Heippa, ajattelin pistää tänne tarinamme. Tämä ei välttämättä tänne kuulu, mutta kuitenkin. Ajatukset jälleen heräsivät miettimään, että jos kuitenkin...
Eli taustaa, poikani on nyt 13v. Puolitoista vuotta sitten, poika tuolloin 11v, pommi tipahti elämääni. Sain kuulla, että poikani oli miettinyt monesti itsemurhaa (myöhemmin selvisi, että hän oli miettinyt sitä monesti viikossa, ja että hän tekisi sen hukkuttautumalla. Ja kerranpa oli paha tilanne hänen kanssaan. Olimme mökillä ja siellä syntyi hänen kanssaan erimielisyyttä. Yht' äkkiä pojan kaveri tuli sanomaan, että poikani seisoo järvessä ja sanoi, että hän hukuttautuu tänne nyt. Ette arvaa kuinka nopeasti olin siellä järven rannassa itkemässä ja halailemassa poikaani).
Viitteitä oudosta käyttäytymisestä oli ollut jo pitkään, mutta ei sitä osannut arvata, että niin syvällä "tuskassa/pahassaolossa" poikani oli. Hän oli eristäytynyt meistä vanhemista, kuvittelin sen olevan murrosikään lähestyvän pojan normaalia toimintaa. Ei halunnut lähteä meidän kanssa minnekkään, jäi aina kotiin. Oli kyllä usein ihan yksin, mutta välistä kavereiden kanssa pelaili. Välillä kuuntelin (väkisinkin kuulin) hänen puhe tapaansa kavereilleen, haastoi aina riitaa, koulu ei sujunut, mikään ei kiinostanut. Kaikista asioista (ihan normaali päivän rutiinit, kuten hampaidenpesu) joutui todella riitelemään. Kun pojan kanssa oli jokin konfliktitilanne hän sanoi jotain vastaan alkoi itkemään ja meni huoneeseensa "murjottamaan". Ei puhunut koskaan jos häntä vaivasi jokin asia (monesti yritimme kysellä, että mikä on, mutta hän vain sanoi, että ei mikään. äitinä kuitenkin huomasin, että jokin vaivasi). Mutta enpä kuitenkaan ymmärtänyt todellista ongelmaa, tyhmänä vain oletin, että murrosikä lähestyy.
Kerran sitten erään (aivan pienestä lähteneen) riidan jälkeen), mieheni (ei pojan isä) sai pojasta irti sen, mitä kukaan vanhempi ei lapsen suustaan haluaisi/toivoisi kuulevan, HÄN OLI MONESTI MIETTINYT ITSE MURHAA. Mieheni ei tiennyt miten sen minulle kertoa, se oli hänelle vaikeaa. Olimme jo nukkumaan menossa kun hän sen minulle kertoi. Olin aivan shokissa ja en tiennyt mitä tehdä. Kävelin vain poikani huoneeseen otin hänet kainaloon ja ITKIN! Se yö oli kamala, en nukkunut yhtään mietin vain, tai pyörittelin ajatuksia, missään ei ollut mitään järkeä. Tuntui niin suunnattoman pahalta. Mitä olinkaan tehnyt väärin? Miksi? Miksi miksi......
Seuraavana päivänä soitin kouluun (en tiennyt mistä aloittaa). Pojalla oli tuolloin mahtava opettaja, hänen kanssaan pystyi puhumaan mistä vaan. Häneltä kysyin, että voisiko poika päästä tapaamaan koulukuraattoria taikka psykologia. Opettaja otti asian hoitaakseen ja jo samana päivänä ilmoitti, että koulussa kuraattori eikä psykologi halunneet ottaa asiaan mitään kantaa. antoivat Peijaksen kriisipoliklinikan numeron, jonne sitten samana päivänä soitinkin.
Saimme Klondykeen (kriisipoliklinikka) heti seuraavalle arkipäivälle ajan. Kauhun sekaisin tuntein menimme sinne sitten koko perhe. (Ja nyt ihan tässä vaiheessa haluan kertoa, että Klondykessa meidän pojan kanssa työskennellyt lääkäri ja hoitaja olivat aivan mahtavia, suuri kiitos heille.) Käyntejä siellä oli heti alkuun pari kertaa viikossa, ja diagnoosi tuli: Pojalla keskivaikea masennus! Miksi minä en ollut mitään tajunnut???? Mitä jos olisimme saaneet asian selville liian myöhään?
Käyntejä oli paljon, sielä käytiin läpi pojan elämää ja masennukseen aiheutuneita syitä. Minä kerroin pojalle juurta jaksain kaiken mahdollisen hänen elämästään, syntymästä siihen hetkeen. Poika sai mieliala lääkityksen ja käynnit jatkuivat puolisen vuotta Klondykessa, kunnes sitten meidät siirrettiin alueemme perheneuvolaan. Vuoden verran poika söi lääkkeitä ja kävi psykologin juttusilla. Pojan käyttäytyminen parani koulussa ja minun silmin (joihon en kyllä enää täysin luota) hänen elämänsä rupesi sujumaan, niin kuin tuon ikäisen elämä pitäisikin. Viime keväänä sitten masennuspisteet olivat 0 ja lääkitys pikkuhiljaa lopetettiin.
Nykyjään poika (sivullistenkin mielestä) on avoin, tunteikas ja iloinen nuori. Hän saattaa ihan yht' äkkiä tulla halaamaan minua ja sanoa, että rakastan sua äiti (tätä hän ei ollut aiemmin tehnyt). Suurempia riitoja hänen kanssaa ei ole ollut, ja ne pienetkin riidellään rehelliseti ja sovitaan sitten halauksin!
Mutta, mutta... pieni varjo kuitenkin piilee mielessäni. Mitä jos tämä uusiutuu? Mitä jos en huomaakkaan jälleen tilannetta? Mitä jos se pahin pääsee tapahtumaan?
Miksi en osaa olla vain onnellinen tästä hetkestä (välistä kyllä onneksi osaan, mutta niin turhan monesti mietin, että mitä jos...) nauttia siitä, että kaikki on nyt kunnossa, ainakin juuri nyt. Jotenkin pelkään... Mitenköhän tämän tunteen saisi pois mielestä?
Kiitos jos jaksoit lukea tämän sekavan sepustuksen. Piti vain saada kirjoittaa se tänne.
Eli taustaa, poikani on nyt 13v. Puolitoista vuotta sitten, poika tuolloin 11v, pommi tipahti elämääni. Sain kuulla, että poikani oli miettinyt monesti itsemurhaa (myöhemmin selvisi, että hän oli miettinyt sitä monesti viikossa, ja että hän tekisi sen hukkuttautumalla. Ja kerranpa oli paha tilanne hänen kanssaan. Olimme mökillä ja siellä syntyi hänen kanssaan erimielisyyttä. Yht' äkkiä pojan kaveri tuli sanomaan, että poikani seisoo järvessä ja sanoi, että hän hukuttautuu tänne nyt. Ette arvaa kuinka nopeasti olin siellä järven rannassa itkemässä ja halailemassa poikaani).
Viitteitä oudosta käyttäytymisestä oli ollut jo pitkään, mutta ei sitä osannut arvata, että niin syvällä "tuskassa/pahassaolossa" poikani oli. Hän oli eristäytynyt meistä vanhemista, kuvittelin sen olevan murrosikään lähestyvän pojan normaalia toimintaa. Ei halunnut lähteä meidän kanssa minnekkään, jäi aina kotiin. Oli kyllä usein ihan yksin, mutta välistä kavereiden kanssa pelaili. Välillä kuuntelin (väkisinkin kuulin) hänen puhe tapaansa kavereilleen, haastoi aina riitaa, koulu ei sujunut, mikään ei kiinostanut. Kaikista asioista (ihan normaali päivän rutiinit, kuten hampaidenpesu) joutui todella riitelemään. Kun pojan kanssa oli jokin konfliktitilanne hän sanoi jotain vastaan alkoi itkemään ja meni huoneeseensa "murjottamaan". Ei puhunut koskaan jos häntä vaivasi jokin asia (monesti yritimme kysellä, että mikä on, mutta hän vain sanoi, että ei mikään. äitinä kuitenkin huomasin, että jokin vaivasi). Mutta enpä kuitenkaan ymmärtänyt todellista ongelmaa, tyhmänä vain oletin, että murrosikä lähestyy.
Kerran sitten erään (aivan pienestä lähteneen) riidan jälkeen), mieheni (ei pojan isä) sai pojasta irti sen, mitä kukaan vanhempi ei lapsen suustaan haluaisi/toivoisi kuulevan, HÄN OLI MONESTI MIETTINYT ITSE MURHAA. Mieheni ei tiennyt miten sen minulle kertoa, se oli hänelle vaikeaa. Olimme jo nukkumaan menossa kun hän sen minulle kertoi. Olin aivan shokissa ja en tiennyt mitä tehdä. Kävelin vain poikani huoneeseen otin hänet kainaloon ja ITKIN! Se yö oli kamala, en nukkunut yhtään mietin vain, tai pyörittelin ajatuksia, missään ei ollut mitään järkeä. Tuntui niin suunnattoman pahalta. Mitä olinkaan tehnyt väärin? Miksi? Miksi miksi......
Seuraavana päivänä soitin kouluun (en tiennyt mistä aloittaa). Pojalla oli tuolloin mahtava opettaja, hänen kanssaan pystyi puhumaan mistä vaan. Häneltä kysyin, että voisiko poika päästä tapaamaan koulukuraattoria taikka psykologia. Opettaja otti asian hoitaakseen ja jo samana päivänä ilmoitti, että koulussa kuraattori eikä psykologi halunneet ottaa asiaan mitään kantaa. antoivat Peijaksen kriisipoliklinikan numeron, jonne sitten samana päivänä soitinkin.
Saimme Klondykeen (kriisipoliklinikka) heti seuraavalle arkipäivälle ajan. Kauhun sekaisin tuntein menimme sinne sitten koko perhe. (Ja nyt ihan tässä vaiheessa haluan kertoa, että Klondykessa meidän pojan kanssa työskennellyt lääkäri ja hoitaja olivat aivan mahtavia, suuri kiitos heille.) Käyntejä siellä oli heti alkuun pari kertaa viikossa, ja diagnoosi tuli: Pojalla keskivaikea masennus! Miksi minä en ollut mitään tajunnut???? Mitä jos olisimme saaneet asian selville liian myöhään?
Käyntejä oli paljon, sielä käytiin läpi pojan elämää ja masennukseen aiheutuneita syitä. Minä kerroin pojalle juurta jaksain kaiken mahdollisen hänen elämästään, syntymästä siihen hetkeen. Poika sai mieliala lääkityksen ja käynnit jatkuivat puolisen vuotta Klondykessa, kunnes sitten meidät siirrettiin alueemme perheneuvolaan. Vuoden verran poika söi lääkkeitä ja kävi psykologin juttusilla. Pojan käyttäytyminen parani koulussa ja minun silmin (joihon en kyllä enää täysin luota) hänen elämänsä rupesi sujumaan, niin kuin tuon ikäisen elämä pitäisikin. Viime keväänä sitten masennuspisteet olivat 0 ja lääkitys pikkuhiljaa lopetettiin.
Nykyjään poika (sivullistenkin mielestä) on avoin, tunteikas ja iloinen nuori. Hän saattaa ihan yht' äkkiä tulla halaamaan minua ja sanoa, että rakastan sua äiti (tätä hän ei ollut aiemmin tehnyt). Suurempia riitoja hänen kanssaa ei ole ollut, ja ne pienetkin riidellään rehelliseti ja sovitaan sitten halauksin!
Mutta, mutta... pieni varjo kuitenkin piilee mielessäni. Mitä jos tämä uusiutuu? Mitä jos en huomaakkaan jälleen tilannetta? Mitä jos se pahin pääsee tapahtumaan?
Miksi en osaa olla vain onnellinen tästä hetkestä (välistä kyllä onneksi osaan, mutta niin turhan monesti mietin, että mitä jos...) nauttia siitä, että kaikki on nyt kunnossa, ainakin juuri nyt. Jotenkin pelkään... Mitenköhän tämän tunteen saisi pois mielestä?
Kiitos jos jaksoit lukea tämän sekavan sepustuksen. Piti vain saada kirjoittaa se tänne.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuo on aivan normaalia että pelkäät jos poikasi masennus uusiutuu. Tottakai pelkäät, olet hänen äitinsä, ja niin läheltä nähnyt ja kokenut poikasi ongelman.
Pidä vain silmäsi ja korvasi auki nähdäksesi jos poikasi käyttäytyminen muuttuu sulkeutuneemmaksi. Mutta älä ole ylihuolehtiva ja painostava, ettei kohta poikasikin ala pelkäämään uutta masennusta.
Tsemppiä!
Luvin ja ensin alla olevan.Todellakin masennusta on todella vaikea huomata.Hyvä,että poikasi kertoi ja saittte asian hoitoon.Uskon,että huomaat muutoksen nyt noin rajun tapauksen jälkeen.Eikä tilannetta edes tule jos hänen elämänsä sujuu hyvin.Ole onnellinen poikasi kanssa sait tilaisuuden!Itsemurhalla pelottelu ja yritykset ovat aina vakava merkki.
Olet jo voiton puolella poikasi suhteen. Ajoissa aloitettu masennuksen hoito tepsii paljon paremmin kuin aikuisiässä aloitettu hoito. Luojalle kiitos, että sait avun pojalle. Me äidit olemme huonoja näkemään lapsen masennusta, usein masennuksen oireet tosiaan voi luokitella murrosiän oireiksi. Saat olla varma, että pojallasi on nyt paljon paremmat eväät elämää varten kuin monella muulla nuorella. Jos miettii taudin uusiutumista, niin siinä kyllä menee omaa energiaa aivan hukkaan. Takuulla sinä vastaisuudessa osaa katsoa poikaasi tarkemmin ja myöskin poikasi osaa paremmin tuoda julki pahan olonsa.
Oma poikani on myös 13-vuotias ja tiedän kuinka vaikeaa tuokin esimurrosikä on. Täytyy tosiaan olla tarkkana mikä on murrosiän oiretta ja mikä viittaa esim. masennukseen.
Hyvin sinulla tulee varmaan pojan kanssa menemään. Yritä aina säilyttää keskusteluyhteys häneen, vaikkei se aina helppoa olekaan. Läheskään aina masennus ei uusiudu, kun se on aikanaan hyvin hoidettu.