Hei! Olen tässä jo pitemmän aikaa miettinyt kun tuntuu, ettei mua "liikuta" enää mikään, mitä mulle tapahtuu, siis vastoinkäymiset.. Mä itken kyllä muiden ihmisten surkeita kohtaloita välillä vähän liikaakin, mutta omien pettymysten ja ns. elämän hankaluuksien tuomat tuntemukset joko hautaan heti kättelyssä jonnekin mielen syövereihin tai niitä ei sitten ole olemassakaan. Muuten olen kaikin puolin sympaattinen ja ihmisläheinen ihminen ja työskentelenkin hoitoalalla, joten työnikin puolesta joudun pelaamaan paljolti tunteitteni kanssa. Jotenkin oon vain vissiin väsynyt suremaan kaikkea, mitä mulle tapahtuu.. Se mikä sai mut viimein kirjoittamaan tästä, tapahtui tänään. Löysin rakkaan lemmikkikissamme tien vierestä auton alle jääneenä. Se oli ollut pari viikkoa kateissa, mutta ajattelin sen olevan vain tavanomaisilla kesäreissuillaan. No, itkin ehkä 5 minuuttia ja se siitä. Järkeilin asian itselleni niin, ettei kisuli ole joutunut varmaankaan kärsimään , että kuolema on ollut nopea ja piste. Sitten keskityinkin jo muihin hommiin. Vasta tässä illemmalla aloin miettimään, miksi en anna itselleni mahdollisuutta kunnolla edes surra. Ehkä koen ne tunteet vain niin ahdistavina..en tiedä. Tämä oli nyt ehkä vähän sekava kirjoitus, vain ajatusten virtaa. Mutta ottakaa kantaa, kuulisin mielenkiinnolla muiden ihmisten mielipiteitä/ vastaavia kokemuksia!
jääkylmä
killi
1703
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
aivan samaan