Toni.f tuskaili poistetussa viestissään anteeksiantamisesta. Hän toi ketjussa ilmi 'käyvänsä taisteluja' voidakseen antaa anteeksi Työmiehelle hänen kirjoituksensa.
Kristillisissä piireissä anteeksiantaminen saa usein mielestäni varsin kummallisen merkityksen. Anteeksiantaminen on itseisarvo, josta kirjoitetaan pitkiä artikkeleita kristillisiin lehtiin, pidetään saarnoja ja keskustellaan solukokouksissa ynnä muissa piireissä. Saatetaanpa siitä korottaa hiukan ääntäkin tyyliin "ihmisen on voitava antaa anteeksi päästäkseen eteenpäin elämässään!". Hiukan toisenlaisten ajatusten esittäminen saattaa saada aikaan närkästyneitäkin kommentteja.
Mielestäni tämä on usein varsin kummallista. Miksi anteeksiantamiselle ikään kuin pyritään määrittelemään rajat, joiden mukaan kristityn tulee toisille anteeksi antaa?
Mitä anteeksiantaminen on? Se kun on vain eräs sana, johon kukin liittää mielensä sopukoissa jonkin mielikuvan tai merkityksen. Näkisin sen yksinkertaisesti 'mielenmuutoksena', jossa henkilö hyväksyy toisen ihmisen häntä satuttaneen teon virheenä, joita me kaikki teemme. Ajan kuluminen tapauksesta tuo siihen perspektiiviä, joka auttaa tapauksen käsittelyssä ihmismielessä. Lopulta ihminen voi sanoa antavansa anteeksi.
En kuitenkaan katsoisi, että anteeksiantaminen on itsetarkoitus. Luulenpa, että esimerkiksi lapsensa humalaisen yliajamana menettäneen vanhempien on varsin vaikeaa koskaan todeta voivansa antaa anteeksi tälle yliajajalle.
Kuuluuko kristilliseen sanomaan olennaisesti se, että anteeksi on voitava antaa tapauksessa kuin tapauksessa? Onko anteeksiantoon tavalla tai toisella liittyvästä katkeruudesta tai vihan tunteesta pakko päästä eroon? Onko tarkoitus, että yliajetun lapsen äidinkin tulee jossain vaiheessa voida lempeästi todeta, että 'nyt voin antaa anteeksi yliajajalle'?
Onko anteeksiantaminen itseisarvo tai itsetarkoitus kristinuskossa? Annetaanko kristittyjen parissa anteeksi usein vain sen takia, koska Raamatussa niin korostetaan sen merkitystä?
Kristillisissä piireissä anteeksiantaminen saa usein mielestäni varsin kummallisen merkityksen. Anteeksiantaminen on itseisarvo, josta kirjoitetaan pitkiä artikkeleita kristillisiin lehtiin, pidetään saarnoja ja keskustellaan solukokouksissa ynnä muissa piireissä. Saatetaanpa siitä korottaa hiukan ääntäkin tyyliin "ihmisen on voitava antaa anteeksi päästäkseen eteenpäin elämässään!". Hiukan toisenlaisten ajatusten esittäminen saattaa saada aikaan närkästyneitäkin kommentteja.
Mielestäni tämä on usein varsin kummallista. Miksi anteeksiantamiselle ikään kuin pyritään määrittelemään rajat, joiden mukaan kristityn tulee toisille anteeksi antaa?
Mitä anteeksiantaminen on? Se kun on vain eräs sana, johon kukin liittää mielensä sopukoissa jonkin mielikuvan tai merkityksen. Näkisin sen yksinkertaisesti 'mielenmuutoksena', jossa henkilö hyväksyy toisen ihmisen häntä satuttaneen teon virheenä, joita me kaikki teemme. Ajan kuluminen tapauksesta tuo siihen perspektiiviä, joka auttaa tapauksen käsittelyssä ihmismielessä. Lopulta ihminen voi sanoa antavansa anteeksi.
En kuitenkaan katsoisi, että anteeksiantaminen on itsetarkoitus. Luulenpa, että esimerkiksi lapsensa humalaisen yliajamana menettäneen vanhempien on varsin vaikeaa koskaan todeta voivansa antaa anteeksi tälle yliajajalle.
Kuuluuko kristilliseen sanomaan olennaisesti se, että anteeksi on voitava antaa tapauksessa kuin tapauksessa? Onko anteeksiantoon tavalla tai toisella liittyvästä katkeruudesta tai vihan tunteesta pakko päästä eroon? Onko tarkoitus, että yliajetun lapsen äidinkin tulee jossain vaiheessa voida lempeästi todeta, että 'nyt voin antaa anteeksi yliajajalle'?
Onko anteeksiantaminen itseisarvo tai itsetarkoitus kristinuskossa? Annetaanko kristittyjen parissa anteeksi usein vain sen takia, koska Raamatussa niin korostetaan sen merkitystä?
Vastaukset 25
Vanhimmat
Tämä anteeksiantaminen, vaikkakaan ei mikään helppo asia, varsinkaan kuvaamassasi esimerkissä vanhempien kohdalla.
Jos vajavainen ihminen ei pysty antamaan toisille vajavaisille ihmisille anteeksi,kärsii hän siitä itse kaikkein eniten.
Se tuottaa sydämen kovuutta ja katkeraa mieltä, mikä sitten kuvastuu ihmisuhteissa kaikkialla yhteiskunnassa ja varsinkin seurakunnissa jäsenten kesken, jos nyt kristityistä henkilöistä puhutaan.
Anteeksiantamisen sekä -pyytämisen vaatiminen toisilta on kuitenkin epäkorrektia eikä varmaankaan tuota rehellistä tulosta.
Jokaisen yksilön tulisi saada kasvaa omaa kasvuaan, mutta kun kristityistä henkilöistä on kyse, riippuu siitä, miten kyseisen henkilön persoonallinen suhde ja armonkäsitys Jeesuksessa Kristuksessa on kehittynyt vastakohtaisesti ei kehittynyt ollenkaan sekä siitä millaista julistusta ks oleva henkilö on saanut osakseen.
siitä, miten kukin määrittelee anteeksiantamisen. Jos anteeksiantamisella esimerkiksi tarkotettaisiin sitä, että henkilö hyväksyy asian tapahtuneeksi ja hyväksyy virheentekijän olemassaolon (hiukan "äärimääritelmä") vielä virheensä jälkeenkin, voi anteeksiantamisen todeta olevan tärkeää.
Uskovaispiireissä puhuttavassa anteeksiantamisessa tuntuu juurikin unohtuneen tuo anteeksiantamisten ym. mielenmuutosprosessien yksilöllisyys; anteeksiantamiselle miltei annetaan tarkkoja ohjeistuksia Raamatun pohjalta.
>Jokaisen yksilön tulisi saada kasvaa omaa kasvuaan<
Lähestyit nähdäkseni omaa ajatustani: jokainen ihminen muodostakoon ite omanlaisensa linjauksensa anteeksiantamisen suhteen kuten myös monien muiden asioiden suhteen.
Kirjoitin poistetussa ketjussa mielestäni ihan käytännönläheistä tekstiä siitä, mikä mielestäni anteeksiannon tarkoitus ja merkitys ihan yleisestikin ottaen on. Et tainnut sitä kovin noteerata. Ainakaan et kommentoinut, vaikka siitä kiinnostunut selvästi olet.
Käsittääkseni anteeksiannolla on vähintäinkin välinearvo ihmisten välisessä kanssakäymisessä, kun törmäämisiä usein väistämättä ihmisten välille ilmaantuu.
Siitä on hyötyä anteeksiantajalle, koska hän vapautuu piinaavasta katkeruudesta ja siitä on hyötyä anteeksiannon kohteelle, koska hän saa ainakin anteeksiantajan osalta vapautuksen syyllisyydestä.
Anteksianto ei aina tapahdu hetkessä simsalabim, vaan se voi aidosti toteutuessaan vaatia tietyn prosessin ihmisen sisimmässä.
Tärkeintä mielestäni on kuitenkin se, että asianomainen tahtoo antaa anteeksi. Se on käsittääkseni Jumalan tahto ihmisen hyväksi.
Omasta puolestani voin vielä sanoa sen, että anteeksiantaminen on helpompaa itselleni siksi, että Jumala on minullekin niin monet synnit anteeksiantanut, Jeesuksen Golgatan työn perusteella.
hyödytöntäkin kuvailla anteeksiantamisen piirteitä, kun jokainen kuitenkin loppuviimein käsittää sen niin omalla tavallaan ellei nyt puhuta pelkästään sanan 'anteeks' hokemisesta. Se on aika yksinkertasta.
Luinhan toki kirjoitukses, ja osin senkin pohjalta kirjoitin kristillisestä käsityksestä anteeksiantamisesta. En vain muistanut siitä enää kovin paljoa mitään yksityiskohtia enkä tunnetusta syystä voinut uudelleenkaan sitä kattomaan mennä.
Anteeksiantamista voisi yksinkertaisimmillaan kutsua vain hyväksymiseksi: toisen ihmisen ja hänen tekemiensä virheiden hyväksymiseksi. Hyväksytään virheet sen vuoksi, koska jokainen virheitä tekee. Ei tehdä niistä välttämättä sen suurempaa numeroa olivatpa ne miten paljon tahansa koskettaneet anteeksiantajaa itseään.
Ajatukseni on, että esimerkiksi kristillisissä piireissä anteeksiantamiseen liitetään paljon 'ylimääräisiä' merkityksiä, joilla joillakin on jumalallisiakin piirteitä. "Anteeksi on annettava, sillä Jeesuskin antoi anteeksi syntimme". Belgialaisten lapsensa pedofiilin käsiin menettäneiden vanhempienkin on annettava jossain vaiheessa anteeksi tappajalle/raiskaajalle! Näin on! Ite en menis tollaisia julistelemaan näille vanhemmille, mutta pystyn kyllä kuvittelemaan, että joku anteeksiantamisjulistelija saattaisi paatoksellisimmalla hetkellään näin tehdä..
Ite en paljoja lupailisi, että antaisinko anteeksi lapseni raiskaajalle/tappajalle. Tuskin. Todennäköisesti vihaisin häntä koko lopun elämäni aina, kun tyyppi mieleen juolahtais. Pyrkisin kait ennemminkin vain elämään elämää miettien ajan kuluessa aina vain vähemmän tapahtunutta. Vois jopa päästä enimmistä katkeruuden ja vihan tunteista eroon. Voisko sitäkin sitten kutsua anteeksiantamiseksi?
Hokemalla papukaijan tavoin "anteeksi" tuskin edesautetaan rikkomusten tai väärinkäytösten selvittelyä, siinä olemme varmasti samaa mieltä. Huulethan saattavat pölistä mitä vaan, mutta ratkaisevaa kai on, mitä ihminen sisimmässään kokee.
"Sydämestä" eli sisimmästä lähtevällä anteeksiantamuksella on jotain konkreettista merkitystä, ei sillä mitä pelkkä suumme ulos lausahtaa.
En oikein osaa yhtyä käsitykseesi siinä, että anteeksiantaminen ja hyväksyminen olisivat synonyymejä. En ainakaan minä voi hyväksyä esim. pedofiilin järkyttäviä tekoja, mutta Jumalan armon avulla voin ajan kanssa päästä anteeksiantamaan pahojakin, itseeni tai omaisiini kohdistuvia rikkomuksia. Tuskin kukaan vaatii pedofiilin kouriin joutuneen lapsen vanhemmilta välitöntä anteeksiantoa. Mitä kovempi raakuus, sitä kauemmin voi anteeksiantoon pääsy vaatia, ellei sitten koe Jumalan yliluonnollista apua. Sekin on aivan mahdollista, ei mikään hieno korulause olohuoneen seinällä hienoissa kehyksissä.
Kaiken kaikkiaan anteeksiantaminen ei missään tapauksessa ole helppoa kristityllekään, ei siis mikään sormien napsautukseen verrattava temppu, vaan se vaatii ihan oikeasti asian prosessoimista ja kenties sielunhoitoa ja ulkopuolisenkin tukea aidosti toteutuakseen. Kuitenkaan uskova ei ole asian kanssa yksin, vaan hän saa anteeksiantoon voimaa Jumalalta, johon hän kaikessa pyrkii turvautumaan.
Loppukaneettina sanottuna, voin hyväksyä ihmisen ja antaa jokaiselle ihmiselle arvon (jokainen ihminen on laulun arvoinen), mutta en voi millään hyväksyä kaikkia tekoja, joita ihmiset, minä mukaan lukien tekevät, erehtyväisiä kun ovat.
Hyväksyntä kohdistuu ihmiseen itseensä, anteeksianto kohdistuu ihmisen tekoon, rikkomukseen.
En väitä olevani oikeassa, ilmaisen vain mielipiteeni ko. asiasta.
>En oikein osaa yhtyä käsitykseesi siinä, että anteeksiantaminen ja hyväksyminen olisivat synonyymejä. En ainakaan minä voi hyväksyä esim. pedofiilin järkyttäviä tekoja, mutta Jumalan armon avulla voin ajan kanssa päästä anteeksiantamaan pahojakin, itseeni tai omaisiini kohdistuvia rikkomuksia<
Tässä hyväksyminen ei tietenkään tarkoita ongelmallisen teon eli siis jonkin 'vääryyden' hyväksymistä. Hyväksymisellä tarkoitan sitä, että ihminen jossain vaiheessa vain ikään kuin hyväksyy siinä määrin asian toisen tekemäksi virheeksi, joita me kaikki tehdään, ettei enää ota sitä esille tai käytä sitä toista vastaan lyömäaseena.
Olen joskus kuullut murhan tehneen sanoneen, ettei hän odotakaan anteeksiantoa uhrin omaisten suunnalta. Sen verran karu teko oli, jolla on siis ollut ihmismielen mittakaavassa hyvinkin traagiset ja lopulliset seuraukset. Murhaaja oli kuitenkin nähdäkseni varsin sinut asian kanssa, mitä nyt murhaamisen kanssa sinut voi olla. Hän ymmärsi, ettei välttämättä koskaan saa anteeksi tekoaan, mutta oli kuitenkin päättänyt jatkaa normaalia elämäänsä tämänkin tietoisuuden kera.
En siis todellakaan hyväksyisi pedofiilin tekemää tekoa lastani kohtaan enkä välttämättä koskaan kykenisi antamaan anteeksi sitä hänelle siinä mielessä, miten anteeksiantamisen ymmärrän. Siihen mielestäni ei ole mikään välttämätön tarviskaan. Ehkä hyväksyisin asian tapahtuneeksi jossain vaiheessa jatkaen elämääni muidenkin asioiden parissa, mutta vihaa varmaan tuntisin koko loppuelämäni ajan, ainakin aika ajoin.
Miten lie sitten senkin tapahtumahetkellä 14-15 -vuotiaan Sierra Leonelaistytön kohdalla, jonka sotilas sisällissodan tiimellyksessä raiskasi ja katkaisi tekonsa päätteeksi vielä tytön molemmat kädet kyynärpäiden kohdalta. Näin kuvan tytöstä 90-luvun loppupuolella jonkin aikaa tapahtuneen jälkeen, ja se kuva on varmaan loppuiäksi syöpynyt mieleeni. Siinä tyttö seisoi raskaus jo selvästi näkyen ja katseesta huokui suuri epäluuloisuus ihmisiä kohtaan sekä suuri apaattisuus ja 'tyhjyys'. En haluaisi kuvitella kenenkään menevän hänelle sanomaan, että "sinunkin on hyvä jossain vaiheessa antaa anteeksi hänelle, sillä Raamattu kehottaa pääsemään yli katkeruudesta ja vihan tunteista". Se olisi suorastaan oksettavaa. Tuonkaltaisissa tapauksissa soisi ymmärrettävän, että annetaan uhrin itse käsitellä tuntemuksensa, antaa tai jättää antamatta anteeksi omien käsityksiensä anteeksiantamisesta mukaisesti.
>Tuskin kukaan vaatii pedofiilin kouriin joutuneen lapsen vanhemmilta välitöntä anteeksiantoa<
Voidaanko anteeksiantamista kuitenkin jossain vaiheessa vaatia? Vaatia?
Noista Jumalan yliluonnollisista avuista anteeksiantamisessa en sitten tiedä. Ainakin niitä Jumalia tuntuu olevan kovin moneen lähtöön, kun on kuullut eri uskovaisten versioita Jumalastaan ja hänen ominaisuuksistaan.
Täsmensit ihan hyvin.
Haluan vielä korostaa, ettei anteeksianto ole joku kiva, näppärä Saip-oravalaastari, joka näpsäkästi laitetaan heti henkisen vamman päälle, kun sellaisen on saanut osalleen. Ei tässä nyt niin kevyestä asiasta ole kysymys.
Anteeksianto on prosessin tulos, mutta tahdon päätöksellä siinä päästään alkuun.
>>Voidaanko anteeksiantamista kuitenkin jossain vaiheessa vaatia? Vaatia?>Noista Jumalan yliluonnollisista avuista anteeksiantamisessa en sitten tiedä. Ainakin niitä Jumalia tuntuu olevan kovin moneen lähtöön, kun on kuullut eri uskovaisten versioita Jumalastaan ja hänen ominaisuuksistaan.
Anteeksiantamattomuus satuttaa vain itseään. Kun ihminen antaa anteeksi, niin hän pääsee vapauteen monista katkeruuden ja koston haluista/himoista. Jos ihminen ajattelee, että en minä voi antaa anteeksi ja unohtaa niitä sanoja ja niitä tekoja mitä tämä ihminen on tehnyt minulle tai lapselleni jonka yli hän ajoi. Hänhän pääsisi kaikesta ilman rangaistusta. Mutta jos nyt kumminkin suostuu tähän prosessiin, että antaa anteeksi. Päättää antaa anteeksi ja ei muistelisi sitä kärsimäänsä pahaa, niin itse siinä vapautuu suurelta osin.
Jos jatkaa kaunan ja vihan kantamista, niin se ei satuta tai loukkaa tätä kyseistä ihmistä joka on satuttajan paikalla välttämä ollenkaan, mutta itseäsi se jää satuttamaan ikuisesti.
Sitä en missään nimessä sano, että aina anteeksiuantaminen olisi helppoa, mutta aina se on se vapauttava asia.
Kirjotin vähän huonosti, mutta toivottavasti sait jotain selkoa.
miettimään, mitä anteeksiantaminen on ja antamaan sille kaikenlaisia merkityksiä ja kuvailuja.
Nähdäkseni käsite 'anteeksiantaminen' on saanut kristillisissä piireissä hiukan erikoisen aseman. Varsin abstraktista ja huonosti määritellystä käsitteestä puhutaan kuin hyvänäkin tuttuna. Kun olen lukenut kristillisten lehtien juttuja anteeksiantamisesta, olen monen kohdalla todennut sen olevan pitkälti vain sanahelinää, joka tuo usein hyvin yksinkertaisellekin asialle monimutkaisia piirteitä.
nimen omaan helluntailaisuuteen kuuluu "taistelujen käyminen", olkoon sitten kyse vaikkapa anteeksiantamisesta? Kenties helluntailahko viehättää juuri tietyntyyppisiä, agressiivisia ihmistyyppejä.
kristinuskon oppirakennelman mustavalkoisuuden ja naiviuden vuoksi:
*On olemassa hyvä ja paha
*Uskovaiset hyvän puolella, muu maailma pahan
*Maailmassa on jatkuvasti meneillään hyvän ja pahan välinen taistelu..
*.., sama mikä löytyy myös uskovaisenkin mielestä
*Maailman ihmiset ovat jo antaneet kontrollin "pahalle"
Jotain tällaista saattaa taustalla olla. Elämä siis on paljolti taistelua, kamppailua, painiskelua, 'tuskailua vaikeiden kasvuprosessien parissa', mutta...
...perillä odottaa ihana palkinto, jonka jokainen Jumalan mielen mukaisesti elämänsä läpi taistellut saa:
Iankaikkinen elämä!
Kyllä ne uskonnot vain lupailee paljon. Saat elää kuoleman jälkeen ikuisesti paikasa, josa kaikki on niin pirun hyvin. Vähän niinkuin itsemurhapommittajille lupaillaan paratiisipaikkaa 70 neitsyen kera. Ja varmaan ovat vielä hyvännäkösiäki, no tottakai. Täytyyhän sitä nyt vielä kunnon mirrejä luvata, että saadaan poloinen hallintaan ja suorittamaan näppärä isku.
Naivius lienee keskimääräistä ilmenevämpää uskontoihin hurahtaneilla. Näin lievästi todeten.
Aika vänkää on tarkoitushakuisesti rinnastaa keskenään islamin itsemurhapommittajat ja kristityt, jotka haluavat seurata Jeesusta muita armahtaen.
No, eihän sitä iloa voi sinultakaan kukaan riistää, jos niin haluat tehdä.
ikuisesta elämästä ja itsemurhapommittajille luvatun asian eli paratiisin 70 neitsyen kera.
En yleisesti rinnasta kristittyjä itsemurhapommittajien kanssa ihmisinä, sillä en edes rinnasta jälkimmäisiä useimpien islaminuskoistenkaan kanssa.
Rankimman uskonnollisuuden harjoittaminen on perinteisesti ollut juuri miesten hommaa. Eipä ole ihme, että Taivaassa heitä odottaa nuo luvatut neitsyet. Naiset ovat lähinnä seksiobjekteja ja likaisen työn tekijöitä. Siihenhän raamatullinen ajattelu nojaa. Suomalaisessa uskonnonharjoittamisessa tuo raadollisuus on toki yritetty kätkeä osittain jopa pehmeämpien teemojen, armon ja evankeliumin, alle mutta perimmäisenä ajatuksena kuitenkin, etenkin lahkoissa, on kuitenkin tuo ikiaikainen sovinistinen ajattelu.
Lienenkö oikeassa käsityksineni, että nimen omaan helluntailaisuudessa esiintyy muita lahkoja enemmän kiivasmielistä, jopa hyökkäävää asennoitumista arvostelijoita kohtaan? Äärifundamentalistinen konservatiivisuus on tietenkin voimissaan muissakin lahkoissa mutta helluntailaiset ovat kiihkeimpiä käännyttämään ja jyrkimpiä kannanotoissaan toisia kohtaan. Puhuisin "räyhäuskonnollisuudesta".
mielestäsi tulee ilmi esimerkiksi toni.f:n kommenteissa?
helluntailaisuudessa nainen nimen omaan oli 'heikompi astia', jonka kuuluu 'vaieta seurakunnassa'. Naisten mollaaminen ei jäänyt pelkästään tähän, vaan useiden yhteiskunnallisten ongelmienkin taustalla nähtiin se, että naiset ovat päässeet liian paljon esille.
Naisen kuului olla kuuliainen miehelleen, sillä mies on perheen pää eli miehellä on siis oikeus hallita naistaan. Se, että naiset rohkenevat tehdä yhä enemmän ja laajemmin suhdeasioissaan ynnä muissa itsenäisiä päätöksiä omien tavoitteidensa mukaisesti nähtiin monesti paholaisen työnä.
Taustalla kuitenkin lienee mielestäni eritoten uskonnollisissa piireissä hyvin ilmenevä miesten pelko oman "miehuutensa" riittämättömyydestä suhteessa naisiinsa. Esimerkiksi Paavalin sanomiset naisten asemasta ovatkin oiva naisten toiveiden ja päätösten taltuttamiskeino. Uskontoa käytetään näin taasen toisten hallitsemiseen.
Oikeassa lienet sen suhteen, että Suomen kartalla juuri helluntailaiset lienevät innokkaimpia muiden mollaamisessa. Vanhoillislestadiolaisuus ei varmaankaan kauaksi jää tästä, mutta heihin verrattuna helluntailaiset ovat rutkasti kovempia käännyttäjiä. Näkyyhän se katukuvassakin teetupabussien sun muiden aktioiden muodossa. Siellä Jumalan lapset julistavat totuuttaan.
Kotipaikkakunnallani moni helluntailainen oli (ja on varmaan vieläkin) erityisen innokas mollaamaan luterilaisia. Luterilaiset nähtiin Jumalan tahdosta kauaksi eksyneinä kun taas helluntailaisten parissa sentään pysytään totuudessa. Jos siis valitsisin Suomesta sellaiset uskonnolliset ryhmittymät, joiden kanssa haluaisin jutella asioissa vaikkapa ihan julkisestikin, olisi valintani helluntailaiset ja vanhoillislestadiolaiset. Kaksi uskonnollista ääriryhmittymää Suomen oloissa, mikä näkyy myös näiden palstojen suosiossa. Ovathan ne olleet pitkään kymmenen Suomi24:n suosituimman palstan joukossa.
Vielä haluaisin painottaa "vääränlaista anteeksiantamista".
Kun on esim kyse (Puhun nyt kristillisissä piireissä tapahtuvista seksuaalirikoksista)
Mielestäni on väärin, jos esim isä on harrastanut insestiä lapsiinsa, ja rikosilmoitusta ei tehdä.On erittäin harvinaista ainakin helluntaipiireissä, että lapsi uskaltaa tehdä rikosilmoituksen.Syy siihen on seurakunnan vanhemmiston puuttuminen asioiden kulkuun.Yhteisö suojelee tällaista henkilöä siis isää tässä tapauksessa ja lapsi vaiennetaan ja hänen annetaan kärsiä omaa traumaansa.
Näin siis suojellaankin sitä rikollista isää ja uhrin ääni vaiennetaan.
Tiedän tällaisia "tapauksia" .
motiiviahan (vanhimmiston suunnalta) tuskin tarvii erikseen kertoa mutta kerronpa kuitenkin:
Vältetään yhteisön maineen tahriintuminen.
Uhraus on kuitenkin kova, mutta se ilmeisesti on sitten toissijaista yhteisön maineen rinnalla. Isänsä julmasta kohtelusta kärsineen seurakuntalaisen tuntemuksista ei välitetä. Vaikka toisaalta juuri Jeesus kehoitti tukemaan näitä syrjittyjä, halveksittuja, loukattuja jne.
Jeesuksen ajatuksista lanseerattiin Paavalin lisäyksin ja historiallisen aineiston (Moosekset, Jesajat jne) uusi uskonto, kristinusko, joka sai viimeisen sinettinsä 400-luvulla. Tämän uskonnon alle on kehkeytynyt useita eri 'oikeita' ja 'Jumalan mielen mukaisia' yhteisöjä, joissa Jeesuksen hajatelmat ovat vesittyneet. Usein yhteisön etu on tärkeämpi kuin itse yhteisön mestarin eli Jeesuksen opetukset.
Uskon, että Jeesuskin kehoitti ihmisiä ajattelemaan asioita ja pohtimaan niitä ite. Mutta Jeesuksen kuoleman jälkeen opetuslapset Paavalin kera muodostivat siitä opin, jonka alle kollektivisoitiin jo silloin useita seurakuntia. Nykyään sen alle kuuluu kolmannes ihmiskunnasta.
"Vältetään yhteisön maineen tahriintuminen.
Uhraus on kuitenkin kova, mutta se ilmeisesti on sitten toissijaista yhteisön maineen rinnalla. Isänsä julmasta kohtelusta kärsineen seurakuntalaisen tuntemuksista ei välitetä. Vaikka toisaalta juuri Jeesus kehoitti tukemaan näitä syrjittyjä, halveksittuja, loukattuja jne.
Jeesuksen ajatuksista lanseerattiin Paavalin lisäyksin ja historiallisen aineiston (Moosekset, Jesajat jne) uusi uskonto, kristinusko, joka sai viimeisen sinettinsä 400-luvulla. Tämän uskonnon alle on kehkeytynyt useita eri 'oikeita' ja 'Jumalan mielen mukaisia' yhteisöjä, joissa Jeesuksen hajatelmat ovat vesittyneet. Usein yhteisön etu on tärkeämpi kuin itse yhteisön mestarin eli Jeesuksen opetukset.
Uskon, että Jeesuskin kehoitti ihmisiä ajattelemaan asioita ja pohtimaan niitä ite. Mutta Jeesuksen kuoleman jälkeen opetuslapset Paavalin kera muodostivat siitä opin, jonka alle kollektivisoitiin jo silloin useita seurakuntia. Nykyään sen alle kuuluu kolmannes ihmiskunnasta. "
Tästä yhteisön maineesta juuri on kysymys.
Sorrettujen ihmisten kohtaloista ei välitetä
vaan heitä jopa julkisesti häpäistään, tämän viimeisen asian olen lukuisia kertoja saanut
helluntaiherätyksen piirissä vuosikausia ollessani saanut omin silmin nähdä ja kuulla.
lahkolaisuuden vaietuimmista aiheista. Muutenkin on outoa, että väkivalta- ja muut rikolliset nostetaan lahkossa suureen arvoon, kunhan vain synnit julistetaan anteeksi parit liirumlaarum-lorut lukaisemalla ja "uudesti syntymällä". Uhreja ei muisteta lainkaan, korostetaan vaan, kuinka tärkeää on pitää välit yläkertaan kunnossa.
Hyvä, että otit puheeksi asian, joka on todella tärkeä.
Tapaus muutamia vuosia sitten sai kuitenkin oikean suunnan;
Eräs norjalainen helluntailainen mies oli tehnyt vuosikausia herätyksensä lähettinä työtä eräässä afrikkalaisessa lastenkodissa.
Nyt kuitenkin paljastui että hän oli syyllistynyt pedofiliaan useiden lasten kohdalla monen vuoden ajan.
Tämä mies kuitenkin lopulta itsekin tunnusti syyllisyytensä ja sai ansaitsemansa vankilarangaistuksen.
Näin se kuuluisi olla.
ei varmaankaan ollut oikea uskovainen tai siis oikiasti uskosa ;)
ja tällaisia "uskovia" löytyy pilvin pimein, helluntaipiireissäkin!
Nähty on ja todettu, ikävä kyllä!
Anteeksiantaminen nimenomaan ei ole itseisarvo kristinuskossa.
Se on välinearvo; väline jolla uskotellaan anteeksiantajan pääsevän itse vapaaksi, vaikka tosiasiassa anteeksianto vapauttaa vain sen jolle annetaan anteeksi. EI suinkaan sitä joka antaa anteeksi.
Anteeksianto ei vapauta anteeksiantajaa mistään muusta kuin korkeintaan ympäristön paineesta antaa anteeksi. Anteeksianto on siis kristinuskossa perimmiltään hyvinkin itsekäs teko, jolla useimmiten vain kiillotetaan omaa sädekehää, jossa ajatellaan enemmän itseä kuin sitä henkilöä jolle annetaan anteeksi.
"Anna anteeksi ITSESI vuoksi" on tuttu fraasi jonka kaikki tuntee. Ja niin uskomatonta kuin se onkin - vain harvat kyseenalaistavat tämän fraasin. Suurin osa ihmisistä pitää sitä jonakin ikuisuustotuutena jota ei edes saisi kyseenalaistaa.
Lisäksi anteeksianto on monessa muussakin mielessä välinearvo; se on mm. väline, jonka avulla esim. rikosten uhrit pidetään hiljaisina, ja toisaalta ne, jotka ovat tehneet pahoja tekoja, ovat hyödyntäneet anteeksiantoa vuosisatojen ajan omiin tarkoitusperiinsä;
-Välttääkseen vastuunkannon ja päästäksen pälkähästä.
-Syyllistääkseen uhrinsa (jos nämä eivät pysty/halua antaa anteeksi) ja pitääkseen uhrinsa näin hiljaisina.
---
Mikä anteeksianto on? Hyvä kysymys. Mitä anteeksianto on?
Sana "anto" viittaa johonkin _tekoon_, mutta toisaalta kaikki kuorossa aina toitottavat että anteeksiantoa ei voi pakottaa, ettei se ole tahdonalainen asia.
Teko on aina tahdonalainen asia.
Mitä anteeksianto siis on, koska se ei ole teko?
Niin. Mitä?
---
Vastaus: anteeksianto on ihmisen (pahantekijöiden, niiden joilla on ollut jotain tunnollaan?) itse keksimä keino välttää tekojensa seurausten kantaminen, ja toisaalta välttää uhriensa vihan kohtaaminen ja tekojensa kanssa eläminen.
Anteeksianto - niin hienona ja hyveellisenä asiana kuin sitä markkinoidaankin - on vain pahantekijöitä palveleva asia.
---
Se, mihin anteeksianto useimmiten sekoitetaan on tilanne, jossa ihmisten välinen ristiriitatilanne raukeaa kummankin osapuolen sopuun. Siinä ei kuitenkaan ole kysymys anteeksiannosta, vaan yksinkertaisesti siitä, että kumatkin osapuolet kokevat tulleensa oikeudenmukaisesti kohdelluiksi.
Anteeksianto kristillisessä mielessä EI edellytä _oikeudenmukaisuutta_.
Kristilliseen anteeksiannon käsitykseen liittyy (anteeksiantajan kohdalla) ajatus uhrautumisesta, omien oikeuksien mitätöimisestä, ja toisaalta (pahantekijän -> tai sen jolle ollaan antamassa anteeksi, kohdalla) vastuunkannon ja tekojenbsa kanssa elämisen välttämisestä.
Sanoisin siis, että anteeksianto on pirullinen juoni, susi lammasten vaatteissa. Asia, josta seuraa enemmän pahaa kuin hyvää, vaikka juuri päinvastaista väitetäänkin.
Tai siis hoetaan kuorossa ajattelematta asian todellista sisältöä.
saattaapa olla, että hiukan eri ajatuksen kautta kutsuin anteeksiantamista itseisarvona kristinuskossa. Anteeksiantaminen tuntuu usein olevan siis arvo itsessään, johon (hiukan kärjistäen) kristityt 'annan anteeksi' -ilmaisua hokien pyrkivät sen kummemmin edes ajattelematta koko asiaa. Taustalla se, että Raamatussa puhutaan anteeksantamisen tärkeydestä ja Raamattuhan totuus on.
Tuo, miten perustelet anteeksiantamisen olevan niin sanotusti välinearvo kuulostaa järkevältä. En käsitellyt tuota puolta kristillisessa anteeksiantamisessa ollenkaan, että sillä ovelasti painetaan yhteisöä koskevat ongelmalliset asiat maanrakoon. Henkilö, joka lähtee enemmän ottamaan esille tapahtuneita vääryyksiä ja esittää niiden käsittelemistä, voidaan helposti tuomita 'anteeksiantamattomaksi'. Ja sekös se suuri synti onkin!
Yhdynkin oikeastaan sanasta sanaan kirjoituksesi loppuosaan
>Kristilliseen anteeksiannon käsitykseen liittyy (anteeksiantajan kohdalla) ajatus uhrautumisesta, omien oikeuksien mitätöimisestä, ja toisaalta (pahantekijän -> tai sen jolle ollaan antamassa anteeksi, kohdalla) vastuunkannon ja tekojenbsa kanssa elämisen välttämisestä.
Sanoisin siis, että anteeksianto on pirullinen juoni, susi lammasten vaatteissa. Asia, josta seuraa enemmän pahaa kuin hyvää, vaikka juuri päinvastaista väitetäänkin.
Tai siis hoetaan kuorossa ajattelematta asian todellista sisältöä.<
..ja siihen, että kristillinen anteeksiantaminen ei todellakaan välttämättä edellytä oikeudenmukaisuutta. Kuten Rea mainitsi, saatetaan pahimmillaan insesmin harjoittajaa suojella vanhimmiston suunnalta sen sijaan, että insesmin uhrin tuntemuksista välitettäisiin. Asioiden käsittelyä vaativia on niin helppoa ja mukavaa nimitellä pelkästään katkeroituneiksi.