Meidän odotettu ja rakastettu pieni poikamme lensi taivaan kotiin 30.6.2006 muiden enkeleiden joukkoon.
Olin raskaana rv 25 1 kun tuo elämämme kauhein päivä koitti. Edellisenä päivänä kaikki oli vielä vallan mainiosti ja pikkasemme potki kovasti, niin äitiä kuin isääkin muksautteli. Yöllä heräsin koviin kipuihin ja supisteluihin, aamulla neuvolassa ei sykettä löytynyt ja meidät lähetettiin suoraan äitiyspolille ultraan....siellä saimme suru-uutisen, pikkuisemme oli kuollut kohtuuni minun nukkuessa :(:(.
Syyksi pikkuisemme yllättävään kuolemaan epäillään istukan irtoamista, mitään syytä istukan yllättävään irtoamiseen ei ole löytynyt ja tuskin koskaan löytyykään :(. Mitään iskua mahaan tai mitään muutakaan ei ole käynyt, joka olisi voinut istukan irtoamisen aiheuttaa :(. Poikamme oli kehittynyt normaalisti ja oli kaikinpuolin terve.
30.6.2006 klo 23.14 pitkän päivän jälkeen pieni poikamme syntyi elämämme rankimman päivän jälkeen. Olin todella kivuissani ja vuosin verta kohtuun todella voimakkaasti, jonka takia synnytys oli saatava käynnistymään sen illan aikana...muuten olisimme joutuneet leikkaukseen, mutta onneksi käynnistelyt auttoivat ja pienoisemme syntyi alateitse. Kokoa pienellä miehellä oli 775g syntyessä ja hän oli noin 30cm pitkä.
Synnytyksen yhteydessä emme uskaltaneet pienokaista nähdä, mutta onneksi meille tarjoutui siihen tilaisuus ruumiinavauksen jälkeen kun menimme hakemaan poikaa odottamaan siunausta ja hautausta patologian osastolta. Poika oli niin komea, ja niin iso jo vaikka niin pienoinen olikin. Ihan oli isäänsä tullut, selviä isän piirteitä ja minun nenäni....meidän pieni mutruhuuli!! :(
Menneenä viikonloppuna oli hautajaiset, ja se oli niin vaikeaa...en toivo kenenkään kokevan vastaavaa, ja toivon sydämestäni etten ikinä joudu omaa lastani enään hautaamaan :(.
Miten elämä voikaan olla näin epäreilua? Me olisimme antaneet pienokaisellemme kodin täynnä rakkautta ja huolenpitoa...miksi hänet otettiin meiltä pois?? Mitä olemme tehneet niin väärin että olemme tämän kaiken surun ansainneet? En voi käsittää enkä hyväksyä....tuntuu niin kauhean pahalta :(
Tässä lyhyesti meidän koettelemuksestamme...sydämestäni toivon, että joskus vielä tulen raskaaksi ja silloin saan kokea synnytyksen, joka ei ole surua täynnä :(.
Voimia kaikille keskenmenon kokeneille, elämä on välillä kauhean epäreilua eikä voi käsittää miksi tällaista tapahtuu. Ehkä elämä vielä joskus voittaa, mutta tällä hetkellä suru on niin pinnassa vielä, että kaikki tuntuu todella kaukaiselta.
Olin raskaana rv 25 1 kun tuo elämämme kauhein päivä koitti. Edellisenä päivänä kaikki oli vielä vallan mainiosti ja pikkasemme potki kovasti, niin äitiä kuin isääkin muksautteli. Yöllä heräsin koviin kipuihin ja supisteluihin, aamulla neuvolassa ei sykettä löytynyt ja meidät lähetettiin suoraan äitiyspolille ultraan....siellä saimme suru-uutisen, pikkuisemme oli kuollut kohtuuni minun nukkuessa :(:(.
Syyksi pikkuisemme yllättävään kuolemaan epäillään istukan irtoamista, mitään syytä istukan yllättävään irtoamiseen ei ole löytynyt ja tuskin koskaan löytyykään :(. Mitään iskua mahaan tai mitään muutakaan ei ole käynyt, joka olisi voinut istukan irtoamisen aiheuttaa :(. Poikamme oli kehittynyt normaalisti ja oli kaikinpuolin terve.
30.6.2006 klo 23.14 pitkän päivän jälkeen pieni poikamme syntyi elämämme rankimman päivän jälkeen. Olin todella kivuissani ja vuosin verta kohtuun todella voimakkaasti, jonka takia synnytys oli saatava käynnistymään sen illan aikana...muuten olisimme joutuneet leikkaukseen, mutta onneksi käynnistelyt auttoivat ja pienoisemme syntyi alateitse. Kokoa pienellä miehellä oli 775g syntyessä ja hän oli noin 30cm pitkä.
Synnytyksen yhteydessä emme uskaltaneet pienokaista nähdä, mutta onneksi meille tarjoutui siihen tilaisuus ruumiinavauksen jälkeen kun menimme hakemaan poikaa odottamaan siunausta ja hautausta patologian osastolta. Poika oli niin komea, ja niin iso jo vaikka niin pienoinen olikin. Ihan oli isäänsä tullut, selviä isän piirteitä ja minun nenäni....meidän pieni mutruhuuli!! :(
Menneenä viikonloppuna oli hautajaiset, ja se oli niin vaikeaa...en toivo kenenkään kokevan vastaavaa, ja toivon sydämestäni etten ikinä joudu omaa lastani enään hautaamaan :(.
Miten elämä voikaan olla näin epäreilua? Me olisimme antaneet pienokaisellemme kodin täynnä rakkautta ja huolenpitoa...miksi hänet otettiin meiltä pois?? Mitä olemme tehneet niin väärin että olemme tämän kaiken surun ansainneet? En voi käsittää enkä hyväksyä....tuntuu niin kauhean pahalta :(
Tässä lyhyesti meidän koettelemuksestamme...sydämestäni toivon, että joskus vielä tulen raskaaksi ja silloin saan kokea synnytyksen, joka ei ole surua täynnä :(.
Voimia kaikille keskenmenon kokeneille, elämä on välillä kauhean epäreilua eikä voi käsittää miksi tällaista tapahtuu. Ehkä elämä vielä joskus voittaa, mutta tällä hetkellä suru on niin pinnassa vielä, että kaikki tuntuu todella kaukaiselta.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Olen todella pahoillani, ja toivon sydämeni pohjasta, että tuska hellittää pikkuhiljaa ja saat pian uutta uskoa elämään. Ota kuitenkin aikasi surulle, se on käsiteltävä vaikkei kaikille kysymyksille vastauksia saakaan.
Elämä on joskus epäoikeudenmukaista. Toivon sinulle paljon voimia, samoin kuin muillekin saman kokeneille.
Itsekin olen kolmesti ollut raskaana. Ensimmäinen meni kesken vkolla 14, toisen hautasimme viikolla 23, kolmas meni kesken jo pari viikkoa plussauksen jälkeen. Edelleen lapseton. Kyllä se tästä, pitää vaan yrittää jaksaa ja tukea miestä siinä missä hänkin tukee minua.
Voimia!!
Aivan menee sanattomaksi, kun ajattelee miksi näin tapahtuu. En tiedä miten sinä koet, mutta olen joutunut näkemään oman lapseni suurta tuskaa jota en ole voinut auttaa. Minulle tuli eilen illalla kummallinen ajatus siitä mitä sinäkin olet miettinyt. Elikkä miksi/mitä olen tehnyt, että joudun kestämään tälläistä tuskaa ja voimattomuutta asian edessä. En ole mikään uskovainen, enkä ymmärrä raamatusta yhtään mitään, mutta mieleeni tuli Neitsyt Maria. Hänhän oli valittu kaikein tärkeimmän ihmisen synnyttäjäksi. Eikö sellaisen valinnan tehnyt ole miettinyt tarkkaan, että tuo ihminen on niin hyvä ja eikä mitään pahaa tehnyt, että kelpuutetaan hänet Jeesuksen synnyttäjäksi. Sen raamatusta tiedän, että Jeesus kuoli ristille ja Maria itki ja oli varmasti tuskissaan, avuton ja ties mitä, kun näki poikansa naulattuna ristille. Hän ei voinut asialle yhtään mitään. Miksi sinä tai minä olisimme ansainneet tämän tuskan jonkun tekemänne virheen vuoksi? Niin ei voi olla. En usko, että Mariakaan oli tehnyt mitään niin pahaa, että Jeesuksen "teurastaminen" olisi ollut hänen vikansa. En tiedä auttaako tämä sinua, mutta tämä väläys jollain tavalla helpotti minua. Haluan vielä kerran mainita etten ole minkään lahkon jäsen, enkä todellakaan näistä ymmärrä mitään, mutta tuollainen ajatus vain tuli mieleeni, kun surin oman lapseni tuskaa ja ahdinkoa.
Toivon teille kaikkea hyvää ja jaksamista suuren surunne keskellä.
Tiedän sen mitä koet tällä hetkellä. Itselläni eteni ensimmäinen raskaus myös n.25 viikolle asti. En voi toivottaa sinulle muuta kuin jaksamista. Valitettavasti suru ei koskaan häviä, mutta se vähän laimenee ajan kuluessa.
Tsemppiä...
ei tällaiseen tilanteeseen ole olemassa oikeita sanoja. on vain suunnaton suru.
toivon teille paljon voimia kestää yhdessä tämä koettelemus ja toivottavasti jonain päivänä saatte kokea myös iloisen syntymän.
iso hali.
Paljon Voimia ja Osanottoni Suureen Suruunne!
..suureen suruunne. Jaksamisia..
Osanotto minunkin puolestani. Olen todella pahoillani puolestanne.
Voimia teille
Kirjoituksesi vei aivan sanattomaksi... Olen kokenut km:n viikolla 7 1, ja niin raskasta kuin se olikin, tuntuu että kokemukseni on valovuosien päässä omastasi. Toivottavasti saat lohtua jakamalla surun läheistesi kanssa. Kunpa voisimme edes pieneltä osaltamme tällä palstalla helpottaa oloasi mukanaeläen.
tuli silmiin ku luin viestisi :''(
Otan osaa suruunne ja lähetän voimia sinne!
Uskon että seuraavan raskauden aikana enkeli poikanne vartioi matkaa
Enkelimme suojelevat meitä taivaassa.
Ja me muistamme heidät ikuisesti.
En voinut kuin itkeä lukiessani kirjoitustasi, niin paljon se kosketti.
"Olit niin kuin tähdenlento, lapsukainen, pieni hento. Valon loit sä kotihimme, ikikaipuun sydämiimme."
"Niin lähdit, enkeli kultainen, luo taivaan omien enkelten. Ota syliisi, Isä taivainen, nyt lapsemme pienoinen."
Voimia ja jaksamista
Osaan todella hyvin samaistua tilanteeseenne. Aivan kuin nuo sanat olisivat minun mielestämi kirjoitetut. Meillä kuoli poikavauva kohtuun 17.6.06, elämämme raskaimpia päiviä on eletty. Raskaus oli viikolla 29 4,painoi 1260g, 38 cm pitkä. Hautajaispäivä oli rankka, toivon myös etten koskaan joudu enään saattelemaan omaa lasta hautaan.Synnytitkö myös Helsingissä?
& syvimmät osanotot suruunne.
Mitkään sanat eivät riitä lohduttamaan tilannettanne. Meidän pikku-tyttömme menehtyi kohtuuni rv 33. Tämä maailman kamalin päivä oli 3.1.06 voin kuitenkin sanoa, että aika tekee tehtävänsä, vaikkei tapahtunutta koskaan voikkaan unohtaa, mutta helpommaksi se muuttuu koko ajan. Meillä syy oli vähän samanlainen istukkaan oli, tuntemattomasta syystä, tullut reikä.
Olen tällä hetkellä uudelleen raskaana vkoja 17 takana ja toistaiseksi kaikki hyvin. Kovin erillaista tämä odotus vain on ensimmäiseen verrattuna, kun pelko uuden vauvan menetyksestä on kova, vaikka todennäköisyyden pitäisi jo olla puolellamme.
Toivon teille jaksamista ja pyytäkää reilusti ammattiapua, jos siltä tuntuu. Meillä ammattiapua sai automaattisesti ja se oli mielestäni hyvä.
En voi edes kuvitella mitä joudut kokemaan... Itse myös ensimmäistä odotan ja en voinut ku itkeä, kun kirjoituksesi luin.. Voimia teille tosi paljon!!!
"Perhonen pieni valaisit tieni, aina jäät sydämeen, päivämme kiitää aika pois liitää, kohtaamme uudelleen, valossa kylpee jumalan maa, jokainen siivet eheät saa, sinä taivaaseen lensit ja siellä odotetaan..."
Otan osaa suureen suruunne. Olen itse kokenut saman -97 kun ensimmäinen vauvamme lensi enkeliksi 35 viikolla. Jaksamista sinulle toivotan kovasti, suru hiipuu pikkuhiljaa mutta ikinä ei unohdu. Minulle suurena apuna oli se että puhuin ja puhuin suruani. Lisäksi kävin vielä samanlaisen kokemuksen omaavan tukihenkilön luona puhumassa.
:( otan niin kovasti osaa...