitäisi olla miellyttäviä ja sujua jouhevammin. On aivan ymmärrettävää, että hartauden odotteleminen kovassa pakkasessa ottaa aivoon.
Selin myöntää, että etenkin kenttähartauksissa on kehittämisen varaa. Jos hartaustilaisuudessa saisi aina istua, siirtyisivät ajatukset harmista olennaiseen.
Toisaalta nykyiselläänkin tilaisuudet ovat juhlavia ja arvokkaita.
– Meiltä jäisi jotain olennaista puuttumaan, jos kenttähartauksia ei olisi. Tämän vapaan maan symboliin, siniristilippuun liittyvät tunteet korostuvat kirkollisissa tilaisuuksissa."
Ongelmaksi ei siis koettu LAKKI! - PÄÄSTÄ! - RUKOILKAAMME! -AMEN! -rukoiluttamista, vaan ainoastaan sitä, jos se kestää pitkään polttavassa auringonpaahteessa tai paukkupakkasessa.
Itse rukoukseen pakottamiseen esimiehen käskystä sotilaspastori ei ottanut kantaa. Se on ilmeisesti ihan OK, kunhan se ei kestä pitkään.
Muistan itsekin kypärä päässä hikoilleeni sotilasvalatilaisuudessa ylipitkää saarnaa kuunnellessani (en ollut silloin vielä älynnyt erota kirkosta) enkä muista saarnan aiheesta yhtään mitään, mutta sen tunnelman kestovitutuksen voin yhä aistia (vaikken silloin erityisen uskonnonvastainen ollutkaan). Hammasta purren sen(kin) rökityksen kesti.
Yksi asia on varmaa: parempaa kristittyä ei minusta sillä pakkorukoiluttamisella saatu aikaan. Muutama kaveri erosi kirkosta armeijan aikana ihan vain päästäkseen pois noista ilveilyistä.
Uskovat varusmieskaverit eivät laskeneet "käskystä rukoilemista" rukoilemiseksi lainkaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Erotkaa kirkosta niin ei tarvitse osallistua noihin typeriin tilaisuuksiin, edes armeijassa.
kun itse kävin intin. En kuulunut kirkkoon. Kesäisessä valatilaisuudessa piti olla kaikkien läsnä. Me (7 kpl), jotka koko prikaatin saapumiserästä emme suostuneet nostamaan sormiamme jumalan nimissä ylös, jouduimme kuitenkin kuuntelemaan liturgiat ja seisomaan juhlakentällä muiden mukana. Tilaisuuden jälkeen suoritimme ''juhlallisen valan'' pääesikunnassa, jossa 10 everstiluutnanttia/everstiä tuijotti meitä silmistä silmiin kuin rosvojoukkoa. On selvää, että juhlallisen valan tekeviä olisi ollut enemmänkin, mutta toimitus oli toteutettu kertomallani tavalla ns. ylimääräisenä operaationa.
Myöhemmin, kun kenttähartauksista kieltäydyin, sain putsattavaksi komppanian vessanpytyt. Täytyihän jotain ''korvaavaa'' ohjelmaa järjestää.
Iltahartauksista kieltäydyttäni, minut merkattin useasti nimenhuudosta poissaolevaksi koska nimenhuuto järhjestettiin välittömästi iltahartauksen jälkeen. PU haukkui korvat punaisena poissaoloani, kun kävin ilmoittautumassa myöhemmin kasarmilla paikallaolleeksi.
Lyhyesti sanoen: Aikamoista kiusantekoa. Halusin itse toimia periaatteitteni ja vakaumukseni mukaan, mutta kyllä siitä joutui silloin myös ''oman'' hinnan maksamaan. Ymmärrän, että suurin osa kirkosta eronneista kuuntelivat mieluummin ''iltasadut'', kun ottivat ylimääräisiä harmeja itselleen.
Tulihan koettua. Muutenhan en näistäkään voisi kertoa.
Minä en käynyt armeijaa ollenkaan, joten eipä tarvinnut siellä rukoilla. Toisaalta en kuulu kirkkoonkaan.
Ei tarvi kuulua kirkkoon ollakseen tyhmä.
Noin tyhmä en sentään ole kuin sinä idiootti...kiäh...kiäh...
Olin armeijassa jo v.1958.Silloin oli jo kirkosta eronneita joukossa muutamia.Kun muut menivät hartauteen täytyi pakanoiden jäädä kasarmille ja alikessu kyttäs koko ajan vieressä kun piti sen ajan lukea uskonnotonta kirjallisuutta.Itse kuuluin vielä kirkkoon mutta se antoi viimeisen voitelun siihen,että erosin heti kun tulin siihen ikään.Eroaminenkaan ei silloin ollut helppoa,prosessia kesti monta viikkoa ennenkuin pääsi lopullisesti eroon.