Mä en voi käsittää, miten tuntuu näin julmetun pahalta. Vanhemmat ovat vielä elossa, mutta tiedän heidän kuolevan aika pian. Äiti on itse asiassa täysin tiedoton koko maailman menosta alkoholista ja muista huonojen yhteensattumien summasta johtuen.
Isä sairastaa sokeritautia, syö toistakymmentä lääkettä, ei välitä tippaakaan terveydestään ja tekee juuri päin vastoin kuin lääkärit tai lähiomaiset käskee tehdä. Syö rasvasia ruokia, juo viinaa ja kaljaa eikä harrasta liikuntaa eikä muutenkaan edesauta mitenkään terveytesnsä ylläpitämisessä itseään.
Ja voi sitä valittamista, kun sattuu jalkoihin ja heikottaa ja vasenta kättä pakottaa ym. ym. Mikään puhe ei mene jakeluun ja vastaukseksi vain 'satsaan enemmän laatuun kuin pituuteen'. Ha-ha, ei oikein naurata, tuntuu siltä kuin olisin orpo piru kalliolla.
Kyllä elämä tuntuu sitten hullunkurisen tyhjältä ja yksinäiseltä, kun sitä on 24 tuntia vuorokaudessa kuukausi tolkulla jonkinlaisessa stressissä ja pelossa siitä, että kotiin saapuessaan isukki makaa hengettömänä latialla. Ei vain jaksa tavallaan siinä kaiken keskellä itsekkään ajatella omaa elämäänsä vaan erakoituu ja nyhjääntyy kun tietää minkälaiset seuraamukset kaikella on.
Mä en oikeastaan tule muiden sukulaisten kanssa toimeen, joten siltä osin mä jään ikäänkuin yksin tähän maailmaan ja muutenkin mun asiat on niin huonolla tolalla, että en yksinkertaisesti tiedä miten siitä selviäisin.
Tänään juuri meinasi itku päästä kun katsoin isää kun oli vetänyt täysin valkoiseksi lukuun ottamatta huulia jotka olivat sinertävät ja vaahdossa. Ei se kuolema taida enää kovin kauaa vitkastella. Äidin asiat on lähes tulkoon yhtä huonossa jamassa ja vaikka vielä jonain päivänä selviäisikin, niin niskaan lysähtää hirveät velat. Omakotitalo menee alta ja muu omaisuus ja todennäköisin sijoituskohde mutsille on jonkinlainen hoitokoti.
Itse on vain pakko yrittää jaksaa käydä alipalkatuissa töissä, jos mitenkään tältä kaikelta murehtimiselta, steressiltä, vitutukselta ja omalta keuhkosairaudeltani ynnä muulta jaksan ja kykenet vai onko kenties suunnattava psykiatrin juttusille, sitä en tiedä. Olen nyt jo kaiken tämän takia menettänyt oman elämäniloni ja eristäytynyt muista ihmisistä, kun ei jaksa ajatella eikä tehdä mitään kun mikään ei tee onnelliseksi.
En tiedä miksi tämänkin kirjoitin...on vain niin epätoivoinen tilanne, että muutakaan ei voi tehdä kuin kertoa siitä jollekin vaikka edes näin netissä, missä kukaan ei minua henkilökohtaisesti tunne,.
Isä sairastaa sokeritautia, syö toistakymmentä lääkettä, ei välitä tippaakaan terveydestään ja tekee juuri päin vastoin kuin lääkärit tai lähiomaiset käskee tehdä. Syö rasvasia ruokia, juo viinaa ja kaljaa eikä harrasta liikuntaa eikä muutenkaan edesauta mitenkään terveytesnsä ylläpitämisessä itseään.
Ja voi sitä valittamista, kun sattuu jalkoihin ja heikottaa ja vasenta kättä pakottaa ym. ym. Mikään puhe ei mene jakeluun ja vastaukseksi vain 'satsaan enemmän laatuun kuin pituuteen'. Ha-ha, ei oikein naurata, tuntuu siltä kuin olisin orpo piru kalliolla.
Kyllä elämä tuntuu sitten hullunkurisen tyhjältä ja yksinäiseltä, kun sitä on 24 tuntia vuorokaudessa kuukausi tolkulla jonkinlaisessa stressissä ja pelossa siitä, että kotiin saapuessaan isukki makaa hengettömänä latialla. Ei vain jaksa tavallaan siinä kaiken keskellä itsekkään ajatella omaa elämäänsä vaan erakoituu ja nyhjääntyy kun tietää minkälaiset seuraamukset kaikella on.
Mä en oikeastaan tule muiden sukulaisten kanssa toimeen, joten siltä osin mä jään ikäänkuin yksin tähän maailmaan ja muutenkin mun asiat on niin huonolla tolalla, että en yksinkertaisesti tiedä miten siitä selviäisin.
Tänään juuri meinasi itku päästä kun katsoin isää kun oli vetänyt täysin valkoiseksi lukuun ottamatta huulia jotka olivat sinertävät ja vaahdossa. Ei se kuolema taida enää kovin kauaa vitkastella. Äidin asiat on lähes tulkoon yhtä huonossa jamassa ja vaikka vielä jonain päivänä selviäisikin, niin niskaan lysähtää hirveät velat. Omakotitalo menee alta ja muu omaisuus ja todennäköisin sijoituskohde mutsille on jonkinlainen hoitokoti.
Itse on vain pakko yrittää jaksaa käydä alipalkatuissa töissä, jos mitenkään tältä kaikelta murehtimiselta, steressiltä, vitutukselta ja omalta keuhkosairaudeltani ynnä muulta jaksan ja kykenet vai onko kenties suunnattava psykiatrin juttusille, sitä en tiedä. Olen nyt jo kaiken tämän takia menettänyt oman elämäniloni ja eristäytynyt muista ihmisistä, kun ei jaksa ajatella eikä tehdä mitään kun mikään ei tee onnelliseksi.
En tiedä miksi tämänkin kirjoitin...on vain niin epätoivoinen tilanne, että muutakaan ei voi tehdä kuin kertoa siitä jollekin vaikka edes näin netissä, missä kukaan ei minua henkilökohtaisesti tunne,.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Et kerro minkä ikäinen olet, mutta riippumatta siitä on raskasta nähdä läheisten tuhoutuminen ja kuoleman lähestyminen.
Voit auttaa vain itseäsi.
Hae itsellesi tukea ja apua, jotta ymmärrät mistä kaikki johtuu.
Kuolema on hivuttautunut heidän elämään jo pitkään ja sinun kannatta pitää huoli ettei siitä tule testamenttiä.
hae vaikka terapiaa itsellesi.
Tai verkosotterapiaa koko porukalle, siitä voisi olla apua myös vanhemmillesi.
Tietoa saat ainakin a.klinikalta.
Moron Sulle! On rohkeutta kirjoittaa e.m. asiaa. Kiitos siitä. Ensinnäkin, vaikka se kuulostaa kliseiseltä, mä toivon sulle voimia.
Tuota... tämä ei liity suoranaisesti mitenkään tekstiisi, mutta mä pelkään myös läheisteni puolesta. Mä oon huolissani a) 14 km päässä asuvasta dementoituneesta isoäidistäni. Mä yritin aamulla monta kertaa soittaa, turhaan. Hänellä on sydänongelmia jne. Mutta puhelin oli vain pois seinästä. Mutta hänen sairautensa ja yksinasumisensa on aiheuttanut valtavasti huolta.
b) oon huolissani myös tätini miehestä, jolla on rikkinäinen auto, käyttää valtavat määrät lääkkeitä jne. He käyvät (hän, äitini & tätini) juuri mummoni luona.
Kyllä mä uskon, miltä sinusta tuntuu. Mulla on tilanne erilainen, kun mä olen eläkkeellä.
Vuosi vuodelta huolet on lisääntyneet. Mutta mä oon ajatellu omalta kohdaltani, että ehkä kuitenkin huolissaan olo on sitä välittämistä toisesta ihmisestä ja lähimmäisestään.
Mutta sitten siinä unohtuu oma terveys ja voimavarat. Tiedän senkin kokemuksesta.
Niin, tilanne on osittain erilainen. Mutta mä vain toivon, että saisit tästä viestistä jotain lohtua tai kuitenkin saisit tietää, että et ole yksin. Myös mulla on pelko läheisteni puolesta. Ehkä sitä sanotaan rakkaudeksi, en tiedä. Hienoa, että sä jaksat kantaa kuitenkin heistä huolta. Mutta yksin ei sitä sun tarvitse tehdä. Avun hakeminen taholta tai toiselta ei ole heikkoutta.
Voimahalaus, Sinulle, Stressimyyrä,
toivoo kadonnut sydän.
kun stressaa jo valmiiks vanhempiensa kuolemasta vaikkei nämä ole vielä edes 50 vuottakaan. Sitä ajattelee jo sinne 10-30 vuoden päähän ja miettii valmiiksi että miten siitä sitten tulee selviämään kun läheisimmät ihmiset kuolee.