Minua nuorempi aikuinen sisareni kuoli joitakin vuosia sitten. Äidimme käytös ei sen jälkeen ole palannut ennalleen minua kohtaan. Hän esim. vihjailee minulle lyhyeksi jäävästä elämästäni (hänen mielestään). Tuntuu, että hänellä on ollut jotain ilkeää sanoessaan "black out" eli että hän ei aina edes muista, mitä on sanonut.
Asun toisessa maassa, että välejä minun ei suoranaisesti tarvitse katkaista häneen, mutta minua tympii ajatuskin lähteä enää Suomeen käymään, kun koskaan ei tiedä, mitä taas kuulee.
Muille Suomessa asuville sisaruksilleni äitini ei pottuile, mutta minä olen kuin "punainen vaate" hänelle, kun hän näkee minut.
Onko teitä muita, jotka olette joutuneet ottamaan syyt päällenne sisarenne tai veljenne liian varhaisesta poismenosta?
Asun toisessa maassa, että välejä minun ei suoranaisesti tarvitse katkaista häneen, mutta minua tympii ajatuskin lähteä enää Suomeen käymään, kun koskaan ei tiedä, mitä taas kuulee.
Muille Suomessa asuville sisaruksilleni äitini ei pottuile, mutta minä olen kuin "punainen vaate" hänelle, kun hän näkee minut.
Onko teitä muita, jotka olette joutuneet ottamaan syyt päällenne sisarenne tai veljenne liian varhaisesta poismenosta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
menossa. Minunkin sisko kuoli muutama vuosi sitten ,eikä äitini ole enää samallainen . Aikaisemmin hän oli sellainen "hörösuu" sanan hyvässä merkityksessä.Näinä kolmena vuotena, hän on vanhentunut 10-vuotta. Yritämme kannustaa häntä kaikki sisarukset eteenpäin ja melkein tuloksetta.
Äitini on sanonut, että sitä tuskaa ei pahemmissakaa kuvitelmissa sellainen henkilö tiedä, joka ei ole sitä kokenut. Ellet halua katkaista väleja niin ole kärsivällinen ja kannusta häntä Äläkä mieti sitä sillälailla ,ette hän tosiaan tarkoittaisi loukata sinua.
Se vie toisilla pidemmän ajan
Hän kirjoittaa kuinka suru paljastaa perhesysteemin ja sen ongelmat.
Teillä suru laittaa äitisi projisoimaan kokemiaan tunteita sinuun, ties mistä syystä.
Lapseni itsemurhan jälkeen äidistäni tuli ystäväni ja riidat loppuivat, minusta äitini kasvoi suuren harppauksen, mutta nyt hän riitelee siskoni kanssa.
Suru korjaa ja rikkoo.
Suru korjasi meidänkin perheessämme jotain. Olen nyt löytänyt toisen elossaolevan sisareni, ja pidämme paljon yhteyttä.
Huvittavaa on se, että äitimme sekoilee minun ja elossaolevan sisareni ystävystymiseen nyt. Välillä tuntuu, että hän olisi mustasukkainen meidän hyvistä väleistämme. Välillä hän mainostaa, että on hänen ansiotaan, että me olemme ystävystyneet.
..kuoli muutama vuosi sitten yllättäen.
Olimme kaikki, äiti, minä ja kaksi muuta veljeäni aivan järkyttyneitä. Tietysti myös veljeni leski ja lapset.
Äiti syytti meitä kaikkia vuoronperään tästä, myös itseään.
Emme osanneet surra yhdessä vaan eristäydyimme kaikki tahoillemme, ainoastaan veljen vaimon kanssa olemme voineet surustamme puhua.
Mulla ja äidilläni on aina ollut vaikeat välit ja veljen kuolema vaikeutti niitä entisestään.
Hän sätti ja loukkasi minua joka kerran kun puhuimme, mistä tahansa. Eikä suostunut ymmärtämään, että myös mulla oli kauhea suru.
Veljieni kanssa hän ei riitele.
Eikä enää minunkaan koska emme juuri enää soittele toisillemme. Pari kertaa vuodessa tapaamme.
Mun oli pakko lopettaa yhteydenpito, koska olen sairas ja vakavasti masentunut, jo ennen veljen kuolemaa.
Vaikka ymmärrän äitini surun, on mun myös ajateltava omaa elämääni.
En parane koskaan, sen tiedän, mutta yritän pitää edes järkeni. Jos se vaatii, että on laitettava yhteydet jäihin, sen teen.
Ei mun hyvinvoinnistani kukaan muukaan huolta pidä, äidillä sen sijaan on tukiverkko, hän ei ole yksin, josta olen tietysti hyvilläni.
Totuus vaan on, että kun mulla on vaikeuksia, hän kääntää selkänsä, näin on aina ollut.
Veljen kuoleman jälkeiset syyttelyt ja haukkumiset olivat viimeinen niitti mun kohdallani. Ikävä kyllä.