Tämä on kysymys, jota varmasti jokainen on pohtinut, ja oma vastaukseni on yllättävä:
Kyllä, periaatteellisella tasolla lihansyönti on murha.
Kuolemakokemuksien (myös omani) mukaan eläimilläkin on sielu, ja he ovat Jumalan luomia siinä missä mekin. Mutta kyse ei ole myöskään aivan niin yksioikoisesta asiasta kuin voisi luulla. Elämään kuuluu myös jatkuva kiertokulku, ja siinä missä ihmisetkin syövät lihaa, myös eläimet tappavat ja syövät toisiaan. Vain aniharva eläin kuolee luonnollisen kuoleman.
Vitsi on siinä, että eläimillä on pääsääntöisesti kollektiivisielu. Vain tasalämpöiset eläimet tajuavat oman minuutensa, ja vain kädelliset tajuavat oman yksilöllisyytensä. Eläimen "karma", jos sitä termiä voi käyttää, on päästä lopulta kehittämään oma yksilöllisyytensä ja silmikoitua kollektiivisielusta yksilöksi. Ja paradoksaalisesti parhaat mahdollisuudet siihen on sellaisella eläimellä, joka saa osakseen eniten rakkautta ja elää lähinnä ihmistä.
Parhaimmat mahdollisuudet päästä "eteenpäin" on siis koti- ja teuraseläimillä, sillä niistä pidetään parasta huolta ja ne saavat huolenpitoa ja rakkautta osakseen. Ja vaikka lopulta edessä onkin teurastajan veitsi, lyhytkin elämä on arvokas. Jopa viikko voi riittää yksilötietoisuuden kehittämiseen, ja se lehmä tai possu, joka päätyy lautasellemme, on voinut päästä "seuraavalle luokalle" tässä kehityskulussa. Teuraseläimeksi joutuminen tai pääseminen on voinut olla itse asiassa palvelus.
Mitä voimme tehdä? Joskus aikoinaan oli tapana lukea ruokarukous ja kiittää Jumalaa pöydän antimista. Se ei ole lainkaan paha tapa, ja mielestäni olisi oikein myös muistaa niitä eläimiä, jotka antoivat henkensä jotta me saisimme ylläpitää ruumistamme. Aikoinaan karhupeijaisia ei suinkaan vietetty suuren ja rohkean metsästäjän kunniaksi, vaan karhun itsensä muistoksi. Siinä oli totuuden siemen.
Eli jos syömme lihaa, niin vähin mitä voimme tehdä, on pitää teuraseläimistä hyvää huolta, kohdella niitä lempeästi ja rakastavasti, ja taata niille nopea ja tuskaton loppu. Näin saatamme auttaa osaltamme niitä sielun kierrossa eteenpäin.
Kyllä, periaatteellisella tasolla lihansyönti on murha.
Kuolemakokemuksien (myös omani) mukaan eläimilläkin on sielu, ja he ovat Jumalan luomia siinä missä mekin. Mutta kyse ei ole myöskään aivan niin yksioikoisesta asiasta kuin voisi luulla. Elämään kuuluu myös jatkuva kiertokulku, ja siinä missä ihmisetkin syövät lihaa, myös eläimet tappavat ja syövät toisiaan. Vain aniharva eläin kuolee luonnollisen kuoleman.
Vitsi on siinä, että eläimillä on pääsääntöisesti kollektiivisielu. Vain tasalämpöiset eläimet tajuavat oman minuutensa, ja vain kädelliset tajuavat oman yksilöllisyytensä. Eläimen "karma", jos sitä termiä voi käyttää, on päästä lopulta kehittämään oma yksilöllisyytensä ja silmikoitua kollektiivisielusta yksilöksi. Ja paradoksaalisesti parhaat mahdollisuudet siihen on sellaisella eläimellä, joka saa osakseen eniten rakkautta ja elää lähinnä ihmistä.
Parhaimmat mahdollisuudet päästä "eteenpäin" on siis koti- ja teuraseläimillä, sillä niistä pidetään parasta huolta ja ne saavat huolenpitoa ja rakkautta osakseen. Ja vaikka lopulta edessä onkin teurastajan veitsi, lyhytkin elämä on arvokas. Jopa viikko voi riittää yksilötietoisuuden kehittämiseen, ja se lehmä tai possu, joka päätyy lautasellemme, on voinut päästä "seuraavalle luokalle" tässä kehityskulussa. Teuraseläimeksi joutuminen tai pääseminen on voinut olla itse asiassa palvelus.
Mitä voimme tehdä? Joskus aikoinaan oli tapana lukea ruokarukous ja kiittää Jumalaa pöydän antimista. Se ei ole lainkaan paha tapa, ja mielestäni olisi oikein myös muistaa niitä eläimiä, jotka antoivat henkensä jotta me saisimme ylläpitää ruumistamme. Aikoinaan karhupeijaisia ei suinkaan vietetty suuren ja rohkean metsästäjän kunniaksi, vaan karhun itsensä muistoksi. Siinä oli totuuden siemen.
Eli jos syömme lihaa, niin vähin mitä voimme tehdä, on pitää teuraseläimistä hyvää huolta, kohdella niitä lempeästi ja rakastavasti, ja taata niille nopea ja tuskaton loppu. Näin saatamme auttaa osaltamme niitä sielun kierrossa eteenpäin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
viisaasta viestistäsi.
Jos emme pysty luopumaan lihan syönnistä niin vähin mitä voimme tosiaan tehdä on osoittaa kiitollisuutta ja huolehtia hyvin eläimistämme, jotka meitä nöyrästi palvelevat.
Se lienee alkuna sille, että jonakin päivänä voisimme sisäisestä "pakosta" luopua lihansyönnistä enää koskaan haikailematta mehevän pihvin tai broileripalan perään.
Mä olen itsekin ajatellun juuri noin! Että eläimet ovat meidän kehittymättömämpiä "sisariamme" ja jonakin päivänä heistä tulee yhtä viisaita! Ainakin toivon niin. Se ehkä myös selittää sen, että välillä tunnen olevani "sielunkumppani" jonkun eläimen kanssa. Esimerkkinä oma hevoseni, joka oli edellisessä kodissaan ollut oikea murheen kryyni. Kukaan ei siittä pitänyt, eikä se pitänyt kenestäkään. Ongelmahevonen... Minä sain sen halvalla (vie pois se kaakki sanottiin) ja yllätyin, kun ensimmäistäkään ongelmaa ei tullut eteen. Odotin jännittyneenä sen tekevän kaikki ne kamalat temppunsa, jolla minua oltiin peloteltu, mutta ei! Päädyin kilpailemaan ja pärjäämäänkin tämän hevosen kanssa ja hyvin monet sanoivat, että me olemme kuin toinen toisellemme luotuja. Koko 12-vuotisen taipaleemme aikana ei ollut yhtäkään ongelmaa. Päinvastoin... Minulla ei milloinkaan tule olemaan yhtä hyvää ja minulle sopivaa hevosta, vaikka kuinka hakisin! Jotenkin vain se heppa oli se oikea juuri minulle eikä kenellekään muulle! Siittä luopuminen oli yhtä raskasta kuin rakkaasta ystävästä luopuminen.
(En tosin halunnut, että sitä syötäisiin, vaan hutasimme sen omalle tontillemme... Vaikka maallinen ruumiimme onkin vain kuori, jossa elämme, niin jotenkin vaan tuntui pahalta edes ajatella sitä hevosta ruokana.)
Se oli minulle kaveri, joka opetti minulle enemmän kuin kukaan mitä vastuu ja huolehtiminen on. Sen avulla selvisin niistä vaikeista teinivuosista ja monesta muustakin murheesta. Minulle se oli terapiahevonen. Sen kanssa oli aina hyvä mieli!
Ehkä hassua ja jonkun mielestä vissiin jopa jonkinasteista henkistä köyhyyttä ottaa hevonen näin läheiseksi ystäväksi, mutta itse olen sitä mieltä, että ihmiset, jotka ajattelevat niin eivät tiedä mistään mitään. On minulla ihmisystäviäkin ja rakkaita, mutta ihminen voi rakastaa myös eläintä. Hyvin paljon! Oikein suutuin, kun mieheni koitti lohduttaa minua sanomalla, että älä itke se oli vaan hevonen... Vaan hevonen??? Vaan??? Se oli JOPA hevonen!!! Ja sen lisäksi ystävä!