En jaksa nyt tällä hetkellä kirjoittaa kovin paljon, mikä on toisaalta vähän harmi, koska tästä aiheesta olisin juuri halunnut kirjoittaa mahdollisimman paljon. Ehkäpä se kuitenkin on teidän lukijoiden kannalta parempi näin.
Eli kirjoitan lyhyesti ja ytimekkäästi ja toivon rehellisiä vastauksia ja neuvoja.
Olen siis 21-vuotias (kohta 22) mieshenkilö ja olen vähän hukassa. Olen syrjäytynyt, eikä minulla ole kuin pari kaveria ja niitäkin tapaan keskimäärin 1-2 krt kuukaudessa. Käyn töissä, mutta siellä en kommunikoi kenenkään kanssa, olen vain omissa oloissani ja hirveän ahdistunut koko ajan. Häpeän itseäni niin paljon, että joskus olen huomannut silmieni kostuvan surusta.
Minua on kiusattu 6-vuotiaasta lähtien, heti kun aloitin jalkapallon pelaamisen. Tämä jatkui ala-asteella (ei kuitenkaan heti sen alussa, vaan loppuvaiheilla) ja ylä-asteelle siirtyessäni oli meno jo niin hurjaa, että vaihdoin kolmen lukukauden aikana kolmesti koulua. Itsetuntoni alkoi saada voimakkaita kolhuja noihin aikoihin. Lukioon siirtyessäni jatkui kiusaaminen, jälleen eri henkilöiden toimesta. Näinä aikoina aloin masentumaan ja menettämään itsekunnioitustani, jonka takia aloin saamaan erilaisia psyykkisiä häiriöitä, kuten uniongelmaa ja ahdistuneisuutta yms. Lukiossa olen edelleen kirjoilla... Olen menettänyt liikaa voimia.
Tällä hetkellä olen siinä pisteessä, että minulla ei ole minkäänlaista itsetuntoa tai itsearvostusta. Olen alkanut käyttämään erilaisia päihteitä turruttaakseni ajatuksiani ja saadakseni jotakin apua tuskaani. Minun on vaikea nähdä itsessäni mitään hyvää, vaikka kuinka psyykkaisin itseäni ja yrittäisin tsempata. Se ei tunnu kuitenkaan tuottavan minkäänlaista pysyvää tulosta. Myös keskustelut ammattiauttajan kanssa ovat minulle olleet hyödyttömiä, koska ahdistun siellä vain liikaa. Laitan tähän ranskalaisilla viivoilla ajatuksi itsestäni:
-Olen ruma
-Olen epämiehekäs
-Olen nössö
-Olen ujo/epäsosiaalinen
-Olen tyhmä
-Olen katkera ja vihainen, myrkytän sillä itseäni.
Olen vielä nyt niin väsynyt, etten jaksa kaikkea kirjoittaa...mutta pointti tulee varmasti selväksi: Vihaan itseäni, en näe itsessäni mitään hyvää. Olen yksinkertaisesti sanottuna täysi luuseri.
Kysymys kuuluukin nyt, että kuinka minun tulisi tästä jatkaa? En varsinaisesti koe olevani masentunut, mutta en vain koe kuuluvani tänne muiden ihmisten sekaan. Olen tämän takia miettinyt, että järkevintä minulle olisi ehkä tappaa itseni. Toinen vaihtoehto voisi olla erakoituminen jonnekin kauaus. Kumpikin noista vaihtoehdoista vaan kuulostavat vielä tällä hetkellä hiukan raskailta toteuttaa...Vähitellen kuitenkin olen ajautumassa siihen suuntaan. Olen yrittänyt hyväksyä itseäni, olen yrittänyt kaikenlaista...Vähitellen vain ajaudun sinne itsemurhan puolelle. En vain näe itselläni mahdollisuuksia tässä elämässä. Tuntuu, kuin olisin 100-0 häviöllä ja peliä olisi jäljellä minuutti. Miksi jatkaa peliä?
Mitä teen?? Minua surettaa hirveästi.
Jos muillakin on samanlaisia tuntemuksia, niin kuulen mielelläni!
Eli kirjoitan lyhyesti ja ytimekkäästi ja toivon rehellisiä vastauksia ja neuvoja.
Olen siis 21-vuotias (kohta 22) mieshenkilö ja olen vähän hukassa. Olen syrjäytynyt, eikä minulla ole kuin pari kaveria ja niitäkin tapaan keskimäärin 1-2 krt kuukaudessa. Käyn töissä, mutta siellä en kommunikoi kenenkään kanssa, olen vain omissa oloissani ja hirveän ahdistunut koko ajan. Häpeän itseäni niin paljon, että joskus olen huomannut silmieni kostuvan surusta.
Minua on kiusattu 6-vuotiaasta lähtien, heti kun aloitin jalkapallon pelaamisen. Tämä jatkui ala-asteella (ei kuitenkaan heti sen alussa, vaan loppuvaiheilla) ja ylä-asteelle siirtyessäni oli meno jo niin hurjaa, että vaihdoin kolmen lukukauden aikana kolmesti koulua. Itsetuntoni alkoi saada voimakkaita kolhuja noihin aikoihin. Lukioon siirtyessäni jatkui kiusaaminen, jälleen eri henkilöiden toimesta. Näinä aikoina aloin masentumaan ja menettämään itsekunnioitustani, jonka takia aloin saamaan erilaisia psyykkisiä häiriöitä, kuten uniongelmaa ja ahdistuneisuutta yms. Lukiossa olen edelleen kirjoilla... Olen menettänyt liikaa voimia.
Tällä hetkellä olen siinä pisteessä, että minulla ei ole minkäänlaista itsetuntoa tai itsearvostusta. Olen alkanut käyttämään erilaisia päihteitä turruttaakseni ajatuksiani ja saadakseni jotakin apua tuskaani. Minun on vaikea nähdä itsessäni mitään hyvää, vaikka kuinka psyykkaisin itseäni ja yrittäisin tsempata. Se ei tunnu kuitenkaan tuottavan minkäänlaista pysyvää tulosta. Myös keskustelut ammattiauttajan kanssa ovat minulle olleet hyödyttömiä, koska ahdistun siellä vain liikaa. Laitan tähän ranskalaisilla viivoilla ajatuksi itsestäni:
-Olen ruma
-Olen epämiehekäs
-Olen nössö
-Olen ujo/epäsosiaalinen
-Olen tyhmä
-Olen katkera ja vihainen, myrkytän sillä itseäni.
Olen vielä nyt niin väsynyt, etten jaksa kaikkea kirjoittaa...mutta pointti tulee varmasti selväksi: Vihaan itseäni, en näe itsessäni mitään hyvää. Olen yksinkertaisesti sanottuna täysi luuseri.
Kysymys kuuluukin nyt, että kuinka minun tulisi tästä jatkaa? En varsinaisesti koe olevani masentunut, mutta en vain koe kuuluvani tänne muiden ihmisten sekaan. Olen tämän takia miettinyt, että järkevintä minulle olisi ehkä tappaa itseni. Toinen vaihtoehto voisi olla erakoituminen jonnekin kauaus. Kumpikin noista vaihtoehdoista vaan kuulostavat vielä tällä hetkellä hiukan raskailta toteuttaa...Vähitellen kuitenkin olen ajautumassa siihen suuntaan. Olen yrittänyt hyväksyä itseäni, olen yrittänyt kaikenlaista...Vähitellen vain ajaudun sinne itsemurhan puolelle. En vain näe itselläni mahdollisuuksia tässä elämässä. Tuntuu, kuin olisin 100-0 häviöllä ja peliä olisi jäljellä minuutti. Miksi jatkaa peliä?
Mitä teen?? Minua surettaa hirveästi.
Jos muillakin on samanlaisia tuntemuksia, niin kuulen mielelläni!
Vastaukset 20
Vanhimmat
mielessä
uskontoni (LaVeyn satanismi) kieltää itsemurhan, eikä vitutukseen kuole niin kai sitä jotenkin pysyy hengissä
välillä kaikki unohtuu mutta yön tullen palautuu joskus mieleen
ei tule muuta vinkkiä mieleen kuin harrastaa paljon liikuntaa ja keksiä uusia harrastuksia niin ettei ole aikaa pohtia menneitä
ei ne kiusaajat varmaan edes muista mitään niistä ajoista
psykiatrini sanoo että kannattaa käsitellä hänen kanssaan menneisyys ettei jää vaivaamaan, saa nähdä onko siitä mitään apua
olet ruma? entäs sitten. niin kaikki muutkin.
epämiehekäs? salille ja lisäravinteita niin alkaa raamit paranemaan.
nössö? miten se muka näkyy päällepäin?
tyhmä? oletko tehnyt älykkyystestejä?
katkera, vihainen ja epäsosiaalinen saat ihan vapaasti olla. niin ovat kaikki muutkin.
Eikös LaVeyn satanismi ole jossakin mielessä enemmän filosofiaa kuin uskontoa? Pitääkö se sisällään ajatuksen kuolemanjälkeisestä elämästä? Jos ei, onko sillä itsemurhan tekijän kannalta väliä, kieltääkö se itsemurhan vai ei?
Usein puhuminen auttaa. Tosin jos aiot pulista jonkun kanssa enemmänkin, niin psykologi tulee usein halvemmaksi.
Miehekkyys voi muuten olla muutakin kuin pelkkää lihasmassaa. Samaten tyhmyys voi olla muutakin kuin heikkoa pärjäämistä älykkyystesteissä.
joku uskoo rituaaleihin, jotkut ottavat ne terapiana.
miehekäs olemus ja älykkyystesteillä todistettu kapasiteetti korottavat itsetuntoa, oli se miten pinnallista tahansa.
Olin aikeissa aloittaa uuden keskustelun, mutta oma juttuni on sen verran samankaltainen kuin sinun että laitankin omat ajatukseni tähän. Sinulle Repe: onnea sille tielle jonka valitset.
Olen myös 21-v nuori mies ja tympääntynyt elämään. En tiedä olenko onneton (en ainakaan onnellinen), ei minulla ole suuria suruja eikä mitään intohimoja. Minusta tuntuu, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia tulla koskaan onnelliseksi. En edes halua olla onnellinen tässä epäreilussa maailmassa. Toisaalta, onnellisuus on ihmiselämän ainoa rationaalinen päämäärä, niin kuin joku antiikin viisas sanoi (omasta puolestani, olen täysin samaa mieltä). Jos minulla ei ole mitään mahdollisuutta olla onnellinen, onko järkeä jatkaa elämää? Eikö itsemurha ole tässä tilanteessa ainoa oikea ratkaisu?
Suurin esteeni olla onnellinen on epäsosiaalinen luonteeni. Olen heikkolahjainen puheviestinnän saralla ja siksi pidän suuni kiinni. Tämän vuoksi olen jäänyt syrjään ja olen yksinäinen, ahdistunut, täysin kykenemätön ottamaan kontaktia naissukupuoleen, minkä seurauksena seksuaalinen turhautuminen...
Ja kaiken takana kummittelee tunne että olemassaolo on suuri vääryys. Olen katkera vanhemmilleni, jotka manasivat minut suloisesta tyhjyydestä tähän maailmaan, joka lupaa ymmärtämättömälle lapselle tuhat ja yksi hyvää ja kaunista, eikä pidä lupauksistaan yhtään... Tai ehkä yhden, tosin vain osoittaakseen, kuinka vähän tuo olikaan tavoittelemisen arvoista. En voi kuvitella, että mikään mitä elämä voi tarjota olisi parempaa kuin tyhjyys, jossa ei olisi kärsimystä eikä kaipuuta, eikä tietysti onnen tunteitakaan (Viittaan tietysti kuolemaan ja tämä on vain olettamus kuolemanjälkeisestä tilasta, mutta hyvin perusteltu sellainen.). Luonteeni on sellainen, että yksikin murhe karkottaa sata ilon aihetta.
Olen siis luuseri, mutta itsemurhassa näen mahdollisuuden suureen voittoon, joka ansaitsisi triumfi-luonteiset hautajaiset. En häpeä myöntää että romantisoin itsemurhaa. En pidä itsemurhaa pelkurin, vaan sankarin tekona. Itsesäilytysvaisto on ihmisen voimakkain vaisto, eikä sen uhmaaminen ole vähääkään pelkurimaista. Ainoa asia joka minua on tähän asti estänyt tappamasta itseäni on juuri pelkuruus, jonka toivon vielä joskus voittavani- ja uskon kyllä pystyväni siihen, vielä joskus.
Perhettäni kohtaan tämä on tietysti aika ikävää, mutta mielestäni minulla ei ole mitään moraalista velvoitetta pysytella hengissä heidän takiaan. Asia voi olla eri niiden ihmisten kohdalla, jotka ovat perustaneet oman perheen, mutta minun kohdallani tilanne on karkeasti tämä: Synnyin omasta tahdostani riippumatta tähän maailmaan, olin lapsena iloinen ja innokas oppimaan uutta, kasvoin hiukan ja aloin kyseenalaistaa asioita, näin paljon ja monenlaista onnettomuutta (pahinta lajia vain eri medioissa), tulin tulokseen että maailma on- ei hyvä eikä paha, mutta epäinhimillinen paikka. Olen siis aikani tallannut täällä ja todennut että meno ei miellytä, miksi en saisi lähteä? Kaikki elävät olennot ansaitsevat parempaa kuin tämä maailma voi tarjota. Mikä saa useimmat meistä tyytymään tähän maailmaan? Uskoisin että se on juuri tuo itsesäilytysvaisto, eläinkunnan kirous. Tässä maailmassa ei ole ketään jota varsinaisesti rakastaisin, mutta jos joku läheiseni, vaikka joku omasta perheestäni tekisi itsemurhan, olisin lähimmäisenä onnellinen tämän puolesta. Te jotka vaaditte ihmisiä jatkamaan elämäänsä muiden vuoksi, menkää itseenne ja miettikää kuka onkaan itsekäs, itsemurhaaja vai sinä?
Siinäpä sekava vuodatus, mutta onpahan aito, sydänverellä kirjoitettu. Suosittelen lämpimästi itsemurhaa kaikille. Hyvää pääsiäistä! Ensi vuonna mullan alla!
-tuntematon sopuli
Sitä en tiennyt, että joku antiikissa oli todennut onnellisuuden olevan ainut järkevä päämäärä, mutta olin tullut samaan tulokseen myös itse.
Sinänsä jännä, että sinulla este olla onnellinen on epäsosiaalinen luonne. Itse nimittäin olen kehittynyt vuosien kuluessa oikeastaan kohtalaisen sosiaaliseksi, mutta ei se masennustani ole mihinkään karkottanut. En tosin itsekään onnistu koskaan naisten kanssa, vaikka yritystä kyllä on riittänyt. En tosin tiedä, olisinko onnellinen sittenkään, vaikka löytäisin seurustelukumppanin. Ehkä ongelmieni juuret ovat niin syvällä, ettei ulkoisten olosuhteiden muutos riitä ratkaisemaan niitä.
Toisaalta kerrot ongelmasi olevan epäsosiaalisuus ja toisaalta annat ymmärtää, ettei sinulla ole mahdollisuutta olla onnellinen. Tarkoitatko, että sinun on mahdotonta tulla sosiaalisemmaksi?
Minusta tuntuu, että sanoessaan "itsemurha on pelkurin teko" moni ei tiedä, mistä puhuu. Olen kanssasi siitä samaa mieltä, että itsemurhan tekeminen vaatii suurta rohkeutta. Viettimme ovat tosiaan hyvin voimakkaat asiassa, ja itsellänikin luultavasti suurin este itsemurhan tekemiselle on ollut oma itsesuojeluvaisto. Toki itsemurha _voi_ olla joskus myös pakoa jostakin muusta, mutta tuskinpa pelkuruudesta voi silti silloinkaan syyttää. Jos päätyy tekemään itsemurhan, niin yleensä siihen on kyllä erittäin painavat syyt.
Olet myös päätynyt samaan lopputulokseen siinä, että itsekäshän oikeastaan on se, joka vaatii toisen jatkavan elämäänsä. Ajatus tuntuu olevan monelle sen sortin tabu, ettei sitä _saa_ ajatella järkevästi vaan on reagoitava tunteella - kauhistelulla ja moralisoinnilla. Ehkä taustalla on omiakin käsittelemättömiä pelkoja. Ehkä taustalla on pelko siitä, ettei hallitsisi itse itseään vaan koska tuokin niin ehkä minäkin joskus. Kyseessä olisi siis omien pelkojensa projisointi toiseen.
Emme tosiaankaan päättäneet sitä, haluammeko syntyä. Olisi kohtuutonta vaatia, ettemme saisi päättää sitäkään, haluammeko jatkaa elämäämme. Jos kuoleman jälkeen ei ole mitään, niin emme ole tekemässä tilinpäätöstä elämästämme ja arvottamassa sitä hyväksi tai huonoksi. Emme tule kuoleman jälkeen katumaan, jos teimme itsemurhan, emmekä tule olemaan tyytyväisiä, jos jaksoimme loppuun asti. Jokainen meistä poistuu joskus, ja jälkikäteen tarkasteltuna on täysin yhdentekevää, milloin ja millä tavalla tämä tapahtui.
Sinänsä olisi mielenkiintoista tarkastella itsemurhaa yhteiskunnan kannalta. Yhteiskunta on kuluttanut kohtalaisen paljon rahoja koulutukseemme, terveydenhuoltoomme ja muihin asioihin, joten voisi kysyä, onko yhteiskunnalla "oikeus" myös odottaa saavansa jotakin takaisin. Toisaalta voisi todeta, ettei yhteiskunta onnistu monestikaan auttamaan riittävästi kärsiviä, ja jossakin määrin oikeudet ja velvollisuudet kulkevat käsi kädessä (luovu toisesta niin menetät toisenkin). Toisaalta voi myös olla, että itsemurhan tekevä aiheuttaa lopulta yhteiskunnalle vähemmän tappiota, jos hän ei esimerkiksi elinikänään pystyisi enää tekemään tuottavaa työtä, mutta harva nuori pystyy objektiivisesti arvioimaan, onko itse tällainen.
Varmasti itsemurha on monesti läheisille tuskallista, mutta kuolema on erottamaton osa elämää eikä tästä tosiasiasta pääse yli. Jossei kestä toisen kuoleman aiheuttamaa tuskaa, niin tämä on oma ongelma eikä toisen. Jos ei kestä, voi hakea apua, tai voi myös itse päättää elämänsä. Asia voi toki olla eri, jos on vielä vanhemmistaan riippuvaisia lapsia.
En suosittele itsemurhaa kenellekään, mutten sitä paheksukaan. Monen tilanne olisi voinut kääntyä paremmaksikin, mutta toisaalta ei tämä olisi mikään "syy" jatkaa elämää, vaikka onnellinen tulevaisuus olisi ollut varmaakin. On surullista, jos joku tekee itsemurhan, muttei meistä kukaan siitä enää sitten välitä, kun on itsekin ruumishuoneella. Elämä on... raadollista.
Luin mielenkiinnolla, olemme aika pitkälti samoilla linjoilla. En ollut aivan johdonmukainen, tässä pari täsmennystä: huono luonteeni on tällä hetkellä suurin syy onnettomuuteeni. Olen varma että vaikka sosiaalistuisin, pian tulisi uusi syy olla onneton. Maailmassa ja minussa riittää epäkohtia, joiden vuoksi olla onneton.
Minulla vain on todella vahva tunne, melkein uskonnollinen vakaumus, etten voi olla onnellinen. Enkä edes halua, kuten jo sanoin, maailmassa, jossa on nälkää, sairautta, väkivaltaa jne... Jos tämä kuulostaa epäuskottavalta tai tekopyhältä niin ei mahda mitään. Täytyy kehua (tavallaan, kai) että olen sen verran empaattinen ihminen että vaikka kuinka saisin rahaa, ystäviä, naisia, aasinmaitoa jne. en olisi onnellinen niin kauan kuin maailmassa on yksikin onneton ihminen (tälle väitteelle minulla ei valitettavasti ole empiiristä tukea). En edes haluaisi olla. Toisaalta, kuten todettu, onnellisuus on ainoa järkevä päämäärä elämässä. Aika sietämätön ristiriita.
Sun viestissä on paljon näkökulmia asiaan, valitettavasti en jaksa kaikkia miettiä/kommentoida. Itsemurha on tosiaan useimmissa piireissä tabu, täytyy suhtautua säälien ja kauhistellen. En tiedä tarkalleen lääketieteen suhtautumisesta, mutta ainakin kansan keskuudessa itsetuhoisuutta pidetään sairaana ja sillä selvä. Tämä on tietysti määrittelykysymys. Itse näkisin asian niin että on vain asiain tiloja, esim. aivojen fysiologisia tiloja, ja näiden määritteleminen "terveiksi" tai "sairaiksi" riippuu täysin näkökulmasta. Yleensä kai "terveydeksi" määritellään elämän jatkumisen ja suorituskyvyn kannalta toivottavat tilat, "sairaudeksi" taas ne muut. Asiaan on muitakin näkökulmia, kuten omani, joka ei pidä elämän jatkumista toivottavani. Olen vähemmistössä mielipiteeni kanssa mutta tuskin sentään yksin (ja entä sitten jos olisinkin, eikö miljoona muurahaista muka voi olla väärässä?). Menkööt kaikki "terveet" psykologille tutkituttamaan mistä se kaikki elämänilo on peräisin ja voiko siitä parantua.
Jos tässä jokin punainen lanka oli niin taisin hukata sen... mutta tosiaan kiitoksia pitkästä ja painavasta viestistä.
on mut tietysti vähän erillaisia koska me kaikki ollaan yksilöitä.Mä oon miettinyt että musta ei oo mihinkään .Koulussa mä olin koulu kiusaaja mut sitku mä pyörin omassa jengissä mua kiusattiin.Olin muuttanut maalta kaupunkiin ja olen pieni kokoinen kaveri.se ahdisti mua.Mä aloin käyttää päihteitä 14 vuotiaana,ekaks bissee,sit pilvee,sit vauhtii ja viinaa.Vetäsin seitsemäntoista vuotiaana ranteen auki,tietysti humalapäissäni.Ajatus oli silloin että kukaan ei välitä musta ja mä oon luuseri.Vittuuks mä täällä maapallolla teen mut ku veret puskahti ranteesta,juoksin rappuun ja tulikin hätä että mä kuolenkin.Onneks yks häiskä sattu paikalle ja laitteli mulle kiristys siteen ja sairaalaan,ensiapuun,pillit soiden.Mulla on koko elämäni aikana ollu heikko itstunto ja olen hoitanut sitä väärin eli turrutanut sitä kemialla.On valoisiakin hetkiä ollu mut itsetuhoista elmää mä oo viettänyt.Tänään pyrin ajatelemaan että olen ihan oma itseni ja pyrin hyväksymään itseni hyvine ja huonoine puoline.Elää tätä hetkeä juuri tätä.Ei ole helppoa kun on kolmen viikon juoma putki takana ja morkkikset jyllää,pari suhde katkolla ja rahat finaalissa.Itsensä hyväksyntä on varmaan avain sana.Tää elämä on valintoja täynnä,sä teet omat ja mä omat,rukoile se voi jeesata tai mietiskele mut sit sä oot luuseri jos aijot tappaa ittes.Mä oon kylläkin tekemässä hidasta itsemurhaa kun oon sekoillu noiden päiteiden kanssa eli en oo mikään paras neuvoo mut kokemuksia voi jakaa ja tsemppiä sulle,anna elämän viedä ja mee itekin mukaan siihen.Mäkin pyrin tekemään niin tänään,huomenna on uusi päivä ja luoja tietää mitä se tuo tullessaan.
Lääkäriin kaikki jos voitte noin pahoin,suosittelen menemään mielentérveystoimistoon ja pian.
Sieltä sa todellista apua.
Repee kertoo käyneensä ammattiauttajan juttusilla, mutta että siitä ei ole apua. Itsekään en ole saanut apua sen kummemmin terapiasta kuin lääkkeistäkään.
..joko terapeutti tai lääkkeet tai molemmat ovat väärät.
Terapeuttikin on vain ihminen ja saattaa olla ettei hänellä ole tarpeeksi elämänkokemusta.
Minä vaihdoin terapeuttia ja asiat alkoivat rullaamaan, pystyin luottamaan häneen, myös lääkkeet vaihdettiin.
Ei parikymppisenä voi ajatella, että elämä ei anna mitään.
Mistä te sen tiedätte?
Terv. T-50-V
Itse sairastuin jatkuvien kipujen vuoksi masennukseen,arvauskeskuksen lääkäri piti minua luulosairaana eikä kirjoittanut lähetettä ortobedille,minä iskin nyrkin pöytään kun en enää jaksanut,soitin ylilääkärille sain lähetteen ja pääsin mangneettikuviin,selkäranka niin täynnä kulumia että työt jäivät siihen.Masennuin entistä enemmän,työ oli ollut minulle tärkeä 14v asti,se oli kamalaa aikaa,tunsin itseni täysin luuseriksi,täysin hyödyttömäksi ihmiseksi,luulin olevani taakka jopa miehelleni.Sit painoivat vielä raha-asiat päälle kun oli siihen "omaan" tilipussiin tottunut,lääkärin vaihto auttoi suunnattomasti
sain lähetteen mielenterveys toimistoon,nyt olen käynyt terapiassa kohta vuoden ja alkaa helpottamaan,vieläkin tulee niitä aikoja kun masennun,mutta huomaan myös etten ole yksin,ympärilläni on paljon ihmisiä jotka välittävät minusta.Suomessa ON oikeus vaihtaa lääkäriä,jos tuntee että lääkäri ei ota vakavasti
niin vaihtoon vain.Mutta sen annan neuvoksi mitään ei saa tänäpäivänä jos ei ITSE VAADI,leimattiinhan minutkin aluksi agressiiviseksi,siitä viis välitin,pääsinpähän asianmukaiseen hoitoon.Teillä rakkaat nuoret on elämä vasta alussa,nyt pitää vain taistella sen laadun vuoksi,rohkeesti vielä löytyy kunnalliseltakin puolelta välittäviä lääkäreitä kun vaan pidätte puolenne.Kaikkea hyvää,olette arvokkaita ihmisenä.
Kyllä minä terapeuttiini luottamaan olen pystynyt alusta asti. Kulutin pitkän aikaa mieleiseni terapeutin löytämiseen.
Lääkkeitä taas olen kokeillut jo useita erilaisia, mutta niiden masennusta lievittävä vaikutus on ollut olematon. Oikeastaan eroa siihen, ettei käytä lääkkeitä, ei tahdo juuri huomata. Masennusta on ollut jo yli kymmenen vuotta ja sitä edelsi muuta psyykkistä oireilua.
Joka kerta, kun jossakin puhutaan seksistä, masennun. Olen kokematon eikä mikään anna ymmärtää, että asia olisi muuttumassa lähiaikoina. Naiset eivät osoita kiinnostusta.
Olen palanut loppuun enkä jaksa tehdä paljoa mitään. En jaksa opiskella enkä käydä töissä, joten omanarvontunto on melko heikko. Minulla on lievästi ylipainoa ja lihaksia taas puolestaan ei juuri ollenkaan. En kuitenkaan jaksa harrastaa liikuntaakaan, ja painonpudotusta vaikeuttaa riippuvuus makeaan ja rasvaiseen.
En koe olevani autettavissa, en edes vaikka yrittäisin tuntea olevani. Olen epäonnistunut monellakin mittapuulla. Olen säälittävä ja hyödytön.
Eilen olin lähempänä itsemurhaa kuin koskaan aikaisemmin. Jokin päivä vielä ehkä saan tehtyä sen. Voisin myös hakea sairaalasta apua, mutta miksi, kun en lopulta kuitenkaan saisi apua syihin vaan pelkkiin oireisiin?
Kuulostaa harmittavan tutulta, itsetunto aivan nollassa. Oma ukkoni on tallannut sen maanrakoon eikä muiden mielipiteillä enää oo vaikutusta..Paska mikä paska. ihan sama.
sama vika!
Moi Repe, Nimetön kirjoittaja ja muut. Mitään kielellisesti tyhmiä tai henkisesti kuolevia ette ainakaan ole, sen verran eläväistä ilmausta tuli tilanteesta, joka vaikuttaa jotenkin tutulta.
Minunkin elämäni suurin tragedia on, että vanhemmat ylipäätään synnyttivät minut tänne käärmeenpesään. Elämä tuntuu usein raskaalta, lähinnä rangaistukselta. Itse kärsin tällä hetkellä eniten yliempatiastani, jota nykyaikainen media pahentaa. Jatkuva pahuuden ja ihmisten välisen epätasa-avon syöttö kaikkialta saa minut kärsimään. Tuntuu melkein kuin kaikki nuo asiat tapahtuisivat itselleni, tai oikeastaan vielä pahemmalta, sillä nyt mukana on myös turhautuminen siitä, että muita kuin itseään ei voi auttaa.
Aiemmin suruni liittyi enemmän itseeni, omaan tilanteeseeni ja yksinäisyyteeni sekä ihmisiin, jotka olivat kohdelleet minua julmasti. Ajattelin aina, että kun vihdoin saan poikaystävän ja laihdun, masennukseni helpottaa. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan huonoina kausina itken yhä joka päivä tuskissani (ja nyt siitä kärsii kaksi). Parempina aikoina olen ahdistunut vain hiljaa sisälläni. Poikaystävänikin oli ahdistunut, mutta ei ole enää, kun sain hänet aloittamaan liikunnan kuntosalilla. Minulle kuuri ei ikävä kyllä toiminut aivan yhtä hyvin.
Paras tilanne tietysti olisi, että mikään elämä ei olisi koskaan alkanutkaan. Toiseksi paras se, että maailma loppuisi kertalaakista (eipä jäisi kukaan suremaan). Mutta koska tilanne on se, että olen syntynyt, olen päättänyt jäädä tänne vielä toistaiseksi pyörimään ja katsoa rainan loppuun asti. Voihan olla, että joskus paadun ja opin nauttimaan elämästä. Sitä paitsi hyviä hetkiä on maailmassa ehkä sittenkin yhtä paljon kuin pahoja ja ok hetkiä vielä enemmän (vaikkakin pessimistinen luonteeni on hyvä spottaamaan kauheuksia).
Olen miettinyt itsemurhaa vaihtoehtona, joka vapauttaisi minut elämän taakasta. Mutta vaikka usein toivonkin tippuvani ikkunasta tai jääväni auton alle saadakseni päässäni pyörivät ahdistavat ajatukset loppumaan, tiedän kuitenkin, että kuolemani aiheuttaisi vain lisää kärsimystä, läheisilleni. Näin siis empaattisuuteni, joka saa minut kärsimään, myös estää minua lopettamasta kärsimystä. Kätevää.
Syvimmällä sisimmässäni olen kuitenkin yleensä jollain lailla toiveikas sen suhteen, että parempia aikoja on tulossa. Ei usko, toivo, ja rakkaus ole avain onnelliseen elämään. Pelkkä toivo riittää. Loppujen lopuksi, eihän sitä koskaan tiedä vaikka joku huippuhetkikin olisi vielä tulossa meille maan kärsiville - tai vaikka vain ihan tavallinen, ok elämä.
koita jaksaa ja äläkä anna periksi, en edes voi kuvitella miltä sinusta tuntuu, siis en löydä mitään sanoja tähän, tässä kuitenkin lämmin ja voimia antava halaus, *halaa*, taitaa olla aika mitätön apu, mutta toivottavasti se antaa sinulle voimia jaksaa huomiseen! itse uskon enkeleihin ja toivon että vierellässi kulkee joka hetki oma suojelusenkelisi! voimia sinulle ystäväiseni!
Tiedän miltä sinusta tuntuu, vaikken varsinaista kiusaamista ole itse kokenutkaan. En oikein osaa auttaa näin kirjoitellen, mutta jotain minun oli pakko sinulle vastata.
Onko sinulla ketään ystävää/läheistä, kenelle voisit kertoa? Onko sinulla ketään, kenen kanssa pystyt olemaan oma itsesi ja kuka rakastaa sinua sellaisena kuin olet?
Jos sinun läheltäsi sellainen ihminen löytyy, niin kehoitan sinua suuresti viettämään hänen kanssaan aikaa, ja näin tutustua ehkä muihinkin ihmisiin ja nauttia eri asioista.
Tiedän, että on vaikeata, mutta yritä olla rohkea ja reipas. Jos menet ja juttelet jollekin ihmiselle esim. töissä, niin ei se ainakaan tilannetta voi pahentaa. Kaikki eivät ole ilkeitä. Sinun vain täytyy yhdessä ystäviesi kanssa keksiä keino, jolla rohkaistut.
En keksi muuta tässä nyt sanoa, mutta toivon, että elämäsi kirkastuu ja annat itsellesi tilaisuuden onneen. :)
Hyvä Repe !
Kyllä sinä jaksat, kun olet noinkin hyvä kirjoittaja tuskastasi. Olen kokonut samalaisia fiiliksiä, mutta eri syistä. Ensimmäinen mieheni alisti ja nöyryytti ja oli sairaaloisen mustasukkainen. Hän vei kaiken itsetuntoni mitätöimällä minua koko ajan. Kaksi vuotta sitten kuoli poikani äkkikuoleman kautta. Sen jälkeen elämäni on ollut päivästä toiseen selviämistä.
Pidä Repe elämästäsi kuitenkin kiinni ja tee sellaisia asioita joista pidät silloin kun jaksat ja et ole ahdistunut. TSEMPPIÄ
terve,
ensinnäkin, et ota vastaan enää aliarvioimista etkä kiusaamista sua kohtaan vastaan vaan sanot heti takaisin tai lyöt jos sua lyödään eli samalla mitalla takaisin ja heti. se peli loppuu kun ne huomaa ettet alistu vaan joutuvat häviämään. näin tein minäkin ja olen päässyt hyvin asian yli.
toiseksi. itsemurha ei ole oikea ratkaisu vaikka siltä tuntuu ja etkä ole vielä ihan oikeasti sitä harkitsemassa kun tänne kirjoitat -hyvä niin mutta sun pitää lopettaa sen asian pyörittely päässä heti alkuunsa ennen kuin se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. olin itse lähellä sitä ja tuntuu helvetin hienolta kun voitin sen ajatuksen enkä tehnyt sitä. olen paljon vahvempi ketä vastaan vaan ja mitä vastaan vaan. joten unohda homma ja ajattele posit. ja sano itselles etten anna periksi vaikka piru vie mikä olisi. näytä itselles ettet ole luuseri.ja muille.
kolmanneksi. erakoituminen lisää vaan pahaa oloa. sun pitää liikkua ihmisten ilmoilla jos vain voit. se pitää järjissä paremmin kuin 4 seinän sisällä olo. ja lisäksi. puhu asiasta hyvälle ystävällesi jos sellainen on. ei sellaiselle joka ei ymmärrä. kokemuksesta vastaan.
Olen samanikäinen mieshenkilö kuin sinä ja voin vakuuttaa ymmärtäväni, millaista kärsimystä sinulla on. Itselläni on todennäköisesti Aspergerin syndrooma, jonka ansiosta olen täysin erilainen kuin muut psykofyysissosiaalisesti eli ihmisyyden joka tasoilla. Eniten ongelmanani ovat sosiaaliset kontaktit. Erilaisuus ja siitä kärsiminen ovat tuoneet mukanaan koulukiusaamista ja halveksintaa kaikkialla "tavallisten" ihmisten parissa.
Itsetuntoni on usein aivan pohjassa, vaikka olenkin saanut mielestäni paljon rakkautta kotona ja nykyään minulla menee opinnoissa todella hyvin. Silti en luota itseeni usein tippaakaan ja usein vaivun itseinhoon- ja sääliin. Ahdistus on melkein jokapäiväistä. Se tuntuu ruumiillistumana kurkussani ja kärsin ihmeellisestä levottomuuden tunteesta.
Mitäkö sitten ajattelen itsestäni? Lähestulkoon samaa kuin sinä:
- Olen ruma
- Olen surkea naisten kanssa, todella epämiehekäs
- Olen pelkuri
- Olen täysin epäsosiaalinen enkä tiedä mitä missäkin tilanteessa ihmisille pitäisi sanoa
- Olen katkera
- Olen hullu
- Olen itsekäs paskiainen
Olen itse ollut aina erilainen kuin muut ja pienestä pitäen ollut tietoinen siitä. Olin kasvanut hyvin suojatussa ympäristössä, eikä minulla juuri ollut ennen koulun alkamista kontakteja muihin samanikäisiin lukuunottamatta isosiskojani. En halunnut olla enkä tullut toimeen toisten lasten kanssa sitten koulun alettuakaan, ja pikku hiljaa jouduin yhä rajummin kiusatuksi ilman, että opettajat olisivat siihen puuttuneet.
Minulla oli omat intohimonkohteeni, joista olin aina saanut positiivista palautetta kotona, mutta joista viimeistään 5. luokalla jouduin kiusaamisen kohteeksi. Kukaan ei kestänyt erilaisuuttani, ja jokaikinen niistä paskiaisista käytti tilaisuuden hyväkseen nälvimällä minua. Yläasteella kiusaaminen muuttui väkivaltaiseksi ja 9. luokalla tilanne oli pahin kun opettajakusipäät kuvittelivat saavansa tilanteen laukeamaan siirtämällä minut sairaalakouluun. Minut, jolla keskiarvo oli vakituisesti 9,2 ja käyttäydyin kuin mallioppilas: olin omissa oloissani ja paskanjauhanta ei vain kiinnostanut minua!
Sitten minut pahoinpideltiin koulun pihalla, ja siitä tehtiin rikosilmoitus. Koulu yritti edelleen lavastaa minua syylliseksi, mutta vanhempani uhkasivat viedä koulun oikeuteen ja pahoinpitelijät saivatkin maksaa sakkoja, vaikka ei se tietenkään kärsimyksiäni korvannut. Koulun vaihto olisi varmasti ollut vielä suuremmaksi turmioksi, sillä erityisesti AS-lapsella pitää olla muuttumattomat kuviot ja rutiinit.
Lukiossa sitten helpotti, kun nuo paskiaiset olivat poissa kuvioista. Sain hyvän itseni kaltaisen kaverin ja meillä oli oikeasti mukavaa yhdessä ja teimme salaa pilkkaa kaikista muista "tavallisista" =) Lukiossa keskityin ennen kaikkea opiskeluun ja se ehkä piti ahdistuksen matalalla. Kesälomilla kun mitään ei ollut juuri tekemistä niin se nousi aina pintaan uudestaan.
Sosiaalinen paine ei tietenkään ole kadonnut nytkään minnekään, vaan kärsin yhtä paljon vieraiden ihmisten tapaamisesta eikä minulla yliopistopiireissäkään ole yhtään ystävää. Ei se loppujen lopuksi haittaa, koska tiedän etten pidemmän päälle tule "tavallisten" kanssa toimeen.
Minäkin häpeän itseäni suunnattomasti. Ajattelen koko ajan, mitä muut minusta ajattelevat. Alan hävetä heti kun joudun toisten kanssa tekemisiin, sillä tiedän että he huomaavat että olen ujo ja varautunut. Töitä en ole päivääkään elämässäni vielä tehnyt. Todennäköisesti minusta tulee kielenkääntäjä tai tutkija valmistuttuani, ja muu tuskin sopisikaan koska en voi tehdä yhteistyötä enkä olla ihmisten kanssa tekemisissä.
Nyt kun piakkoin toivottavasti saan Asperger-diagnoosin, niin luulen että ahdistukseni helpottaa jonkun verran. Voin antaa itselleni anteeksi ja hävetä vähemmän. Tunteeni vaihtelevat: toisinaan olen onnellinen siitä, etten ole kuin muut mutta toisinaan taas olisin valmis tappamaan itseni siitä hyvästä. Mutta itsemurha ei ole vaihtoehto minulle. En voisi tehdä sitä äidilleni tai mummolleni tai sisarilleni, jotka ovat olleet niin suurena tukena. Ja toisaalta ehkä itseluottamukseni yliopisto-opinnoissa menestymisen myötä on kasvanut. Ja siinä sen onkin: jos minulla ei olisi opiskelupaikkaa, leijuisin täysin ilmassa ilman mitään kiinnekohtaa.
Minäkin olen miettinyt erakoitumista. Tykkään viettää aikaa kesäpaikallamme yksin. Mutta pidemmän päälle alkaisin kärsiä yksinäisyydestä ja siitä itsekkäästä tunteesta, että nyt ei ole ketään kenelle valittaa.
Minulla ahdistus alkoi nousta ensimmäisen yliopistovuoden jälkeen. Se vain tuli, koska tunsin itseni ensimmäisen kerran yksinäiseksi. Halusin samanikäistä seuraa ensimmäistä kertaa elämässäni. On minulla muutama lapsuuden kaveri, mutta en viitsi enää pitää heihin yhteyttä. Ehkä pelkään menettäväni heidät. Ahdistukseeni olen käynyt monenlaisella kallonkutistajalla ja terapeutilla ja saanut osakseni pelkkää halveksintaa, takanapäin puhumista ja hurskaita huolestuneita katseita. Enää en mene yhdellekään psykiatrille, vaan yritän saada neurologin kautta Asperger-diagnoosin. Lääkkeitä en suostu syömään.
Ehkä sinun kannattaisi yrittää käydä vaikka se lukio loppuun, ja keskittyä kerralla opintoihisi. Olen huomannut, että sosiaalisesta fobiasta huolimatta on pakko ponnistaa ja ponnistaa, mennä vain kaiken paskan lävitse vaikka usein aikookin perääntyä monta kertaa. Päihteet eivät tee muuta kuin pahentavat tilannetta, ja oireita sinulle tulee vain lisää. Loppujen lopuksi todellista syytä on yhä vaikeampi havaita.