Mietin avaukseni sijoittamista noihin laksi- ja rikososastoihin, mutta niissä näyttää olevan vallalla roskalehdistön rikossensaatio. Tämän vuoksi viestini tähän tuttuun foorumiin ja itse asiassa aloittelinkin vanhan kiistakumppanini Vaka Vanhan kanssa tässä debatin. Molemaat taidettin horjahtaa yli avauksen aiheen, mutta sitähän sattuu tässä iässä.
Tiedossamme on se, että Suomessa väkivaltarikollisuus on poikkeuksellisen suurta. Miksi ja onko näin aina ollut? Kansanluonneko, yhteiskunnanko vika vai huonon viinapään
Tässä pohdittavaa. Alustukseksi muutama sana.
Faktat ovat ne, että väkivaltarikollisuutemme on poikkeuksellisen korkea läntisen Euroopan mittapuulla. Selitysmalleja on haettu sosiologisen ja individuaalisen psykologisen selityssuunnan kautta. Synteesi näistä voi olla se, jolla on edettävä.
Sosiologista mallia on esille tuonut jo puukkojunkkaritutkimuksissaan Ylikangas, joka selittää taloudellisen eriarvoisuuden väkivaltarikollisuutta nostavaksi seikaksi. On olemassa rikollisuutta nostavia ja sitä alentavia työntövoimia, Ja tottahan on se, että väkivaltarikollisuutemme on suhteellisesti suurinta Itä-Suomessa ja Pohjois-Suomessa, jossa rakennemuutos ja sen aiheuttama taloudellinen ja henkinen syrjäytyminen on ollut suurinta.
Psykologisen kehitysmallin esiintuojat lähtevät siitä,että väkivaltarikollisuuden taustana ovat persoonallisuushäiriöt. Onko kansallamme enemmän persoonallisuushäiriöitä kuin muualla? Siinäpä kysymys. Persoonallisuushäiriöt eivät voi asiaa kokonaan selittää.
Historiallisessa katsannossa kannattaa muuten tutustua Martti Lehden väitöskirjaan, joka käsittelee 1900-luvun alun rikollisuutta. Suomessa ei väkivaltarikollisuus jostain syystä teollistumisen alkuaikoina vähentynyt. Väittelijä toi esille muun muassa kansalaissodan väkivaltaistavan vaikutuksen.
Voisi myös päätellä, että kieltolaki ja alkoholiholhonta on toiminut päinvastoin kuin tarkoitettiin, ei kansaa raitistavasti vaan ohjaten juomatapoja humalahakuiseksi. Maksammeko kieltolain virheen vahinkoja vieläkin?
Tiedossamme on se, että Suomessa väkivaltarikollisuus on poikkeuksellisen suurta. Miksi ja onko näin aina ollut? Kansanluonneko, yhteiskunnanko vika vai huonon viinapään
Tässä pohdittavaa. Alustukseksi muutama sana.
Faktat ovat ne, että väkivaltarikollisuutemme on poikkeuksellisen korkea läntisen Euroopan mittapuulla. Selitysmalleja on haettu sosiologisen ja individuaalisen psykologisen selityssuunnan kautta. Synteesi näistä voi olla se, jolla on edettävä.
Sosiologista mallia on esille tuonut jo puukkojunkkaritutkimuksissaan Ylikangas, joka selittää taloudellisen eriarvoisuuden väkivaltarikollisuutta nostavaksi seikaksi. On olemassa rikollisuutta nostavia ja sitä alentavia työntövoimia, Ja tottahan on se, että väkivaltarikollisuutemme on suhteellisesti suurinta Itä-Suomessa ja Pohjois-Suomessa, jossa rakennemuutos ja sen aiheuttama taloudellinen ja henkinen syrjäytyminen on ollut suurinta.
Psykologisen kehitysmallin esiintuojat lähtevät siitä,että väkivaltarikollisuuden taustana ovat persoonallisuushäiriöt. Onko kansallamme enemmän persoonallisuushäiriöitä kuin muualla? Siinäpä kysymys. Persoonallisuushäiriöt eivät voi asiaa kokonaan selittää.
Historiallisessa katsannossa kannattaa muuten tutustua Martti Lehden väitöskirjaan, joka käsittelee 1900-luvun alun rikollisuutta. Suomessa ei väkivaltarikollisuus jostain syystä teollistumisen alkuaikoina vähentynyt. Väittelijä toi esille muun muassa kansalaissodan väkivaltaistavan vaikutuksen.
Voisi myös päätellä, että kieltolaki ja alkoholiholhonta on toiminut päinvastoin kuin tarkoitettiin, ei kansaa raitistavasti vaan ohjaten juomatapoja humalahakuiseksi. Maksammeko kieltolain virheen vahinkoja vieläkin?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Väkivaltaa on myös määritelty yhteisöllisen kehitysasteen kautta. Tällaisen kiitettävän yrityksen tekee esimerkiksi Jonathan Glover massiivisessa teoksessaan Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria.
Kulttuuriantropologiselta pohjalta voitaisiin todeta esim., että sisällissotamme oli tyypillinen tribaalikonflikti. Siinä ilmeni maagiseen projektioon perustuvaa, tuhoamistarpeista, itsetarkoituksellista ja jopa ritualistista väkivaltaa. Vihan kohteena oli nimetty ryhmä, kollektiivikohde, johon leimautuminen riitti väkivallan tappotuomion perusteeksi. Valkoisten esim. Tampereella harrastama teurastus oli tyypillinen maagisessa mielentilassa tapahtunut "puhdistus", jonka suorittajista tyypillisesti jotkut sitten tekivät itsemurhan tajuttuaan mihin olivat sortuneet. (Ylikangas, Siltala)
Yhtenäiskulttuurisella kehitysvaiheella väkivalta on tyypillisesti totalitaristisia piirteitä omaavan valtion sotaa toista vastaavanlaista johtajavaltaista valtio-orgaania vastaan. Toinen maailmansota oli tällainen konflikti. Eurooppalaisten kansallisvaltioiden 1800-luvulla varsinaisesti vahvistuneella kehitystiellä toinen maailmansota muodosti yhden kulminaatiokohdan, jonka jälkeen tuskin mikään palaa enää koskaan ennalleen.
Ylikansalliset tekijät alkaen atomiaseista ja päätyen talouden globalisoitumiseen ovat ne maailmaa määräävät voimat, jotka sanelevat nykyisten konfliktien piirteet. Toistaiseksi eivät kehittyneet demokraattiset valtiot ole missään sotineet keskenään. Sensijaan on nähty tribaalikonflikteja kehitysmaissa, sensijaan on nähty pahoja sisäisiä konflikteja esim. entisessä ja käytännössä yhä jatkuvassa totalitarismissa Venäjällä, sensijaan on nähty taloudellisten etujen härskistä ajamisesta johtuvioa konflikteja kuten USA:n hyökkäys Irakiin. Ja tietysti yhä on ongelmallisista ongelmallisin Lähi-itä, jossa kaikki konfliktityypit uskonnollisin aineksin vahvistettuina elävät tätä päivää.
Kun suomalaisten kansallista väkivaltaisuutta arvioidaan, kannattaa keskustelusta eristää nämä yleisinhimilliset konfliktien ja väkivallan luonnetta selittävät tekijät. Se mitä sitten jää käteen on puhtaasti suomalainen ongelma.
Täydennän vielä hieman.
Tarkoitan siis, että kulttuuriantropologinen näkökulma mahdollistaa ihmisen tarkastelun kulttuurisidonnaisena ja kehittyvänä olentona. Tämä näkökulma on erilainen kuin psykologialla, jossa ihminen kuvitellaan jonkinlaisena biologian ja rakenteen antamana lähtökohtana. Edelleen se on erilainen kuin sosiologialla, joka tarkastelee puhtaasti yhteisöllisiä joskin yksilöissä ilmeneviä vaikutuksia. Historiantutkijatkin ovat huomattavan pahassa määrin taipuvaisia kuvittelemaan ihmisen jonkinlaisena ylihistoriallisena vakiona, eivätkä selvästi erittele historiallisia selityksia antaessaan mitään kehityksellisiä akseleita. Sensijaan joskus he kyllä tunnistavat selvät historiallisen kuvailun anakronismit. Sekin on jo jotain.
Esim. Gloverin ajattelun ja analyysiensa takana on mielestäni selvästi idea kehittyvästä ihmisestä. Jos tuolle kehitysnäkökulmalle pitäisi määritellä jonkin tiedonalan käsitteillä sisältö, sanoisi että se on kulttuuriantropologinen. Jos sisältöä määriteltäisiin psykologiasta käsin, pitäisi puhua kehityspsykologian termein tai esim. psykoanalyyttisesti vaikkapa "yksilöllisen eriytymisen asteesta", tms. Tällaisen kehitysakselin varassa sitten olisi tarkasteltava eri aikojen yhteisöjä ja niille sekä privaattielämän puitteissa että laajoissa konflikteissa ominaista väkivaltaa.
Jos lukee 30-luvulla kirjoitettuja sisällissodan (tai tuolloin käytetyn nimen: vapaussodan) historioita, huomaa selvästi miten sotatapahtumat kuvataan esim. sotilasoperatiivisin termein, ja tapahtumien arvosisältöä määritellään isänmaallis-paatoksellisin sanakääntein. Luin itse hiljattain J O Hannulan "Vapaussodan historiaa", ja sen jälkeen otin käteeni Ylikankaan massiivisen "Tie Tampereelle" -teoksen. Se yksilöitymisen määrä, joka Ylikankaan kuvauksessa on, tuntui shokeeraavalta. Oivalsin oitis, että kyse ei ole ainoastaan kahden historioijan tyystin erilaisista kuvaustavoista tai arvomaailmoista, vaan että todellakin eri aikojen ihmisille on tyypillistä eriasteinen yksilöllisen eriytymisen määrä. Tämä persoonakohtaista maailmakokemusta määräävä jäsentyneisyys kasvaa yleisen individualisaation lisääntymisen myötä.
Siksi on olennaista puhua tribaalikonflikteista, koti-uskonto-isänmaa -tyyppisistä yhtenäiskulttuurisodista, ja yksilöllistä eriytymistä edellyttävästä moniarvoisesta demokratiasta, jonka vallitsemat valtiot eivät kuuluisan Doylen teesin mukaan ole koskaan sotineet keskenään. Tämä "yksilöllisen eriytymisen aste" tulee historiankirjoituksessa näkyviin usein muiden kuin varsinaisten vakiintunutta alan auktorisointia edustavien kirjoittajien toimesta. Esim. ensimmäinen jatkosotaa tavallisen rintamamiehen (yksilöityneestä) kokemusmaailmasta käsin kuvaava kirja oli meillä Linnan Tuntematon sotilas, jonka myyntimenestys kertoo jotain siitä miten paljon yhtenäiskulttuurisen pinnan alla jo oli puhumattomuuden kasvattamaa painetta. Olennaista tässäkin on huomata kehityksellinen akseli: sotaa oli käsitelty lähinnä sotilasjohdon ajattelutavoilla, joihin yksityisen sotilaan kokemusmaailma ei sisälly, ja vasta kun vallitseva yleinen yhteiskuntailmapiiri oli tälle kokemukselle valmis, sietokykyisempi, puhumattomuuden pinta voitiin puhkaista. Tällöinkin tietysti yhtenäiskulttuurista suojaa hakevien ja huonosti "poikkeavuutta" sietävien ihmisten ensimmäinen vastareaktio oli voimakkaan torjuva.
Jos kunkin kansan historiaan olisi liimattu ikään kuin jonkinlaisena mukana kulkevana kylkiäisenä sen yhteisöllistä kehitysastetta osoittava mittanauha -- siis samaan tapaan kuin lapsiperheen keittiön ovenkarmiin on tehty metrimittamerkintöjä ja vedetään viivoja sitä mukaa kuin lapset kasvavat -- silloin kansojen historian arvioiminen kulloisenkin kehitysasteen kontekstissa olisi helppoa.
Mutta kun näin ei ole. Yhteiskunnalliset tapahtumat saattavat päin vastoin luoda muuten yhtenäisen kehityksen virtaan takaisinvirtauksia ja pyörteitä, joissa sitten historiankirjoittajan onkin edettävä kieli keskellä suuta ja miettien missä kehikossa mitäkin asiaa käsittelisi. Tämä on psykohistorian ongelma.
Silti psykohistoria on ainoa oikea tapa kirjoittaa historiaa. Muuten voidaan vain kirjata dokumentoituja tapahtumia, arvailla syy-yhteyksiä ja nähdä historiallisessa tapahtumisessa juuri sen verran järkeä kuin mihin käytettävissä oleva tieto riittää ja mihin tutkijan oma -- koskaan, kenenkään ja missään kalibroimaton --- psyyke antaa mahdollisuudet. Sellainen historia ei opeta mitään. Usemmiten historian harrastus onkin vain kulissi joidenkin ennakkoluulojen, uskomusten tai tunnustuksellisten oppien julistamiselle. Vasta kun historiankirjoittaja on varustettu sellaisin resurssein että hän pystyy käsittelemään ihmistä koko sen humanististen tieteiden kirjon spektrillä jolla tietoa ihmisestä on saatu, vasta silloin historia voi nousta ihmistieteeksi tieteitten joukkoon.
Joskus historiassa tapahtuulaajamittaisia joukkotaantumia. Tällöin tapahtumia on tulkittava joukkotaantumien pohjalta. Psykohistorioitsijalle se on mahdollista, tapahtumahistorioijalle ei. Psykohistoria pystyy ymmärtämään esim. miksi päätöksenteko totalitaristisessa järjestelmässä on olennaisesti toisenlaatuista kuin kehittyneessä demokratiassa. Kas tuossa pari ylläoleviin liittyvää puheenvuoroa:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000018021635
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000018027465
http://www.iltalehti.fi/uutiset/vakivaltafaktatSH_uu.gif
Huomaa kunnat Vaala ja Vuolijoki, ensimmäinen ja viimeinen.
Ne ovat naapurikuntia Oulujärven länsirannalta. Samantapaisia pikkukuntia.
Tunnusluvussa kuitenkin melkoinen ero.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/vakivaltafaktatSH_uu.gif
"Huomaa kunnat Vaala ja Vuolijoki, ensimmäinen ja viimeinen.
Ne ovat naapurikuntia Oulujärven länsirannalta. Samantapaisia pikkukuntia.
Tunnusluvussa kuitenkin melkoinen ero."
Molemmat ovat pieniä kuntia, asukasluvut 3000 molemmin puolin. Niin pienessä populaatiossa jo pari nyrkkimiestä saa aikaan melkoisen piikin. Vuolijoen kohdalla se näkyykin selvästi: vuoden 2005 tilastossa on siis kolme väkivaltarikosta, tämän vuoden tilastossa 21, Vaalassa taas oli vuoden 2005 puolella 15 rikosta ja tämän vuoden puolella 16. Eli tilanne kuntien väkivaltarikollisuuden keskinäisessä vertailussa on kääntynyt päälaelleen.
En tiedä Vuolijoen tilannetta tarkemmin, mutta vaikuttaa siltä, että sinne on muuttanut joku hankala tyyppi.
Jonkin verran noita muuttotappiokuntia kuitenkin tuolla on. Pieni populaatio on tietenkin tilastoja vääristävä. Olihan se entinen nimismiespiiri, jossa entiseen hyvään aikaan murtotutkimusten aluksi tarkistettiin, olivat veljekset Ville ja Jalmari vapaalla jalalla vaiko VAHO:n palkkalistoilla.
Suomalaisen väkivallan rakenne liittyy tyypillisenä kahden ryyppykaverin puukotukseen. Sekä uhri ja tekijä ovat alkoholisoituneita, huonosti koulutettuja, sairasteluun taipuvia ja työelämsätä syrjäytyneitä usein em. kuntien kaltaisissa paikoissa tai kaupunkien "huonommissa lähiöissä" asuvia. Siis moniongelmaisia. Väitän, että väkivaltarikollisuuden luvut alentuisivat suuresti, jos päihdekuntoutukseen saataan riittäviä ja oikeita menettelytapoja. Suomalaiseen väkivaltaan ei kuulu juurikaan sumeilematon väkivalta täysin ulkopuolisiin henkilöihin ja onneksi suhteellisen vähäisenä, vaikkakin lisääntyvänä, on pysynyt ammattirikollisuuteen liittyvä väkivalta, velanperintä yms.
Alkoholipoliittinen selitys on ehkä helppohintainen, mutta eräs käytännön tason arvio.
Mikiköhän suomalainen vaipuessaan epätoivoon sepittelee pitkiä itseinhoisia monologeja joissa tuskissaan syttelee suomalaista kansanluonnetta. Varsinkin väkivaltakysymys - hänellä ei ole ehkä mitään käsitystä irlantilaisista, brittialaluokasta, USA:n slummeista, alkoholilla tuhotuista siirtomaakansoista jne jne... Ehkä luonteen vaatimattomuus on siinä osasyynä?
Miksiköhän suomalainen inhotessaan vaipumistaan epätoivoon aina yrittää kohottaa omaa statustaan vertaamalla itseään juopottelussa ja väkivaltaisuudessa irlantilaisiin, brittialaluokkaan, USA:n slummeihin, alholilla tuhottoituihin siirtolaiskansoihin, tai yleensä muihin jotka hän voi selvästi asettaa vielä itseäänkin alemmas... Ehkä suomalaisissa sitten on jokin valuvika?
Se on se jäykkä niska joka ei taivu edes indoeurooppalaisen yläluokan edessä - sen on historia opettanut.
Suomalaiset ovat tietysti itsepäisiä sillä lailla kuin tyhmät ovat itsepäisiä, mutta ei suomalaisessa kansanluonteessa tätä omaehtoisuutta huomaa.
Päin vastoin. Suomalaiset kansanhyveet ovat nimenomaan seurausta siitä että on sisäistetty ja hyveinä omaksuttu ne asenteet, joiden avulla on herrakansojemme edessä selviydytty. Eli suomalaiset ovat rehellisiä ja ahkeria, kuuliaisia ja hyvän mieskunnon omaavia pelottomia sotilaita. Ja jos tähän alistetun kansan hyvevalikoimaan vielä jotain haluaisi lisätä, niin sen että suomalaiset uskovat ihan sutena siihen että kouluttautumalla voi nousta parempien ihmisten tasolle.
Suomalainen on sitkeä ja rehellinen perusjuntti, joka uskoo että kun kouluissa menestyy ja saa jonkin tittelin, sitten on parempi kuin muut. Anteeksi, siis yhtä hyvä kuin ne paremmat ihmiset.
herruudesta uneksiva nykynykynuori!
Suomen koko lähi-historia on hyvin väkivaltainen, se on meillä kollektiivisessä muistissa.
Itsenäisyys-sisällissota, yhtä verijuhlaa ...
Kolmekymmentä luvun lama ja terrori, nälkäkapinoineen olivat myös hyvin väkivaltaista aikaa ...
Sotavuodet, valtaosa miehistä vietti koko nuoruutensa rintamalla äärimmäisen väkivallan keskellä ...
Poltetun maan taktiikka Karjalassa ja Lapissa, miinat ja asutustoiminta korpeen ...
Ei olleet heikkojen ja herkkien ihmisten hommaa.
johtuvat siirtomaa-asemasta, pakkoruotsi yms. ovat muita sen selkeitä merkkejä, sama ilmiö muissakin siirtomaissa
Näistä individuaalisista selitysmalleista nousi esille vuosikymmeniä sitten muun muassa Veli Verkon tutkimuksin käsite "huono suomalainen viinapää" varsin aikaisin biologisena käyttäytymismallina. Onko humalahakuinen alkoholikulttuurimme meidän geeneissämme, tuskinpa vaan, enemmänkin kyseessä on pitkänä aikana muodostunut ja sukupolvien myötä opittu kulttuuritekijä. Sosiologiset mallit houkuttelevat enemmän, väkivaltarikollisuuden keskittyminen alueille, joita yhteikunnallinen rakennemuutos on ravistellut suurimmin. Kuten totesin käytännön tieto ja tutkimustulokset määrittelevät suomalaisen väkivallan keksiverron syrjäytyneiden ja alkoholisoituneiden tekijöiden ja uhrien teoiksi. Onko syrjäytyminen voinut olla myös vuosisataista periferian asujan alhaista itsetuntoa tai kokemusta sorrettuna olemisesta.
On perin yksipuolista olettaa, että nämä selitysmallit eivät mikään yksinään anna vastausta kysymykseemme - miksi olemme väkivaltainen kansa. Palaan ajatuksiini tästä myöhemmin.
Tuon esille toisen väkivaltaiseksi mielletyn kansan, Yhdysvallat. Mietitään mitä yhteyksiä kansoillamee voisi tässä kohden olla.
ruotsalaisten propagandaa jolla alistetaan suomalaiset, ei muuta
jotkut sitten vielä uskovat propagandan totena
Huono viinapää on käsitettävä humalahakuisena alkoholinkäyttötapana eikä erityisenä fyysisenä ominaisuutena, jonka perusteella saman alkoholimäärä vaikuttaisi eri kansojen ykilöihin eri tavalla. Tapa käyttää runsaasti alkoholia käyttökertaa kohden on olllut tyypillisenä piirtenä suomalaisessa alkoholinkäyttökulttuurissa, kuten myös muillakin naapurikansoillamme. Veli Verkon biologinen selitysmalli huonosta viinapäästämme ei liene viimeisen tiettämyksemme mukaan oikea vaan kyse on kulttuurillinen, kysymys alkoholiin ja sen käyttöön liittyvistä asenteista. Tuon esille yhden esimerkin. Harvassa maassa kuin Suomessa ylvästellään vahvalla humalalla ja väännetään siitä vitsejä, Etelä-Euroopassa julkinen humala on pahemman luokan käytösrike.
Kaikkea ei voi tarkastella ruotsalaisten alistuspropagandana, kuten näille keskustelupalstoilla niin muodikkaaseen tapaan edeltäjä toteaa. Rehellisesti meidän tulee ymmärtää suomalaisen päihdekäyttäytymisen erityispiirteet. Mistä se johtuu, että päihdekäyttäytyminen on sitä mitä se on, onkin kokonaan toinen ja vaikeasti hallittava kysymys. Olen varsin voimakkaasti puhunut päihdekäyttäytymisenb merkityksestä, koska kaikkien selvitysten ja käytännön tietämyksen perusteella väkivaltarikokset useimmiten tapahtuvan päihteiden vaikutuksen alaisena.
Humalahakuinen viinanjuonti on yksi ongelma. Mikä on se kulttuurinen tekijä, jonka saa aikaan tämän yksilöiden humalahakuisuuden? Täytyy kai se vähintään nimetä, jos kulttuuri kerran otetaan selittäjäksi?
Entä viinan ja väkivaltaisuuden yhteys? Eiväthän kaikki yksilöt muutu väkivaltaisiksi ryypätessään -- vaikka sitten joisivat ihan sammumiseen asti? Mikä ja miten kytkee viinan aggressioon?
Entä se väkivaltaisuus joka ei selity näillä näennäisselityksillä (ainakin toistaiseksi näennäisselityksillä, koska kysymykset vain toistuvat)? Eihän kaikkia väkivallantekoja suinkaan tehdä viinapäissään? Entä historia? Miksi suomalaiset ovat aina olleet "hyviä sotilaita"? Miksi suomalaiset menestyvät poikkeuksellisen hyvin urheilulajeissa, joissa on iso riski? (Mäkihyppy, formulat...) Tai joissa väkivalta on osa suoritusta (jääkiekko)?
Niin, onko olemassa oma poikkeuksellinen suomalainen kansanluonteensa, joka selittäisi tätä ongelmaa; kansanluonne joko geeneissä olevana tai sukupolvien myötä opittuna käyttäytymismallina. Olen kyllä tässä suhteessa varsin skeptinen. Sosiologinen malli on parempi selittäjä. Ajatellaan sitä, että siellä, missä taloudellinen tilanne Suomessa on parempi tapahtuu vähemmän rikoksia. Voisi kuvitella hyvin, että pääkaupunkiseutu olisi erityisen väkivaltainen; kuitenkin väkivaltarikosten suhteellinen määrä ei yllä kehitysalueiden tasolle. Työttömyys on yksi työntövoima, joka saa jatkuessaan miehen juomaan ja suutuspäissään puukottamaan parhaan kaverinsa.
Tuodaan esille rikas maa, jossa isot tuloerot eli Yhdysvallat, jossa laaja väkivaltarikollisuus. Olisko sieltä löydettävissä yhtäläisyyksiä tai eroavuuksia.
Epäsosiaalisuus, epäyhteisöllisyys? Kummassakin maassa ollaan alusta alkaen eletty vailla koko ajan toimivaa yhteisöllisyyttä. Amerikassa maan syntyhistoriasta suoraan seuraten, Suomessa haja-asutuksesta johtuen?
Ja molemmissa maissa vaikuttaisi sitten irrallisten yksilöiden tai pienryhmien päiden yläpuolelle sijoittuva jokseenkin puritaaninen ja elämänkielteinen yhtenäiskulttuuri? Vahvaa ihanteellisuutta ilmentävä, ja siltä osin yksilöiden omaa kasvua ja yksilöllistymistä estävä? Patrioottinen, militantti, väkivaltaa hyveensä pitävä tunnustuksellinen yhteistekijä, yksilö sitten siinä jokseenkin yksin unelmiensa kannattamana?
Ajatuksia, joita on syytä tarkoin punnita. Meistä on sanottu, että olemme Euroopan amerikkalain kansakunta - niin hyvässä kuin pahassa.
Kuinka paljon amerikkalaisella pikkukaupungin elämällä ja asenteilla voisi olla yhteyttä syrjäisen kehitysalueen kylän elämään? Mikä arvo annetaan syrjäytyneille yhteiskunnassa, jossa keskeinen ihmisarvon mittari on hänen vaurautensa?
Paljon yhteistä löytyy.