se on nii vaikeeta....ei oikeen ole onnistunut vaikka kuin päätän et teen sen silloin ja silloin.....
siis.....miten saan kerrottuu kaikille että olen kieltänyt uskoni....siis olen tai olin vl...mutten enää....
ja kun tiedän kuin tärkeetä tää on kaikille läheisille ni.....en pysty kertooon sitä kenellekään.........siis äitille ja siskoille ja veljille......jne....
siis.....miten saan kerrottuu kaikille että olen kieltänyt uskoni....siis olen tai olin vl...mutten enää....
ja kun tiedän kuin tärkeetä tää on kaikille läheisille ni.....en pysty kertooon sitä kenellekään.........siis äitille ja siskoille ja veljille......jne....
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mutta eiköhän ne joskus kysele uskonasioita?.
Sammuneelle uskolle on tuskin on mielekästä
syvemmin puhua.
Menee niilläkin se ensijärkytys ohi, siis
pitää ne sua ihan ihmisinä. Mutta se rakkaus
joka uskoa yhdistää laimenee, se voi tuntua
mielestäsi alentavalta, mutta ymmärrä se sillä
olethan sinä kuitenkin se sama ihminen niin kuin ennen.
Ja tervetullut takaisin jos siltä alkaa tuntumaan.
Haluaisin rohkaista sinua ottamaan asian esille, vaikka se ei olekaan helppoa. On aivan luonnollista että se tuntuu vaikealta, saattaa ahdistaa. Se on luonnollista. Pitää varmaan miettiä, onko vielä vaikeampaa olla kertomatta kuin elää rohkeasti omana itsenään. Kun oma perhe, vanhemmat ja sisarukset rakastavat sinua ihmisenä, sellaisena kuin sinä olet, luota heihin: he kyllä hyväksyvät sinut vaikka ajattelisitkin joistakin uskonasioista omalla tavallasi.
Kun asiasta saa puhutuksi, tulee hyvin vapautunut ja rauhallinen olo, tuntee olevansa rehellisesti juuri se mikä on. saa rauhallisesti kohdata kenet hyvänsä ja katsoa silmiin, kun tietää että on ottanut itse vastuun omasta elämästään, eikä sysää vastuuta omasta omastatunnostaan millekään yhteisölle. Elämä tuntuu ihanalta lahjalta.
Lopulta ihmisellä ei ole muuta aitoa tapaa elää kuin etsiä sitä omaa tietä. Joillekin se oma tie saattaa olla juuri sama kuin vanhemmilla ja lähipiirissä, ja sehän on ihan OK. Silloinkin ihmisen tulee kuitenkin aivan itse löytää perustelut valinnoilleen. Mutta joillekin taas se vanhempien ja perheen uskomisen malli ja maailmankuva ei tunnu lainkaan oikealta. On ihailtavaa ja kunniakasta tulla omaksi itsekseen ja tavoitella sitä autenttista omaa läsnäoloa omassa elämässään, valitsipa sitten perheen normit tai jotakin muuta. Sitä vastuutaan ei voi loputtomiin väistellä.
Olisi hyvä harkita, mitkä ovat perusteet sitoutua lestadiolaiseen yhteisöön tai perusteet erota siitä. Olisi luultavasti hyvä, että ei lähtisi lestadiolaisuudesta sellaisten pinnallisten syiden tähden, että "kun siellä ei saa katsoa televisiota" tai "kun siellä ei saa ottaa olutta". Jos ihminen todella haluaa olla lestadiolainen, hän kyllä sitoutuu ryhmän kaikkiin normeihin, olivatpa ne mitä hyvänsä - sillä vaihtoehtona on ryhmästä ulos sulkeminen. Mutta ne kielletyt asiat ovat lopulta aika toisarvoisia, kun ajatellaan maailmankatsomusta, elämän perustaa. Vakavin, kohtalokkain kysymys on se, että lestadiolaisuudessa on kiellettyä ajatella itsenäisesti. Yhteisö perustuu auktoriteettiuskoon, ja erittäin patriarkaaliseen keskitettyyn kontrolliin. Yhteisön naiskäsitys on erityisen tuhoava.
Ne yksittäiset "kielletyt" asiat saattavat olla oireellisia, kun pohtii lestadiolaisuuden vallankäyttöä ja yhteisön sisäistä kontrollia. Kiellettyjen asioiden luonne paljastuu kun niitä tarkastelee kontrollin välineinä. Aivan yhtä hyvin voi elää ei-lestadiolaisena täysin raittiina ja välttää roskaviihteen kulutusta, jos niin haluaa. Monestihan lestadiolaisilla itsellään on jokseenkin mustavalkoinen käsitys, että jos ihminen irrottautuu sen ainoan oikean yhteisön hallitsevasta otteesta, ihmisen elämä menee saman tien täysin hunningolle: tulee alkoholistiksi tai alkaa elää moraalittomasti. Tämä käsitys väheksyy ihmisen arvoa.
Syvällisin syy erota lestadiolaisuudesta saattaa olla se, että ei enää kertakaikkiaan siedä niin pinnallista elämää kuin siellä joutuisi elämään. Lestadiolaisuudessa on kiellettyä ajatella itse. Tärkein kysymys on lopulta se, minkä tunnen aidosti omassa sydämessäni oikeaksi, ja että otan itse aidosti oman vastuun omasta elämästäni ja sen ratkaisuista. Että en sälytä vastuuta hyvästä omastatunnosta, valinnoista ja harkinnasta joillekin toisille, jotka ovat tehneet säännöt.
Jokaiselle äidille on tärkeintä että oma lapsi kasvaa sellaiseksi joka hän parhaimmillaan omana itsenään voi olla, ja kaikkein ihaninta on kun on suorat ja avoimet välit, jolloin voidaan jutella myös vaikeista asioista, ja niistäkin asioista joista ollaan eri mieltä.
Oma isäni on vanhoillislestadiolainen saarnamies, ja olemme aina keskustelleet paljon. Ollessani murrosiässä meillä oli paljon kiistoja. Nyt kun hän on jo ikääntynyt, meillä on aivan mahtavat välit, vaikka en ole ollut aikoihin enää lestadiolainen. Rakastan ja kunnioitan isääni ja arvostan hänen elämäntyötään. Tunnen että isäni rakastaa minua ja arvostaa ajatuksiani, käyttää joitakin hyväkseen jopa saarnoissaan, ja keskustelemme arvoista ja maailmakatsomuksellisista asioita joka viikko.
Perheessä ei ole muuta tietä kuin rakkaus, toisen ihmisen hyväksyminen sellaisenaan. Kysymys on keskinäisestä kristillisestä lähimmäisyydestä ja rakkaudesta. Erilaisuus on rikkautta perheessä ja suvussakin. Erilaisina voimme rakastaa ja kunnioittaa toisiamme!
Elämä on ihana lahja, ja kaikki ovat samanarvoisia Kaikkeuden edessä. Elämä on jokaisen ihmisen oma tehtävä, se on elettävä itse.
...kun luin sun juttujas siitä kuinka vl:ät tuomitsee muut. Ei se siis ihan niin menekään?
Ei ainakaan oman kertomuksesi perusteella.
kiitos neuvoista ja rohkaisuista....
se vaan on nii vaikeeta....=) vaik kuin päättää et nyt teen sen ja kerron, mutta siihen ei kovinkaan helposti onnistu....vaatii sellasii voimavaroja etten taida niit omistaakaan...
mutta mutta, jospas minä kuitenkin saisin jostain kyhättyy selllasisia ja kertoisin asian....nimittäin tääkään tilanne ei henkisesti niin kauheen helppoa ole....asia pyörii koko ajan mielessä.....aika rank´kaa oikeestaan....
et ehkä sen kestäis paremmin mitä kertomisen jälkeen seuraa....tai oikeestaan se ei edes pelota mitä itse koen sen jälkeen vaan se millasen pettymyksen olen läheisillenin tuottanut ja miten ne tulee sen asian kans juttuun......juuh......no katsotaan miten tää tästä menee...=)
Ymmärrän sua ihan täysin! Jos haluat jutella kyseisestä asiasta enemmänkin niin kirjoittele,
[email protected]
kiitos paljon, tiedä vaikka mailaisinkin kunhan vain rohkenen=)
Liian paljon on sellaisia, jotka eivät ole uskomassa, mutta eivät ilmoita muille. Parempi tehdä selvä raja ja katsoa miltä tuntuu.
Aiheuttaa toisille murhetta kuitenkin kun kyllä sen huomaa jos ei ole sydämestään uskomassa. Tiedän muutamia tälläisia tapauksia.
ei sit kovinkaan hyvin taida huomata...nimittäin tätä on jatkunut kuitenkin jo jonkin aikaa ja tietääkseni ainakin suurin osa läheisistäni kuvittelee että olen uskomassa.......
millään tapaa en kuitenkaan pyri esittämään uskovaista vaan elän kuin itse haluan ja parhaaksi näen......
ehkä voi olla niinkin et läheiset haluu sulkee pois sellaisen vaihtoehdon että en olis uskovainen...
Koska olet päätöksesi tehnyt, kannattaa kertoa se mahdollisimman nopeasti, vaikka kuinka vaikealta tuntuu. Kokemuksesta voin kertoa, että on aivan kamalaa elää valheessa, niinkuin varmasti koet itsekin. Minä tein sitä useita useita vuosia, kun en uskaltanut tunnustaa vanhemmilleni ja vl sukulaisilleni, että en ole enää uskomassa. Oli rasittavaa käydä seuroissa vain näön vuoksi. Lopulta jäin kiinni kun tulin pikkujouluista vähän huppelissa kotiin ja jouduin puhutteluun. Sen jälkeen en enää koskaan käynyt seuroissa, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna olisin säästynyt monelta murheelta kun olisin heti sanonut asiat niin kuin ne olivat. Älä ajattele, mitä muut ajattelevat vaan tee niinkuin itse haluat. Kun saat puhuttua asiat halki, huomaat, että itsetuntosi nousee kohisemalla.
Tsemppiä elämällesi!
kaikista helpointahan se varmasti itselle olis jos kertois..........muttah......eih todellakaan ole mikään helppo juttu tuollaista ilmoittaa....
tätä tosiaan on kestänyt jo reilu puoli vuotta...ja kuvittelisin et jotin epäilyjä on lähimmäisissä ilmennyt...mutta kukaan ei uskalla suoraan kysyy enkä minäkään suoraan kertoo.....
tällä hetkellä näyttää siltä et ainakin toinen puolivuotta on tätä aikaa edessä...........tuntuu et ois helpompi kertoo sitten kun saa hiukan etäisyyttä perheeseen......suunnitelmis nimitäin on keväällä valmistumisen jälkeen muuttaa kauas pois...ehkä sitten....
"Kesyt linnut kaipaavat / vapaat lentävät."
Epäröintisi ja heikkouden kokemuksesi ovat asiaankuuluvia. Kun ihminen tunnistaa sen oikean oman itsensä, se on kivuliasta, vie aikaa ja vaatii vahvistumista. Mutta rohkea päätös antaa itsessään voimaa eteenpäin.
On ihana energinen tunne kun alkaa olla oikeasti se mitä todella haluaa olla. Sitä kaikkea mitä on, ei ihan tarkkaan tiedä eikä tarvitsekaan, mutta aidosti omat ratkaisut ovat elämässä hyvin tärkeitä.
Oman minuuden tunnistaminen, se on kuin uudestisyntyminen :-)!
Voimia ja rohkeutta sinulle toivotan minäkin puolestani, saman kokeneena. Saatpa nähdä että asiat järjestyvät parhain päin.
Paula E.