60-70 -lukujen vastakulttuuriliikkeistä hippipasifistit ja stallarit muodostivat vastakohtaparin, mutta akselin sisälle voi hahmottaa myös jonkinlaisen jatkumon. 60-luvun varsinainen nuorisovallankumous tapahtui angloamerikkalaisten vaikutteiden pohjalta, ja uudistusmielinen arvovallankumous kosketti laajasti kulttuurin skaalaa koko sen leveydeltä. Koti-uskonto-isänmaa -yhtenäiskulttuurin perinteiset "annetut totuudet" kyseenalaistettiin, tyhjä paatos ja sisällyksettömät fraasit revittiin rikki, taiteen puolella niin kirjallisuus, kuvataiden kuin varsinkin musiikki pantiin uusiksi. Beatnikit, Dylan, Beatles -- oliko kyse kirjallisuudesta, esillepanosta vai musiikista, vai yleensä vain vahvasta vastakulttuurisisällöstä?
Länsimaissa tämä liike sai sodanjälkeisten sukupolvien suunnannäyttäjien suosion, kasvoi ja kaupallistui. Siellä missä yhteiskunnat reagoivat näihin trendeihin torjuvasti, kuten N-liitossa ja muissa itänlokin maissa, virtaukset vaikuttivat maanalaisesti. Moskovassa kuunneltiin beatlesmusiikkin maan alla, ja tapa jolla länsimainen nuorisokulttuuri vastaanpanemattomasti vyöryi neuvostonuorison sydämiin murensi sikäläisen järjestelmän uskottavuutta ja legitimiteettiä paljon tehokkaammin kuin esim. monesti neuvostojärjestelmän murtumisen ukoiseksi syyksi mainittu Reaganin kiihdyttämä kilpavarustelu.
Mutta kaupallistuessaan tällaiset vastakulttuurivallankumoukset myös luovat uuden tilauksen niille vastarinnan ilmentymille, joille suurten massojen mukana eläminen on kauhistus. Meilläkin uusstalinismi oli nimenomaan tällainen toisen polven ja toisen potenssin vastakulttuuriliike. Stallarit eivät olleet syvien rivien työläisjoukkoja -- Taisto Sinisalon proletaariaattiset taustajoukot eivät koskaan olisi muodostaneet kulttuuri-ilmiötä nimeltään uusstalinismi, vaan asialla olivat hyvinvointikodeista tulevat kapinalliset nuoret, akateemista sivistystä hakevat ja kulttuurista kiinnostuneet, tieteessä kynsiään terottaneet ja taiteellisesti lahjakkaat.
Rauno Setälä, eräs liikkeen varhaisista vaikuttajista, kirjoitti kirjan, jonka nimeksi hän pani "Uusstalinistin uskontunnustus". Kirja kannattaisi kaikkien stallareista kiinnostuneiden lukea. Alkusivuilla Setälä käy läpi omaa jaakopinpainiaan yhteiskunnallisen suuntautumisensa kanssa, ja syyt, jotka saavat hänet tietoisesti valitsemaan yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseen keinoilla millä hyvänsä pyrkivän poliittisen aatteen, ovat hyvin, hyvin, hyvin puhuttelevia. Hänelle 60-luvun yleinen uudistusmieli on paljastunut vain asennetasolla vaikuttaneeksi julistukseksi, puheeksi puhumisen ilosta. Hän haluaa todellista muutosta. Hänelle ei riitä pelkkä ilmaisu ja puhe, hän haluaa että todellisuudessa tapahtuu jotain. Täytyy olla jokin todellinen päämäärä, ideologiset puheet eivät riitä. Ne on saatava vaihtumaan todelliseksi muutokseksi.
Tässä Setälän psyykenkuviossa on koko stallariporukan sielunmaisema avoimesti nähtävillä. Nuoret ihmiset olivat turhautuneita omiin saavutuksiinsa. Arvovallankumous, tieteen asemien valtaus tai uusi estetiikka eivät riittäneet, vaan oman ideologian "todellisuus" piti todistaa jollakin ... hmmm... todellisella. Ja mikä olisi todellisempaa kuin jokin aivan kouriintuntuva, aivan konkreettinen, aivan perustavanlaatuinen -- sellainen raakojen miesten raaka tehdastyö, vähäosaisen ryysyköyhälistön myytti, köyhien taistelu jokapäiväisen leivän edestä. Sellainen näytti uustalinistien silmissä realistiselta. Ja niin syntyi pumpulissa kasvaneiden sinisilmäisten ja taiteellisesti romanttisten nuorten fiksujen ihmisten luokkataistelusta innostunut liike. Syntyi tuo yli kaiken käsitettävyyden kulkenut akseli akateemisista älyköistä Sinisalon kaunantäyttämiin kannattajiin.
Jos ajatushistoriallisesti taistolaisliikkeen sisältöä arvioidaan, siinä toistuvat tietyt ikiaikaiset uskontunnustukset. Jo Marx aikoinaan aloitti koko teoreettisen pohdiskelunsa hylkäämällä "ideologian" ja kääntymällä sen puoleen mikä oli "todellista". (Kyllä, Marx oli juuri se joka aloitti halveksimalla kaikkea ideologista, tyhjänpäiväistä selittelemistä, ja vaati että filosofian tehtävä on kohdata todellisuus muuttaa maailmaa.) Tämä kaipuu "johonkin todelliseen" on asia joka elpyy aina kun nuorison parhaat voimat kapinoivat. Kun länsivaikutteinen hippiliike levitessään kaupallistui, syntyi aktiivisissa ja älyllisissä muutoksen vaatijoissa tarvetta todistaa sekä itselle että varsinkin maailmalle ettei kapinointi suinkaan ollut mitään "epätodellista haihattelua". Ja niin omaksuttiin Marx, luokkataistelun todellisuus, ja johtajaksi armoton poliittista retoriikkaa paasaava puoluejyrä Sinisalo.
Missä on sitten oman aikamme vastakulttuuri? Antikekkoslaisessa historiankirjoituksessa? Voiko joku tosisaan esittää, että Hannu Rautkallio ja Lasse Lehtinen olisivat nuoria innokkaita vastakulttuurin edustajia? Vai olisiko vastaus jossain tuolla kettutyttöjen, maan ystävien ja greenpeacen suunnassa? Turkistarhaiskuissa todellakin on jotain samaa epätoivoista "todellisen" tekemisen hakua kuin stallareiden vallankumousunelmissa. Greenpeacen otteetkin pyrkivät näyttävyyteen ja efektiivisyyteen -- siinäkin ollaa samoilla jäljillä. Mutta, mutta. Nyt tullaan hyvin vaikeaan ja masentavaan kohtaan. Oman aikamme vastakulttuuria voivat olla myös nämä raakuutta romantisoivat uusnatsit. He ovat löytäneet itselleen aihen, jossa yhteiskunta on totaalisesti heitä vastassa, ja tarketumalla tähän aiheeseensa he voivat kokea oman olemassaolonsa "todellisena". Heitä todellakin vastustetaan. Heidän ei tarvitse olla älyllisesti eteviä, heidän ei tarvitse asettaa mitään lahjakkuutta kilpa-arenoille -- riittää että he ovat natseja. Se saa kaikki hyökkäämään heidän kimppuunsa, saa heidät huomion keskipisteeseen.
Entä miten käy, jos huomio heidät jättää, jos heidät jätetään omaan arvoonsa? Jos uusnatsismi ajatussuuntana lakastuu samaan tapaan kuin hippiliikekin aikanaan? Silloin on mahdollista että heidän keskuudessaan toistuu uusi stallari-ilmiö, väkivaltaisemman siiven nousu. Aina on niitä, ja varmasti ainakin uusnatseissa on niitä, jotka alkavat radikalisoida asenteitaan, jotka ensin kirjoittavat ei uusstalinistin vaan uusnatsin uskontunnustuksen, ja sitten hakeutuvat sopivien poliittisten voimien suojelukseen ajaakseen utopiaansa jossain "todellisessa" muodossa. Meillä on olemassa ja varmaan myös kulisseissa syntymässä tähän valmiita puolueita.
Ne meistä, jotka tunnistavat näissä kuvioissa niiden ikuiset piirteet, voivat nyt olla huolissaan siitä miten pitkälle uusnatsismi meillä pääsee. Jos hyvin käy, se vähitellen hajoaa omaan keskinäiseen kitkaansa ja turhautumisiin, jotka johtuvat siitä etteivät romantikot koskaan käytännössä löydä todellisuutta vaan lopulta löytävät vain vihollisen toisistaan. Jos huonosti käy, nämä todellisuusefektejä tarvitsevat haikailijat ehtivät saada jotain pahaa aikaan enen kuin sortuvat keskinäisiin kärhämiinsä.
Länsimaissa tämä liike sai sodanjälkeisten sukupolvien suunnannäyttäjien suosion, kasvoi ja kaupallistui. Siellä missä yhteiskunnat reagoivat näihin trendeihin torjuvasti, kuten N-liitossa ja muissa itänlokin maissa, virtaukset vaikuttivat maanalaisesti. Moskovassa kuunneltiin beatlesmusiikkin maan alla, ja tapa jolla länsimainen nuorisokulttuuri vastaanpanemattomasti vyöryi neuvostonuorison sydämiin murensi sikäläisen järjestelmän uskottavuutta ja legitimiteettiä paljon tehokkaammin kuin esim. monesti neuvostojärjestelmän murtumisen ukoiseksi syyksi mainittu Reaganin kiihdyttämä kilpavarustelu.
Mutta kaupallistuessaan tällaiset vastakulttuurivallankumoukset myös luovat uuden tilauksen niille vastarinnan ilmentymille, joille suurten massojen mukana eläminen on kauhistus. Meilläkin uusstalinismi oli nimenomaan tällainen toisen polven ja toisen potenssin vastakulttuuriliike. Stallarit eivät olleet syvien rivien työläisjoukkoja -- Taisto Sinisalon proletaariaattiset taustajoukot eivät koskaan olisi muodostaneet kulttuuri-ilmiötä nimeltään uusstalinismi, vaan asialla olivat hyvinvointikodeista tulevat kapinalliset nuoret, akateemista sivistystä hakevat ja kulttuurista kiinnostuneet, tieteessä kynsiään terottaneet ja taiteellisesti lahjakkaat.
Rauno Setälä, eräs liikkeen varhaisista vaikuttajista, kirjoitti kirjan, jonka nimeksi hän pani "Uusstalinistin uskontunnustus". Kirja kannattaisi kaikkien stallareista kiinnostuneiden lukea. Alkusivuilla Setälä käy läpi omaa jaakopinpainiaan yhteiskunnallisen suuntautumisensa kanssa, ja syyt, jotka saavat hänet tietoisesti valitsemaan yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseen keinoilla millä hyvänsä pyrkivän poliittisen aatteen, ovat hyvin, hyvin, hyvin puhuttelevia. Hänelle 60-luvun yleinen uudistusmieli on paljastunut vain asennetasolla vaikuttaneeksi julistukseksi, puheeksi puhumisen ilosta. Hän haluaa todellista muutosta. Hänelle ei riitä pelkkä ilmaisu ja puhe, hän haluaa että todellisuudessa tapahtuu jotain. Täytyy olla jokin todellinen päämäärä, ideologiset puheet eivät riitä. Ne on saatava vaihtumaan todelliseksi muutokseksi.
Tässä Setälän psyykenkuviossa on koko stallariporukan sielunmaisema avoimesti nähtävillä. Nuoret ihmiset olivat turhautuneita omiin saavutuksiinsa. Arvovallankumous, tieteen asemien valtaus tai uusi estetiikka eivät riittäneet, vaan oman ideologian "todellisuus" piti todistaa jollakin ... hmmm... todellisella. Ja mikä olisi todellisempaa kuin jokin aivan kouriintuntuva, aivan konkreettinen, aivan perustavanlaatuinen -- sellainen raakojen miesten raaka tehdastyö, vähäosaisen ryysyköyhälistön myytti, köyhien taistelu jokapäiväisen leivän edestä. Sellainen näytti uustalinistien silmissä realistiselta. Ja niin syntyi pumpulissa kasvaneiden sinisilmäisten ja taiteellisesti romanttisten nuorten fiksujen ihmisten luokkataistelusta innostunut liike. Syntyi tuo yli kaiken käsitettävyyden kulkenut akseli akateemisista älyköistä Sinisalon kaunantäyttämiin kannattajiin.
Jos ajatushistoriallisesti taistolaisliikkeen sisältöä arvioidaan, siinä toistuvat tietyt ikiaikaiset uskontunnustukset. Jo Marx aikoinaan aloitti koko teoreettisen pohdiskelunsa hylkäämällä "ideologian" ja kääntymällä sen puoleen mikä oli "todellista". (Kyllä, Marx oli juuri se joka aloitti halveksimalla kaikkea ideologista, tyhjänpäiväistä selittelemistä, ja vaati että filosofian tehtävä on kohdata todellisuus muuttaa maailmaa.) Tämä kaipuu "johonkin todelliseen" on asia joka elpyy aina kun nuorison parhaat voimat kapinoivat. Kun länsivaikutteinen hippiliike levitessään kaupallistui, syntyi aktiivisissa ja älyllisissä muutoksen vaatijoissa tarvetta todistaa sekä itselle että varsinkin maailmalle ettei kapinointi suinkaan ollut mitään "epätodellista haihattelua". Ja niin omaksuttiin Marx, luokkataistelun todellisuus, ja johtajaksi armoton poliittista retoriikkaa paasaava puoluejyrä Sinisalo.
Missä on sitten oman aikamme vastakulttuuri? Antikekkoslaisessa historiankirjoituksessa? Voiko joku tosisaan esittää, että Hannu Rautkallio ja Lasse Lehtinen olisivat nuoria innokkaita vastakulttuurin edustajia? Vai olisiko vastaus jossain tuolla kettutyttöjen, maan ystävien ja greenpeacen suunnassa? Turkistarhaiskuissa todellakin on jotain samaa epätoivoista "todellisen" tekemisen hakua kuin stallareiden vallankumousunelmissa. Greenpeacen otteetkin pyrkivät näyttävyyteen ja efektiivisyyteen -- siinäkin ollaa samoilla jäljillä. Mutta, mutta. Nyt tullaan hyvin vaikeaan ja masentavaan kohtaan. Oman aikamme vastakulttuuria voivat olla myös nämä raakuutta romantisoivat uusnatsit. He ovat löytäneet itselleen aihen, jossa yhteiskunta on totaalisesti heitä vastassa, ja tarketumalla tähän aiheeseensa he voivat kokea oman olemassaolonsa "todellisena". Heitä todellakin vastustetaan. Heidän ei tarvitse olla älyllisesti eteviä, heidän ei tarvitse asettaa mitään lahjakkuutta kilpa-arenoille -- riittää että he ovat natseja. Se saa kaikki hyökkäämään heidän kimppuunsa, saa heidät huomion keskipisteeseen.
Entä miten käy, jos huomio heidät jättää, jos heidät jätetään omaan arvoonsa? Jos uusnatsismi ajatussuuntana lakastuu samaan tapaan kuin hippiliikekin aikanaan? Silloin on mahdollista että heidän keskuudessaan toistuu uusi stallari-ilmiö, väkivaltaisemman siiven nousu. Aina on niitä, ja varmasti ainakin uusnatseissa on niitä, jotka alkavat radikalisoida asenteitaan, jotka ensin kirjoittavat ei uusstalinistin vaan uusnatsin uskontunnustuksen, ja sitten hakeutuvat sopivien poliittisten voimien suojelukseen ajaakseen utopiaansa jossain "todellisessa" muodossa. Meillä on olemassa ja varmaan myös kulisseissa syntymässä tähän valmiita puolueita.
Ne meistä, jotka tunnistavat näissä kuvioissa niiden ikuiset piirteet, voivat nyt olla huolissaan siitä miten pitkälle uusnatsismi meillä pääsee. Jos hyvin käy, se vähitellen hajoaa omaan keskinäiseen kitkaansa ja turhautumisiin, jotka johtuvat siitä etteivät romantikot koskaan käytännössä löydä todellisuutta vaan lopulta löytävät vain vihollisen toisistaan. Jos huonosti käy, nämä todellisuusefektejä tarvitsevat haikailijat ehtivät saada jotain pahaa aikaan enen kuin sortuvat keskinäisiin kärhämiinsä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
, mutta se ei poista monikulttuurisuuden ongelmia mitenkään. Ne ovat "siellä todellisuudessa" edelleen vaikka kuinka yrittäisit psykologisoida maahanmuuttokriittisiä ihmisiä.
Eurooppa ja valkoinen maailma taistelee ihan oikeasti elämästä ja kuolemasta. Tosiasioiden kohtaaminen voidaan projisoida psykologisoimalla "uusnatseja" mutta Euroopan perusongelmat eivät silti katoa mihinkään.
on vain savijaloilla seisova kohtuuttoman kallis jättiläinen nimeltään YK.
Esimerkiksi Suomi ei pysty poistamaan kahdeksaa pientä ongelmaa, koska YK kieltää sen. Kuuliaisina lampaina tietenkin tottelemme...
>> Ne [todelliset ongelmat] ovat "siellä todellisuudessa" edelleen vaikka kuinka yrittäisit psykologisoida maahanmuuttokriittisiä ihmisiä... Eurooppa ja valkoinen maailma taistelee ihan oikeasti elämästä ja kuolemasta. Tosiasioiden kohtaaminen...
Tämä on kuin suoraan 70-luvun stallareiden suusta. Juuri tuosta on kysymys. "Kyllä köyhyys, kurjistuminen ja riisto ovat tosiasioita... jne."
Projektiivinen psyyke etsii ja tarvitsee tämän vahvistuksen. Siinä asiat tapahtuvat ihan tietyssä marssijärjestyksessä. Asianomaiset eivät itse tajua tätä koukkua johon heidän mustavalkoinen sielunsa on ripustautunut. Etsiessään sitten vahvistusta toisiltaan he päätyvät yhteiseen uskontunnustukseen. Joukon kasvaessa hajonta kasvaa, ja alkaa ilmetä ensin toinen toisensa nokittelemista, sitten vainoa. Projektiivisuudelle perustuvat järjestelmät nostavat valtaan sen joka on paranoidisin. Sisäiset puhdistukset kuuluvat näiden organisaatioiden tyyppikuvaan.
...selvästi mantaraa, jolla yritit MANATA pois maahantunkeutuja-ongelmaa. Mutta eipäs se vain kadonnut. EU:n tummapintaiset miehitysjoukot päivystävät edelleen Steisillä ryöstäen ja raiskaten suomalaisia.
Yksinäisiä susia komujen joukossa
http://www.blogger.com/profile/15892284 ;)
miessukukunnan tuho keskuudessamme
Miten sattuikin, minulla oli juuri käden ulottuvilla Konrad Lorenzin 'Kahdeksan kuolemansyntiä'. Suositeltavaa kesälukemista kenelle tahansa älyllisesti aktiiviselle ihmiselle. Laiskuuttani lainaan suoraan siitä:
'Nämä selvästikin sairaalloiset mielipiteenmuodostuksen äärimmäisyydet käyvät ymmärrettäviksi vasta kun muistetaan, että ne ovat seurausta niiden säätelyjärjestelmien toiminnasta, jotka (...) ovat taipuvaisia heilahteluun. Yleinen mielipide on hidas, jatkava, se reagoi vasta pitkän "toipumisjakson" jälkeen uusiin vaikutteisiin. Sen lisäksi yleinen mielipide on mieltynyt karkeisiin yksinkertaistuksiin, jotka tavallisesti ovat jonkin asiantilan liioittelua. Siksi jotakin yleistä käsitystä arvosteleva oppositio onkin miltei aina oikeassa. Se vain joutuu asettumaan käsitysten köydenvedossa ääriasemiin, joihin se ei olisi mennyt, ellei sen olisi ollut pakko pyrkiä vastakkaisen mielipiteen kompensoimiseen. Jos vallitsevana ollut mielipide murtuu, mikä tapahtuu yleensä äkisti, niin vaaka heilahtaa siihenastisen opposition aivan yhtä liioiteltuun ääriasentoon.'
Lorenz oli etologian eli käyttäytymistieteen uranuurtaja, joka sai tutkimuksistaan Nobelin lääketieteen palkinnon. Rauhanpalkinto olisi ollut aivan yhtä hyvin perusteltu.