Rekisteröidy

Ilmoitukset

Ladataan…

    Näytä kaikki

    Lapsen

    koskee ihan mielettömästi ja on koko ajan mielessä.Enemmän tai vähemmän taustalla, päivästä riippuen. Kaikkihan me kuolemme joskus, se on fakta. Mutta lapsellani on vakava sairaus, joka lyhentää hänen elinikäänsä reilusti. Tämä tieto taustalla välillä vaan on NIIN rankkaa. Haluan toki pitää itse kiinni elämästä, että voin olla hänen tukenaan kun se aika koittaa. Ei vaan yksinkertaisesti jaksa eikä pysty ajatella positiivisesti ja toivoa lääketieteen nopeaa kehittymistä jne. että hänen sairauteensa saisi parannuskeinon. Tiedän, ettei ilman toivoa pitkälle pötkitä... Miten sitä saisi voimia, ettei itkettäisi näin paljoa ja voisi hyväksyä hänen kohtalonsa? Kokemuksia kenelläkään vastaavasta?
    2799
    Äänestä

    Muut lukivat myös

    Vastaukset 2

    Vanhimmat

    Siihen vaan on jotenkin kasvettava,se ei tapahdu hetkessä,luulisin.Kumpa voisin auttaa,joku ehkä pystyy neuvomaan.Olet kai ottanut yhteyttä vartaistukiryhmään tms.? Sanotaan,että aika auttaa kaikessa....enpä tiedä.

    Äänestä

    Samanlainen tilanne sisarillani. Vanhempi siskoista kuoli toissakesänä, 16-vuotiaana. Toinen sisar nyt 13, ja jokainen päivä mennään kerrallaan eteenpäin. Huomisesta ei tiedä.

    Molemmilla sairaus johon ei parannusta, ja jonka takia ei elä täysimittaista elämää lähellekään.

    Voimia. Raastavaa, kipeää, tukahduttavaa. Mutta miten paljon lapsi onkaan sinullekin tuonut, millaista elämäsi olisi ilman häntä? Itse en vaihtaisi elämääni mihinkään muuhun, vaikka se satuttaa, koska olen saanut mielestäni enemmän ja se on tehnyt minusta paremman ihmisen, ja perheestämme uskomattoman läheisen.

    Sinäkin tiedät miltä tuntuu pitää enkeliä käsivarsillasi =)

    Äänestä

    Odottaa vastausta

    Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.

    Luetuimmat keskustelut

    Kommentoi aloitusta

    menettämisen ajatus kirjoitti:

    koskee ihan mielettömästi ja on koko ajan mielessä.Enemmän tai vähemmän taustalla, päivästä riippuen. Kaikkihan me kuolemme joskus, se on fakta. Mutta lapsellani on vakava sairaus, joka lyhentää hänen elinikäänsä reilusti. Tämä tieto taustalla välillä vaan on NIIN rankkaa. Haluan toki pitää itse kiinni elämästä, että voin olla hänen tukenaan kun se aika koittaa. Ei vaan yksinkertaisesti jaksa eikä pysty ajatella positiivisesti ja toivoa lääketieteen nopeaa kehittymistä jne. että hänen sairauteensa saisi parannuskeinon. Tiedän, ettei ilman toivoa pitkälle pötkitä... Miten sitä saisi voimia, ettei itkettäisi näin paljoa ja voisi hyväksyä hänen kohtalonsa? Kokemuksia kenelläkään vastaavasta?

    Anonyymi
    5000

    Ilmoita asiaton sisältö

    • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

    • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

    • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

    • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

    • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

    • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

    Jaa keskustelu