Ennen ahdistuksen syiden ruotimista olisi varmaan hyvä tietää, milloin on ahdistunut.
Itselläni kestää aina aikansa, ennen kuin huomaan olevani ahdistunut jostain: en oireile unettomuudella tai ihmeellisillä kiputiloilla kovinkaan helposti, ja yleensä oireet ovatkin enemmän tiettyjen tunnetilojen toistoja kuin selkeästi määriteltäviä tuskan asteita. Tästäkin säännöstä on tullut tietenkin poikkeuksia, joiden havaitseminen on ollut mahdollista ainoastaan jälkikäteen. Ja silloin, luonnollisesti, oivalluksesta ei ole enää ollut paljoakaan nopeaa apua. Toisaalta, seuraavan kerran sitä onkin sitten valveutuneempi. Luominen yleensä tyssää kuin seinään, ja jos menee oikein huonosti, kirjoittaminen loppuu kokonaan. Sellainen onkin oikeastaan mahdollista vasta oikein pitkän uupumuksen aikana: tuolloin psyyke kiehuu ja kihisee, mitään muille näytettävää ja valmista ei ole. Tuntuu kuin kaikki maailman kerrottavat tarinat olisi jo kerrottu, kaikki laulut laulettu. Tuolloin ei enää luota omaan ääneensä, omaan oikeustajuunsa eikä taitoihinsa, parempi olla vain hiljaa ja odottaa uuden aamun koittoa.
Ja sitten, jonain hiljaisena aamun hetkenä tajuaa, että uutta luomisen aamua ei tule. Ei tule uutta intoa ja paloa, ei luomisen tärisyttävää tuskanhikeä, ei mitään. Ei, ellei itse tee sen eteen jotain. Luominen vaatii, minulla ainakin, paljon turvallista aikaa ja itsetutkiskelun mahdollisuuksia. Kun sellaista aikaa ei ole tarjolla, on turha kuvitella pystyvänsä rauhoittumaan luomisen vaatimaan rauhallisuuteen. Paradoksaalista kyllä, vaikka aikaa tuntuisi olevan vaikka kuinka paljon, se ei ole RAUHALLISTA aikaa. On ikään kuin aika olisi jonkun muun aikaa, jonkun muun omaa elämää. Sellaista oloa on hankala tunnistaa itsessään kaiken kiireen keskellä, sillä kiire itsessään luo lisää avuttomuuden tunnetta.
Ehkä en ole vielä sopeutunut kaikkeen uuteen elämässäni: puolisoon, työhön, opiskelun hiipumiseen. Siihen olisi helppo uskoa, vaan pieni ääni pääni sisällä sanoo muuta. Uskon, että oma, itseluotu kiireeni on tappanut (tai ainakin vaientanut) sen minän itsessäni, joka haluaa luoda kiireettä ja elää hitaasti, tutkiskellen. Miten voisi tutkia, ellei pysähdy tarkastelemaan? Ja jos ei tutki, miten voi oivaltaa? Eikä ilman oivallusta voi luoda jotain UUTTA. Huh, se oli vaikeaa, myöntää itselleen (ja näin, muillekin), että on oma syypäänsä omaan ahdistuneisuuteensa. Sillä minulla luovuuden puute on sama kuin ahdistuneisuus, muita mittareita ei ole eikä tarvita. Se ei välttämättä pidä paikkaansa kaikille ihmisille, mutta se toimii minulla, ja se riittää.
Siispä siitä on helpoin lähteä liikkeellekin.
Päädyin siis määrittelemään ahdistuneisuuden omalla mittarillani, sillä ainoalla jolla on minulle merkitystä. Ahdistuneisuus on luovuuden ja luomisen ilon puutetta elämässäni, tyhjyyden tunnetta sielussa ja mielessä. Ahdistuneisuus kasvaa ajan kuluessa, hiipii huomaamatta asumaan nurkkiin kun oven avaa hetkelliselle väsymykselle. Ahdistuneisuutta on aina ollut, joskus vähemmän, joskus enemmän. Yleensä ahdistuksesta ei ole haittaa, se vain kertoo että ”tämä ei toimi, jotain sinun elämässäsi on vialla!” Ja niin sen kuuluisikin olla: sisäinen varoitusmittari ja hätäjärjestelmä kuolettavien virheiden välttämiseksi. Silti, kun ahdistus vain jatkuu jatkumistaan, ongelmat alkavat kasaantua: äreys, väsymys, fyysinen rappeutuminen, hengettömyys (ei hengellisyyden puute, eikä kuolema, vaan sielukkaan elämän puute), henkiset ongelmat. Kaikki sellaisia oireita, jotka tulevat mieltä ja kehoa asuttamaan, jos ei pysty kuuntelemaan oman ahdistuksensa varoituksia. Hyvin lähellä oli, että omasta elämästäni oli tulla helvettiä: yksityiskohtiin ei kannata mennä, mutta elämästä tuli kuitenkin vaikeaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ihmissuhteita pärähteli palasiksi, asiat vaikeutuivat ja niin edelleen. Se tavallinen tarina.
Mutta: on siis tärkeää tietää, miltä oma ahdistuneisuus tuntuu. Kun tietää olevansa ahdistunut, on helpompi alkaa hakea syitä ahdistuneisuuteensa. Ja ehkä sitten, hyvällä tuurilla ja kärsivällisellä työllä saa aikaiseksi itselleen (ja sitä kautta myös läheisilleen) paremman olon. Edellyttäen tietty, että asialle haluaa tehdä jotain. Jos tietää ahdistuksen syyn, mutta ei jostain syystä halua tai voi muuttaa sitä, on aika lailla kusessa. Silloin ei auta muuta kuin pyristellä tai kärsiä, riippuen siitä mitä on valmis oman olonsa eteen uhraamaan. Mutta siitä lisää myöhemmin.
Omat ahdistuksen puuskani olen useimmiten ohittanut aika kivuttomasti, mutta pari kertaa on edessä ollut muutama suhteellisen kipeä päätös, valintatilanne. Silloin ei ole menty siitä mistä aita on matalin ja piikkilankaa vähiten, vaan siitä mistä sattuu mutta ei myöhemmin hävetä. Sitä on aika hankala perustella itselleen sillä hetkellä kun joutuu maksamaan täyden hinnan päätöksestään, mutta ehkä se on ihmiselle ominainen taito puristaa hammasta silloin kun TIETÄÄ että jokin asia kuuluu tehdä kivusta huolimatta muttei HALUAISI. Näin myös itselläni, enkä todellakaan usko etteikö sellaisia tilanteita olisi kaikille joskus sattunut.
Useimmiten siis ahdistuneisuus on ollut se viimeinen varoituskello, viimein tuskan katalyytti, joka antaa potkun perseelle ja pistää muutoksen käyntiin. Se voi viedä aikaa puoli vuotta tai viikon, mutta loppujen lopuksi muutos tulee, halusipa sitä tai ei. Sellainen on muutoksen luonne, vääjäämätön. Kai se on pelottavakin, muutos, mutta toisaalta se on sydäntä värisyttävän upea tunne, kun tietää kohtaavansa jotain uutta (tai niin, vanhaa) muutoksen kivun jälkeen. Klishee? ehkä, mutta silti todellista.
Ahdistuksesta kannattaa siis välittää, koska siitä on konkreettista hyötyä. Aivan kuin kipu on kehon tapa viestiä ongelmista, ahdistus on mielen tapa kertoa omistaan. Jostain syystä kaikki ihmiset eivät opi tulkitsemaan ahdistuneisuuttaan oikein (tai yleensäkään), kipu on taas tuttu kaveri heti lapsesta lähtien.
Mitkä asiat aiheuttavat ahdistusta?
Pidetään edelleen mielessä, että ahdistuksen aiheet ovat pitkälle henkilökohtaisia.
Minuahan ahdistaa moni asia. Monet ovat yksityiselämäni salaisuuksia (joista vain läheisimmät tietävät) ja sellaisena aion tilanteen pitääkin. Sitten on sellaisia asioita, jotka vaihtelevat päivittäin, ovat pienen pikkuruisia mutta ärsyttäviä asioita, joille ei voi mitään. Sitten on sellaisia asioita, jotka saattavat ahdistaa sinuakin. Tai jos ei ahdistakaan, niin pitäisi ainakin, minun mielestäni ainakin. :)
Pienet, ärsyttävät asiat
Maailma on täynnä pieniä, ärsyttäviä asioita. Minua ärsyttävät kiljuvat lapset, pankkiautomaattien jonot, kovaääniset meuhkaajat, liikenneruuhkat, liian kuuma sää, rumat ilmeet, pahanhajuiset ihmiset, julkinen tupakointi, omaisuuden rikkojat, kirskuvat bussin jarrut, ahtaat kävelytiet, vellovat ihmismassat, välinpitämättömät ihmiset, julmat ihmiset, liian kovaääniset mainokset (miksi mainoksien äänitaso on korkeampi kuin elokuvien, häh?), paskat uusinnat, tv-lupa, tönivät ihmiset, lapsenrattaillaan jalankulkijoita terrorisoivat ihmiset, junassa puhelimensa soittoääniä testailevat ihmiset, huonosti koulutetut lemmikit, oikeassa olevat™ ihmiset, teosto, Outlook Express (vaikka sitä käytänkin), Windows (fuck, melkein kaikki M*crosoftin ohjelmat!), hitaat palvelinyhteydet, huonot radio-ohjelmat, vandaalit, helsinkikeskeisyys, myöhästelevät ihmiset, laiskat ja pahantahtoiset ihmiset.... lista on loputon. Olenko turhamainen, herkkänahkainen, outo? Ehkä, mutta se ei minua kiinnosta. Se kiinnostaa, että olen oikeassa, itselleni.
Eräs silmiinpistävä piirre tuossa listassa on IHMISET. Yhteisöllisyyden kirous ja siunaus ovat muut ihmiset kaikkine vittumaisine puolineen. Joukossa on voimaa, mutta ketä vastaan? Toisia ihmisiä, kyllä, mutta entäs luonnonvoimat? Mitä hyötyä yhteisöllisyydestä enää on, oikeasti? Suurin osa paskasta mikä maailmaan sataa, on muiden ihmisten, ei luonnon (kaikki muu miinus ihminen vaikutuksineen) jäljiltä. Ihminen on ihmiselle susi... olisikin! Sudessa on sentään jotain munaa!
Mutta joo, palataanhan asiaan, eli ahdistuksen syihin. Jos unohdetaan se, miten itse suhtaudun ihmisiin, ja oletetaan, että suhtautumiseni on melko avomielisen hyväksyvä, voidaan päästä asiassa eteenpäin. Eli ihmiset ovat ihmisiä ja sillä siisti. Hyvin harva kuitenkaan haluaa olla aidosti ilkeä kenellekään (varsinkaan minulle, jos yhtään tuntee... :), yleensä syyt piilevätkin siinä, että ei muuta osaa tai voi tehdä sillä hetkellä (itsekkyys, avuttomuus, jne). Seurauksena on, että johon kuhun sattuu jossain vaiheessa, kaikki kun ei voi olla itsekkäitä. Joku kärsii siis pakostakin. Yleensä ne heikot ja hyvänahkaiset.
Isot, pelottavat asiat
Sitten ovat asiat, jotka ovat olemassa syvällä mielen sopukoissa, häämöttämässä taustalla, vaikuttamassa kaikkiin päätöksiin. Turvattomuus, yhteiskunta, elämäntilanne, elämässä opitut kivuliaat oppitunnit. Nämä vaikuttavat syvällisemmin olemukseemme ja hyvinvointiimme, koska vaikutukset ovat enimmäkseen alitajuisia ja siksi kontrolloimattomia seikkoja, joille ei voi kovin paljoa itse tehdä. Näihin haluaisin pureutua hieman syvällisemmin, näihin ahdistuksen syvimpiin syihin, joita maailma suuntaani – ja sinunkin suuntaasi - työntää. Ehkä olisi järkevintä aloittaa jakamalla syyt johonkin järkeviin ryhmiin? Ensiksi tulee mieleen ottaa kaikki yhteiskunnasta suoraan aiheutuvat syyt ja pohtia niitä. Sen lisäksi ahdistuksen aiheita aiheuttavat muut ihmiset ja asennemuutokset toimillaan ja olemuksellaan. Nämäkin ovat varsinaisesti yhteiskunnan ja sen ilmiöiden aiheuttamia ahdistuksen lähteitä, ja näitähän käsiteltiin hieman jo tuossa aikaisemmin.
Suomalaiset ovat oudolla tavalla herranpelkoisia ja alistuvia ihmisiä. Emme lähde barrikadeille heilumaan kovin pienestä. Moni asia jota meillä on julkisuudessa väläytelty (kuten yliopistojen tekeminen maksullisiksi) olisi saanut ranskalaiset opiskelijat polttamaan hyvin luultavasti lippuja kaduille... Mutta sellaisia emme ole me, suomalaiset.
Mutta, palataanpa taas asiaan. Oli pieniä ja ärsyttäviä ahdistuksen aiheita, ja sitten on suuria, pelottavia ahdistuksen aiheita. Useimmiten syyt ovat niin pelottavia, että niihin ei edes katsota, ihan vain sen vuoksi että niitä pelätään. Sellainen on ihmisluonto, yritetään uskotella itselle (ja muille) ettei sitä isoa mörköä olekaan. Eihän se voi vahingoittaa, jos sitä ei näe, eihän? Mitä ne möröt sitten olisivat?
Minun mörköni, satunnaisessa järjestyksessä:
Terveydenhuolto, vakuutusjärjestelmä ja turvapalvelut
Maailman poliittinen mieliala ja sen vaikutukset
Ympäristön tila, muutokset tutuissa elinympäristöissä
Muutokset työmoraalissa ja työympäristössä
Muutokset ihmisten moraalissa ja käytöksessä
Tasa-arvoisuuden puutteen ja sukupuoliroolien aiheuttama turvattomuus
Parisuhde ja yhteiskunnan paineet
1. Terveydenhuolto, vakuutusjärjestelmä ja turvapalvelut
Tämän nyt luulisi olevan jo itsestään selvyys, mutta sanotaan se nyt kuitenkin: terveydenhuolto menee Suomessa päin vittua, siinä huonoimmassa merkityksessään. Esimerkkejä hoitohenkilökunnan lisätarpeesta löytyy pitkin maata, ja yleisenä trendinä näkyy olevankin, että valtio pesee veriset kouransa kaikesta: sysätään ihmiset leikkaus/ hoitojonoihin ja odotetaan, että ”kannattamattomat” tapaukset kuolevat kivuliaasti (mutta mielellään nopeasti) pois tilastoja rumentamasta. Kustannustehokkaammat tapaukset häipyvät yksityisiin hoitolaitoksiin, ja taas ollaan otettu yksi askel jenkkikapitalismin suuntaan (missä on toki jotain hyvääkin, mutta nyt ei puhuta siitä). Siis helvetti, ihmiset on kuin aivotonta karjaa nykyään! Eikö ketään kiinnosta se, että ihmisiä kohdellaan näin ihmeellisen... epähumaanisti? Miten terveydenhoitoa voidaan rakentaa sen perusteella, mikä on ihmisen hoidon kustannustehokkuus!?! Itse en uskalla enää edes ajatella tilannetta, jossa olen rahaton, vakuutukseton ja ainoastaan yleisen terveydenhuollon piirissä! Tutki hetken ajan itseäsi ja oloasi, ja vastaa tähän kysymykseen: ”Voinko luottaa tänä päivänä ja tässä elämäntilanteessa siihen, että saan riittävää hoitoa rahallisesta tilanteestani riippumatta?”
Itse en usko siihen. En luota julkiseen terveydenhuoltojärjestelmään ollenkaan, KELAan ja vakuutusyhtiöihin vielä vähemmän. En usko (vaikka minulla onkin suhteellisen järkevä vakuutus) vakuutusyhtiöiden oikeudenmukaisuuteen tai valtion apuun jos minulle käy huonosti. En luota siihen, että poliisi/ambulanssi saapuu ikinä paikalle ajoissa (jos ollenkaan), en siihen että ihmiset tulisivat väliin jos joudun pahoinpitelyn uhriksi (tällaista on tapahtunut, vaikkakaan ei minulle). Tämä yhteiskunta on turvaton paikka elää ja olla, ja on vain ihme, että kapina ei ole kohta ovella.
Terveydenhuollon jonot ja tilanne ei kuitenkaan ole niin paha kuin mielenterveyshoidon. Avohoitoon on passitettu todella paljon sellaisia ihmisiä, joiden tila olisi vaatinut huomattavasti enemmän huomiota ja hoitoa kuin on annettu. Sinänsä tilanne on ymmärrettävä, hoitohenkilökuntaa kun on vähennetty budjettileikkausten ja rakennemuutosten vuoksi. Mutta onko se oikein, tai reilua? Entäs järkevää pitkällä aikatähtäimellä? No ei helvetissä! Ja silti, siinä tilanteessa ollaan. Turussa mielenterveyshoidon jonot ovat tietääkseni todella pitkiä, olen kuullut puhuttavan jopa puolen vuoden jonoista. Ei tunnu kovin turvalliselta, eihän?
Olen muutaman kerran joutunut turvautumaan Turussa opiskeluni alkuaikoina sosiaalitoimiston palveluihin. Tai siis olisin, jos olisivat auttaneet. Ilmeisesti en ollut vain tarpeeksi alkoholisoitunut tai huumekoukussa, tai ehkä se vain johtui siististä ja viinalle löyhkäämättömästä olemuksestani. Käsittelyaika oli 5½kk! Siis sinun täytyy tietää hätäsi melkein puoli vuotta etukäteen, jos meinaat saada rahaa tai yhtään mitään avustusta... kätevää. Sen sijaan näin montakin tapausta (ja tiedän tosielämästä), joilla on sosiaalitoimistossa "vakiotili" tai "vakiokäsittelijä," jolta saa käteistä nopeasti, päivän varoitusajalla. Arvaa, vituttiko? Joo, hieman. Päätin joskus tuolloin, että loppuelämäni veromarkkoja en tälle valtiolle haluaisi maksaa, jos meno jatkuu samana. Ja sehän jatkuu. Onneksi omalla kohdallani läheisten hyväntahtoisuus pelasti nälkäkuolemalta.
Samankaltaisia ja samanlaisia tapauksia olen myöhemmin kuullut läheisiltäni ja ystäviltäni: sosiaalitoimiston työntekijöistä ei ole kovinkaan hyvää sanottavaa kellään, enkä ihmettele. Päätökset ovat mielivaltaisia, vaikka lain pitäisi olla kaikille ihmisille sama. Useimmiten (yleensä) lain tulkinta on vain sellainen, että inhimillisyys on siitä kaukana. Se on pelottavaa, se on turhauttavaa. Vaikka en kuulukaan kirkkoon, arvostan heidän tekemäänsä työtä: ilman mitään velvoitteita kirkko on joutunut ihmishädän viimeiseksi pelastajaksi, henkisen pelastuksen sijaan nykyään he joutuvat antamaan ihmisille fyysistä apua ruoka-avustuksien ja ymmärtämisen muodossa. Tähänkö ollaan tultu nyky-yhteiskunnassa? Kirkko hoitaa jäljet valtion unohtaessa vastuunsa. Hyvinvointiyhteiskuntaa ei ole, ja epäarvoisuus kasvaa. Toisaalla oikeusjärjestelmä paapoo kriminalisoituneita, toisaalla tavalliset ihmiset ja rikosten uhrit kokevat olevansa oikeuden ja avun ulottumattomissa.
Jos lähipiirissäsi ei ole tästä esimerkkejä, ole tyytyväinen, ja toivo että tilanne pysyy sellaisena.
Eriarvoisuutta lisää vakuutusjärjestelmämme. Vakuutuksia on, niitä otetaan ja niistä maksetaan. Silti, voiko vakuutuksiin luottaa? Uskotko, että saat rahasi takaisin, jos sinua kohtaa inhimillinen onnettomuus tai omaisuutesi rikotaan, varastetaan? Oletko varma, että olet lukenut vakuutuskirjasi säännöt todella hyvin, ja että olet ymmärtänyt kaiken niin hyvin, ettet asiaa väärinymmärtäneenä joskus menetä rahallisia korvauksiasi? Olen yrittänyt tulkita tavaamalla vakuutustani, mutta en silti tajua siitä paskaakaan. Siinä vain tunnutaan kertovan, että "me emme korvaa yhtään mitään mitä haluaisit tai luulit meidän korvaavan, mutta jos onnettomuus aiheutui yksisilmäisen rotan raivotaudin maustamasta puremasta pilvisenä sadepäivänä, me ehkä harkitsemme asiaa jos tähdet ovat oikeassa asennossa." Onko sinulle tai kenellekään tuntemallesi ihmiselle käynyt niin, että vakuutus ei ole korvannut jotain, jota olet pitänyt itsestään selvänä? Mulle on, ja sukulaisillenikin. En oikeasti usko olevani yksin tämänkään asian kanssa.
KELA on oma lukunsa. KELAn tekemät virkamiespäätökset ovat monesti melkein legendaarisia, niin utopistisilta ja mielivaltaisilta ne joskus tuntuvat. En aio sen kummemmin alkaa ruotia tätä helvetinlaitosta, se kun veisi aivan liikaa aikaa. Kelan vihollisia ovat perinteisesti eläkeläiset, opiskelijat ja työttömät, joita se pyrkii murjomaan mahdollisimman kivuliaasti. Useimmiten vielä onnistuen. Monesti et edes tiedä rikkovasi säännöksiä (tms) vastaan, mutta ei se mitään, kyllä KELA muistaa. Yleensä vielä silloin (vuosienkin kuluttua), kun sinulla ei ole varaa maksaa töppäyksestäsi (jota et tiennyt tekeväsi). Jos taas tilanne on toisinpäin (KELA on töpännyt, ja he ovat sinulle velkaa), hupsis, olisi pitänyt valittaa kirjallisesti 14 päivää päätöksestä. Ai et tiennyt vai? Voi harmi, voi voi.
Poliisit, palomiehet, ensiapuhoitajat ja niin edelleen. Siinä on poppoo, joka aiheuttaa ihmisissä närää ja kunnioitusta, ristiriitaista siis. Periaatteessa jokainen tahtoisi ajatella pelkkää hyvää esimerkiksi poliiseista, mutta useimmiten se on melko mahdotonta. Olen aina ollut lainkuuliainen kansalainen, jopa silloin kun rikoksesta olisi ollut mahdotonta jäädä kiinni. Palkinnoksi olettaisin, että minua kohdeltaisiin myös lainkuuliaisena kansalaisena. Oma moka, mennä nyt silleen luulemaan. Sen kerran kun poliisien kanssa on joutunut tekemisiin, kohtelu on ollut töykeää, jopa röyhkeän uhkavaa. Ymmärrän kyllä, että auktoriteettiä on oltava, mutta sellainen tulee kunnioituksesta, ei pelosta. Missä on mun nuoruuden jämerät mutta oikeudenmukaiset poliisisedät, jotka ovat kunnon kansalaisia esimerkillään ja käytöksellään? Johtuuko se minusta, että törmään useimmiten öykkäripoliiseihin, joiden tarkoitus on peloitella, ei luoda turvallisuuden tunnetta?
Entäs vartijat, järjestysmiehet ja portsarit sitten? Useimmiten nämä ovat vielä pahempia kuin poliisit: samat frustraatiot muttei kunnon koulutusta (ja hei, mullakin on järkkärikortti: sen sai kuuden tunnin luennolla istumisella joskus vuonna papu ja kives). Monesti pelastajia, mutta turhan usein vittupäitä jotka ovat reputtaneet poliisikoulun pääsykokeissa. Sen luulisi riittävän, että käyttäydyn rauhallisesti ja kohteliaasti? Jos hälytin piippaa ****:lla, vartijat tulevat alta aikayksikön ja hyvä ettei turpaansa saa. Ja KUN selviää, että tuotteesta on kuitti, ja että hälyttimen laukeaminen johtuu heidän oman myyjänsä huolimattomuudesta, ei saa edes anteeksipyyntöä julkisesta nöyryytyksestä. No, ehkä en ollut tarpeeksi maksava asiakas, kun en enää koskaan mene sinne asioimaan. Onko sinulle tai tutullesi sattunut tällaista? Mä en todellakaan ole ainoa.
2. Maailman poliittinen mieliala ja sen vaikutukset
Tästä moni ei välttämättä tunne ahdistuvansa, mutta kyllä se ainakin minun olooni ja elämääni vaikuttaa. Levottomuuden Lähi-Itä, Kiinan uhittelu, USA:n isottelu, Venäjän epätoivoisuus ja EU:n ongelmat. Tahtoisin olla positiivinen asioiden suhteen, mutta se on melko mahdotonta nykyisten faktojen valossa. Tietyllä tavalla olemme onnellisia täällä syrjäisessä Suomessa, jossa itsenäisyyttä halajavat militantti-Ahvenanmaalaiset eivät pommita Turun yliopiston kahvilassa opiskelijoita asiansa oikeuttamana. Se ei vain ole kovin Suomalaista. Tai oikeastaan, se ei ole edes pohjoismaistakaan. Saatikka inhimillistä.
Muistan vielä ajan, kun USA vaikutti kaikkinen kotkotuksineen oikeasti järkevältä maalta, jossa asiat tehdään järkevästi ja oikeudenmukaisesti. Media kertoi viestit tavalla, jota oli pienempänä hankala olla ymmärtämättä väärin. Tämähän tarkoitti tietenkin sitä, että USA GOOD, other BAD. Vasta myöhemmin, kun asioita alkoi oikeasti ajatella omilla aivoillaan, alkoi nähdä asioita hieman eri valossa. Omalta osaltaan asioihin vaikutti myös se, että netin kautta tulee tietoa saatua hieman helpommin ja useammasta lähteestä kuin muuten saisi: näkee, että tiedolla on erilainen tulkinta "lähteestä" riippuen. Silloin tuntee itsensä hieman huijatuksi, kun aina on olettanut että tiedotusvälineet olisivat sitoutumattomia. Sitoutumattomia my ass.
USA tuntuu olevan maailman napa nykyään: kaikki muu on pelkästään saatanasta, ja jos on eri mieltä USA:n ulkopolitiikasta, syyllistyy amerikkavastaisuuteen. Siellä alkaa sikiämään oikein kunnon totalitarismi. 9.11. -päivä oli huono päivä maailmalle ja sananvapaudelle. Ei niinkään inhimillisen tragedian vuoksi (oikeasti, ihmisiä kuolee koko ajan, ja vielä vähäisemmistä syistä... niitä ei vain uutisoida samalla tavalla), vaan sen seurauksien. Terroristit onnistuivat paremmin kuin hyvin, ja sehän jenkkejä riepoo. Minua kans, mutta eri asioista. Ikinä aikaisemmin sanavapautta tai oikeuksia ei ole rajoitettu niin paljoa kuin nyt. Enkä tarkoita pelkästään jenkkejä: suomessa koitetaan aina apinoida amerikan mallia, syystä tai toisesta. Ja netissä kun ollaan, jenkit ovat avainasemassa -valitettavasti. Jos typerät lakiesitykset menevät samaa tahtia läpi kuin aikaisemmin, me kaikki olemme pian kusessa.
Sitten on tietty Kiina ja kaikki muut maat, joissa ihmisoikeuksilla ei ole mitään painoarvoa. Täytyy sanoa, että joissain suhteissa on lottovoitto syntyä Suomeen.
3. Ympäristön tila, muutokset tutuissa elinympäristöissä
Viherpiipertäjäksi minua ei oikein voi kutsua. Ajattelen kyllä ekologisesti järkevällä tavalla, yritän kierrättää järkevissä määrin, ja ennen kaikkea yritän vaikuttaa asioihin omalla tavallani niin hyvin kuin on mahdollista. En itke sukupuuttoon kuolevien lajien perään, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Miksi surra sellaisen perään, mikä ei kykene selviämään omin voimin? Eri asia onkin ihmisen toiminnasta suoraan aiheutuvat lajikuolemat ja ympäristökatastrofit, jotka johtuvat suoraan ihmisen huolimattomuudesta ja jopa laiminlyönneistä.
Sitten on erilaiset ympäristön muutokset, läheisemmät ja konkreettisemmat. Lapsuuden leikkikentät, paikallinen luonnon turmeleminen, elinympäristön muutokset. Asiat, joille ei voi mitään. Asuinalueita kunnostetaan, metsiä hakataan, uutta rakennetaan ja vanhaa raivataan alta pois. Kaikkea muutosta värittää alituinen olo siitä, että asioihin ei voi vaikuttaa. Lähiasuinalueesi ulkonäköön vaikuttavat kasvottomat virkamiehet, joilla ei ole mitään tunnesitoumuksia mihinkään. Sehän häiritsisi järkevien päätösten tekemistä ja sitä kautta vähentäisi tuottoa, ja sehän ei taas sovi. Raha on jälleen tärkeämpi kuin virikkeellisyys ja ihmisten tunteet. Ihmisten mielipiteillä ei ole paljoakaan arvoa, jos pieni metsikkö täytyy raivata pois uuden asuinalueen alta. Vanhat, terveetkin lehtipuut kaadetaan pois, ja tilalle istutaan rumia, samanlaisia puskia joiden nimeä kukaan ei edes muista. Miksei tavallisilla suomalaisilla puilla ole mitään arvoa kaupunkimiljöössä? Katselen kymmenen kertaa mieluummin kunnon pajua kävelykadun kupeessa kuin jotain vitaliksen asetelmapuskaa!
Läheisen betonihirvitys-koulun remontti etenee. Ensin tuli taloon lisäosa (jonka varjolla pienoinen pelto pistettiin matalaksi - ei sen koulun takia, vaan niiden RAKENNUSKOPPEROIDEN vuoksi. Nyt ei rieku fasaanit silläkään pellolla), sitten alkoi ilmeisesti koulun vanhan siiven remppaus. Samalla julkisivun puolelta pistettiin kaikki lehtipuut poikki ja pinoon. Paskaaks siinä, kyllähän ihmiset tietenkin tykkää katsella arkkitehtuurin ihmettä (kuinka saan koulun näyttämään rankaisuvankilalta - arkkitehtien ikuinen dilemma) mieluummin kuin vanhoja, harmittomia lehtipuita! Eläköön lähiösuunnittelu. Eiköhän niiden puiden tilalle sitten istuteta jotain kuppaisia, parimetrisiä pihlajia kitumaan vuosiksi. Hauska vaan, että niistä "viheristutuksista" ei ole iloa kellekään moneen kymmeneen vuoteen, mikäli sellaisia edes sinne tulee.
Oman ahdistuskategoriansa mudostavatkin sitten kettutyttöradikaalit ja muut vastaavat ääriryhmät, joiden olemassaololle ei ole mitään järkiperäistä oikeutusta. Ympäristöihmisenä vituttaa lukea uutisista, kun minkkitarhalle iskun tehneet pikkutyttöpuunhalaajat "vapauttavat" luontoon satoja (joskus tuhansia) minkkejä. Jippii, saatana. Se tekee varmasti todella hyvää paikalliselle ekologiselle rikkaudelle, kun nälkäiset minkit teurastavat ensin kaiken minkä pystyvät ja lopuksi nääntyvät nälkään, kun ruoka loppuu. On se hyvä, että eläimien oikeuksia ajetaan näin. Oikeasti, onko järjen käyttö kielletty, jos on aate jota haluaa tukea?
4. Muutokset työmoraalissa ja työympäristöissä
Suomalaiset ovat työtätekevää kansaa. Työhön opitaan pienestä pitäen, ahkeriksi ihmisiksi. Laiskotella ei saa, tai ainakaan, ei saa jäädä siitä kiinni. Koulussa painostetaan ahkeruuteen, kotona jatketaan samaa koulutusta, työstä tehdään elämän perusarvo. Kun tuohon oravanpyörään on kerran joutunut, siitä ulospääseminen on todella hankalaa. Ihmisen todellinen arvo lasketaan sen mukaan, miten nopeasti hän etenee urallaan, kuinka hyvä ja ahkera työntekijä hän on, kuinka nopeasti hän itsensä onnistuu polttamaan loppuun. Et ole ihminen jos et ole töissä. Julkisuuskuva on ruokkinut pitkään imagoa kahden luokan kansalaisista, onnistujista (työssäkäyvät) ja epäonnistujat (työttömät, syystä tai toisesta). Tätä kuvaa vasten kun peilaa omaa elämäänsä, hämmentyy hieman ja tahtoisi pysähtyä, hypätä pois oravanpyörästä.
Harvemmin se kuitenkin onnistuu.
Muistatteko sanonnan "valtion leipä on pitkä mutta kapea?" Minä muistan, ja se ei päde enää. Valtion leipä on enää kapeaa, mutta pitkää se ei ole. Ei voi enää laskea sen varaan, että työtä riittäisi vuotta pidempään, mitä hyvänsä voi tapahtua lyhyessäkin ajassa. Koita siinä sitten rakentaa turvallista tulevaisuutta, kun työpaikka saattaa lähteä YT-neuvotteluissa jo ensi viikolla.
En tiedä siitä, onko asiat olleet paremmin joskus ennen. Sen kuitenkin tiedän, että iskät, äiskät, sukulaiset ja tuttavat puursivat töitä vuositolkulla samoilla työnantajilla, luottivat siihen että yritys (yhtiö vielä silloin, nykyäänhän kaikki on yrityksiä) pysyy pystyssä ja hoitaa velvollisuutensa. Saattoipa olla, että sama yhtiö pyöritti koko paikkakuntaa omilla sairaaloilla, kaupoilla ja virkistystoiminnoillaan. Sellaista ei ole enää. Työpaikkaa voidaan vaihtaa (ja vaihdetaankin) heti kun tikku menee ensimmäistä kertaa silmään tai kynnen alle. Pitkäjänteisyyttä puuttuu työntekijöiltä ja työnantajilta, ei uskalleta panostaa pitkällä tähtäimellä. Kai tässä on sama kuin politiikassakin: kun elanto on kiinni kausiluontoisesta pärjäämisestä, on kauttaan kauemmas turha tähyillä. Työ ei ole omaa työtä, se on VIRAN työtä. Eli työntekijä ei ota vastuuta työstään, vaan se on virka joka kantaa vastuun. Onhan sekin helppo tapa sulkea silmänsä asioilta joita ei haluaisi nähdä. Samalla luodaan valtava määrä epävarmuutta ihmisille; ihminen haluaa kontaktia toiseen ihmiseen (erityisesti palvelua vaativissa ammateissa tämä on tärkeää ymmärtää), ja haluaa, että joku ihmisenä ymmärtää. On helppo vetäytyä vastuusta, kun sanoo vain tekevänsä työtään.
Minua sellainen asenne ei huijaa. Jos teet hirmutekoja asemasi varjolla, olet minulle hirviö. Sama pätee itseenikin (onko sellainen arvo yleensäkään arvo, jos itse ei elä sen mukaan?): en voi tehdä asioita työssäni, joita en olisi itsekin ihmisenä valmis tekemään. Haluan pystyä katsomaan itseäni silmiin joka ikinen aamu elämäni loppuun saakka.
5. Muutokset ihmisten moraalissa ja käytöksessä
Me elämme "minäite" -kautta. Oma napa on kaikille se tärkein napa, ja usein se ainoakin. Ihmisten oman hyvän ja oman kaiken tavoittelu oksettaa, ikään kuin se olisi itseisarvo: kaikki muu saa mennä, mutta kunhan minä saan kaiken minkä haluan! Jotenkin vaikuttaa siltä, että ihmisiltä on unohtunut joitain tärkeitä asioita elämässä: kuten se, että jaettu ilo on kaksinkertainen (tai usein, moninkertainen) ilo. Aikautemme rohkaisee elämään yksin, kokeilemaan kaikkea ja kaikkien kanssa. Helvetti, mähän alan kuulostaa ihan hipiltä!
Itsekkyys on aikamme perusarvo, individualismi on kevyttä kamaa tähän verrattuna. Milloin viimeksi teit jotain toisen ihmisen eteen, ilman että sait siitä muuta kuin hyvän mielen? Olemme vieraantuneet niin kauas tästä ajatusmaailmasta, että jokaiken pyyteetön auttaminen aiheuttaa ihmisissä jo epäluuloa. Sairasta! Eräs kaverini tarjosi eräälle tutulleni työpaikkaa, joka alkoi erittäin negatiiviseen sävyyn kylvämään kysymyksiä "mitä sä siitä saat" ja "miksi sä sen tekisit." Siis oikeasti, herätkää!
Sanomattakin on selvää, että kun itsekkyys valtaa alaa, yhteisö muuttuu turvattomaksi. Ei voi luottaa siihen, että ihmiset auttavat pyyteettömästi (ellet sitten ole iso... silmäinen, hoivaamisviettiä stimuloiva rotunainen) apua tarvitsevia. On kuin eläisimme viidakossa, jossa vahvin saa mellastaa miten haluaa ja muut vain yrittävät pysyä poissa näkyvistä, etteivät joutuisi kärsimään. Ei sellainen ole elämää.
Voiko "ulos" enää jättää mitään ilman että sen pulttaa asfalttiin tai kiveen munalukolla ja kettingillä kiinni? Ikään kuin kaikki lukitsematon olisi vapaata riistaa! Eihän autovarkauskaan enää ole varkaus, se on "luvaton haltuunotto." Helkkarin hienoa, milloin raiskauksesta tehdään "luvaton seksin harrastaminen"? Missä vaiheessa kaikelle tälle typeryydelle tulee seinä vastaan? Eikö ihmisillä enää olee omaatuntoa, tarvitaanko siihenkin laki?
6. Tasa-arvoisuuden puutteen ja sukupuoliroolien aiheuttama turvattomuus
Tämä nyt oikeastaa kyrsii vain minua henkilökohtaiseksi. Enköhän saa muutaman pikku uhkausmeilin tämänkin asian vuoksi, mutta sanotaan se nyt: nykyisen tapainen tasa-arvotus menee minun mielessäni samaan kategoriaan kuin rikollisten ylenmääräinen paapominenkin. Tasa-arvosta on tasa-arvoisuus kaukana, pikemminkin on kyseessä lisä(etu)oikeuksien antamisesta lakisääteisesti tietylle ryhmälle. Totta, naisilla on tilastollisesti huonommat palkat. Mutta mistä se sitten johtuu, oikeasti? Siitäkö, että meillä miehillä on joku salaperäinen hyvävelijärjestö, jossa päätetään naisten palkoista? Haloo. Useimmiten naisillä on huonommat palkat ihan vaan sen vuoksi, että ei uskalleta pyytää enemmän (ja kyllä, silloin on myös oltava valmis vaihtamaan työpaikkaa), omaa työtä vastaavaa palkkaa. Ja siinä vaiheessa voi sitten mun mielestä syyttää itseään. Kapitalismissa kun eletään, työnantaja pyrkii maksamaan sulle niin vähän kuin mahdollista, ja sillä hyvä.
Olikohan se hesari (tiedän, on huono tapa viitata artikkeliin, jos siihen ei ole linkkiä, mutta en löytänyt sitä hesarin arkistosta kivuttomasti. Jos sinua kiinnostaa tämä kyseinen artikkeli, ota yhteyttä niin kaivan sen esille), jossa eräässä tasa-arvoa käsittelevässä jutussa nuorta naista haastateltiin juttuun liittyen. Kommentti meni jotenkin näin: "Työnhakutilanteessa voi auttaa, että käyttäytyy kuin mies. Että on määrätietoinen, kunnianhimoinen ja tehokas, tietää oman arvonsa ja vakuuttaa omistautuvansa työlleen."
Ööö... eikös nämä ole juuri sellaisia ominaisuuksia, joita työnantaja arvostaa sukupuolesta riippumatta? Saattaisin hieman skeptisesti suhtautua sellaiseen työnhakijaan, joka EI vakuuttaisi omistavansa työlleen... pitääkö töitä saada ainoastaan sen perusteella, että osaa hymyillä nätisti, tai että on nainen? Jos nuo arvot tuntuvat vääriltä (minun mielestäni noissa arvoissa on korjaamisen varaa), syytä nykyistä työkulttuuria, älä sukupuolta.
Niissä tapauksissa, joissa syrjinnän peruste (mikä käsite!) on sukupuoli, tulisi tietenkin noudattaa selkeää, toimivaa rangaistusmallia. Nykyinen systeemi (olet syyllinen, kunnes toisin todistat) on mielestäni selkeä loukkaus jokaista tervemielistä miestä kohtaan. Vittu, ei se minun vikani ole jos JOTKUT (yleensä ne kovaäänisimmät) naiset eivät tule toimeen työelämässä: samanlaisia ihmisiä on miehienkin joukossa, eikä siitä hirveästi pidetä älämölöä.
Ja sanottakoon nyt, että mielestäni johonkin fyysiseen seikkaan perustuva syrjiminen on tuomittavaa ja aivan mahdoton ajatus omassa elämässäni. En kykene ymmärtämään ihmisiä, joilla on aiheettomia ennakkoluuloja (jotkut ennakkoluullot voivat osoittautua aiheellisiksikin) jotain ihmisryhmää kohtaan, oli peruste sitten ihonväri tai sukupuoli.
Mutta siihen ahdistuksen aiheeseen taas.
Olen pienestä pitäen kasvatettu kunnioittamaan naisia samanarvoisina. Erilaisina, kyllä, mutta samanarvoisina siltikin. Yksinhuoltajaäiteeni on raatamisellaan ja käytöksellään osoittanut, että naisesta on enemmäksikin kuin miehestä, ja looginen olento kun olen, en muita perusteluja siihen ole ikinä kaivannutkaan. Siksi tällainen TA-meuhkaa
Itselläni kestää aina aikansa, ennen kuin huomaan olevani ahdistunut jostain: en oireile unettomuudella tai ihmeellisillä kiputiloilla kovinkaan helposti, ja yleensä oireet ovatkin enemmän tiettyjen tunnetilojen toistoja kuin selkeästi määriteltäviä tuskan asteita. Tästäkin säännöstä on tullut tietenkin poikkeuksia, joiden havaitseminen on ollut mahdollista ainoastaan jälkikäteen. Ja silloin, luonnollisesti, oivalluksesta ei ole enää ollut paljoakaan nopeaa apua. Toisaalta, seuraavan kerran sitä onkin sitten valveutuneempi. Luominen yleensä tyssää kuin seinään, ja jos menee oikein huonosti, kirjoittaminen loppuu kokonaan. Sellainen onkin oikeastaan mahdollista vasta oikein pitkän uupumuksen aikana: tuolloin psyyke kiehuu ja kihisee, mitään muille näytettävää ja valmista ei ole. Tuntuu kuin kaikki maailman kerrottavat tarinat olisi jo kerrottu, kaikki laulut laulettu. Tuolloin ei enää luota omaan ääneensä, omaan oikeustajuunsa eikä taitoihinsa, parempi olla vain hiljaa ja odottaa uuden aamun koittoa.
Ja sitten, jonain hiljaisena aamun hetkenä tajuaa, että uutta luomisen aamua ei tule. Ei tule uutta intoa ja paloa, ei luomisen tärisyttävää tuskanhikeä, ei mitään. Ei, ellei itse tee sen eteen jotain. Luominen vaatii, minulla ainakin, paljon turvallista aikaa ja itsetutkiskelun mahdollisuuksia. Kun sellaista aikaa ei ole tarjolla, on turha kuvitella pystyvänsä rauhoittumaan luomisen vaatimaan rauhallisuuteen. Paradoksaalista kyllä, vaikka aikaa tuntuisi olevan vaikka kuinka paljon, se ei ole RAUHALLISTA aikaa. On ikään kuin aika olisi jonkun muun aikaa, jonkun muun omaa elämää. Sellaista oloa on hankala tunnistaa itsessään kaiken kiireen keskellä, sillä kiire itsessään luo lisää avuttomuuden tunnetta.
Ehkä en ole vielä sopeutunut kaikkeen uuteen elämässäni: puolisoon, työhön, opiskelun hiipumiseen. Siihen olisi helppo uskoa, vaan pieni ääni pääni sisällä sanoo muuta. Uskon, että oma, itseluotu kiireeni on tappanut (tai ainakin vaientanut) sen minän itsessäni, joka haluaa luoda kiireettä ja elää hitaasti, tutkiskellen. Miten voisi tutkia, ellei pysähdy tarkastelemaan? Ja jos ei tutki, miten voi oivaltaa? Eikä ilman oivallusta voi luoda jotain UUTTA. Huh, se oli vaikeaa, myöntää itselleen (ja näin, muillekin), että on oma syypäänsä omaan ahdistuneisuuteensa. Sillä minulla luovuuden puute on sama kuin ahdistuneisuus, muita mittareita ei ole eikä tarvita. Se ei välttämättä pidä paikkaansa kaikille ihmisille, mutta se toimii minulla, ja se riittää.
Siispä siitä on helpoin lähteä liikkeellekin.
Päädyin siis määrittelemään ahdistuneisuuden omalla mittarillani, sillä ainoalla jolla on minulle merkitystä. Ahdistuneisuus on luovuuden ja luomisen ilon puutetta elämässäni, tyhjyyden tunnetta sielussa ja mielessä. Ahdistuneisuus kasvaa ajan kuluessa, hiipii huomaamatta asumaan nurkkiin kun oven avaa hetkelliselle väsymykselle. Ahdistuneisuutta on aina ollut, joskus vähemmän, joskus enemmän. Yleensä ahdistuksesta ei ole haittaa, se vain kertoo että ”tämä ei toimi, jotain sinun elämässäsi on vialla!” Ja niin sen kuuluisikin olla: sisäinen varoitusmittari ja hätäjärjestelmä kuolettavien virheiden välttämiseksi. Silti, kun ahdistus vain jatkuu jatkumistaan, ongelmat alkavat kasaantua: äreys, väsymys, fyysinen rappeutuminen, hengettömyys (ei hengellisyyden puute, eikä kuolema, vaan sielukkaan elämän puute), henkiset ongelmat. Kaikki sellaisia oireita, jotka tulevat mieltä ja kehoa asuttamaan, jos ei pysty kuuntelemaan oman ahdistuksensa varoituksia. Hyvin lähellä oli, että omasta elämästäni oli tulla helvettiä: yksityiskohtiin ei kannata mennä, mutta elämästä tuli kuitenkin vaikeaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ihmissuhteita pärähteli palasiksi, asiat vaikeutuivat ja niin edelleen. Se tavallinen tarina.
Mutta: on siis tärkeää tietää, miltä oma ahdistuneisuus tuntuu. Kun tietää olevansa ahdistunut, on helpompi alkaa hakea syitä ahdistuneisuuteensa. Ja ehkä sitten, hyvällä tuurilla ja kärsivällisellä työllä saa aikaiseksi itselleen (ja sitä kautta myös läheisilleen) paremman olon. Edellyttäen tietty, että asialle haluaa tehdä jotain. Jos tietää ahdistuksen syyn, mutta ei jostain syystä halua tai voi muuttaa sitä, on aika lailla kusessa. Silloin ei auta muuta kuin pyristellä tai kärsiä, riippuen siitä mitä on valmis oman olonsa eteen uhraamaan. Mutta siitä lisää myöhemmin.
Omat ahdistuksen puuskani olen useimmiten ohittanut aika kivuttomasti, mutta pari kertaa on edessä ollut muutama suhteellisen kipeä päätös, valintatilanne. Silloin ei ole menty siitä mistä aita on matalin ja piikkilankaa vähiten, vaan siitä mistä sattuu mutta ei myöhemmin hävetä. Sitä on aika hankala perustella itselleen sillä hetkellä kun joutuu maksamaan täyden hinnan päätöksestään, mutta ehkä se on ihmiselle ominainen taito puristaa hammasta silloin kun TIETÄÄ että jokin asia kuuluu tehdä kivusta huolimatta muttei HALUAISI. Näin myös itselläni, enkä todellakaan usko etteikö sellaisia tilanteita olisi kaikille joskus sattunut.
Useimmiten siis ahdistuneisuus on ollut se viimeinen varoituskello, viimein tuskan katalyytti, joka antaa potkun perseelle ja pistää muutoksen käyntiin. Se voi viedä aikaa puoli vuotta tai viikon, mutta loppujen lopuksi muutos tulee, halusipa sitä tai ei. Sellainen on muutoksen luonne, vääjäämätön. Kai se on pelottavakin, muutos, mutta toisaalta se on sydäntä värisyttävän upea tunne, kun tietää kohtaavansa jotain uutta (tai niin, vanhaa) muutoksen kivun jälkeen. Klishee? ehkä, mutta silti todellista.
Ahdistuksesta kannattaa siis välittää, koska siitä on konkreettista hyötyä. Aivan kuin kipu on kehon tapa viestiä ongelmista, ahdistus on mielen tapa kertoa omistaan. Jostain syystä kaikki ihmiset eivät opi tulkitsemaan ahdistuneisuuttaan oikein (tai yleensäkään), kipu on taas tuttu kaveri heti lapsesta lähtien.
Mitkä asiat aiheuttavat ahdistusta?
Pidetään edelleen mielessä, että ahdistuksen aiheet ovat pitkälle henkilökohtaisia.
Minuahan ahdistaa moni asia. Monet ovat yksityiselämäni salaisuuksia (joista vain läheisimmät tietävät) ja sellaisena aion tilanteen pitääkin. Sitten on sellaisia asioita, jotka vaihtelevat päivittäin, ovat pienen pikkuruisia mutta ärsyttäviä asioita, joille ei voi mitään. Sitten on sellaisia asioita, jotka saattavat ahdistaa sinuakin. Tai jos ei ahdistakaan, niin pitäisi ainakin, minun mielestäni ainakin. :)
Pienet, ärsyttävät asiat
Maailma on täynnä pieniä, ärsyttäviä asioita. Minua ärsyttävät kiljuvat lapset, pankkiautomaattien jonot, kovaääniset meuhkaajat, liikenneruuhkat, liian kuuma sää, rumat ilmeet, pahanhajuiset ihmiset, julkinen tupakointi, omaisuuden rikkojat, kirskuvat bussin jarrut, ahtaat kävelytiet, vellovat ihmismassat, välinpitämättömät ihmiset, julmat ihmiset, liian kovaääniset mainokset (miksi mainoksien äänitaso on korkeampi kuin elokuvien, häh?), paskat uusinnat, tv-lupa, tönivät ihmiset, lapsenrattaillaan jalankulkijoita terrorisoivat ihmiset, junassa puhelimensa soittoääniä testailevat ihmiset, huonosti koulutetut lemmikit, oikeassa olevat™ ihmiset, teosto, Outlook Express (vaikka sitä käytänkin), Windows (fuck, melkein kaikki M*crosoftin ohjelmat!), hitaat palvelinyhteydet, huonot radio-ohjelmat, vandaalit, helsinkikeskeisyys, myöhästelevät ihmiset, laiskat ja pahantahtoiset ihmiset.... lista on loputon. Olenko turhamainen, herkkänahkainen, outo? Ehkä, mutta se ei minua kiinnosta. Se kiinnostaa, että olen oikeassa, itselleni.
Eräs silmiinpistävä piirre tuossa listassa on IHMISET. Yhteisöllisyyden kirous ja siunaus ovat muut ihmiset kaikkine vittumaisine puolineen. Joukossa on voimaa, mutta ketä vastaan? Toisia ihmisiä, kyllä, mutta entäs luonnonvoimat? Mitä hyötyä yhteisöllisyydestä enää on, oikeasti? Suurin osa paskasta mikä maailmaan sataa, on muiden ihmisten, ei luonnon (kaikki muu miinus ihminen vaikutuksineen) jäljiltä. Ihminen on ihmiselle susi... olisikin! Sudessa on sentään jotain munaa!
Mutta joo, palataanhan asiaan, eli ahdistuksen syihin. Jos unohdetaan se, miten itse suhtaudun ihmisiin, ja oletetaan, että suhtautumiseni on melko avomielisen hyväksyvä, voidaan päästä asiassa eteenpäin. Eli ihmiset ovat ihmisiä ja sillä siisti. Hyvin harva kuitenkaan haluaa olla aidosti ilkeä kenellekään (varsinkaan minulle, jos yhtään tuntee... :), yleensä syyt piilevätkin siinä, että ei muuta osaa tai voi tehdä sillä hetkellä (itsekkyys, avuttomuus, jne). Seurauksena on, että johon kuhun sattuu jossain vaiheessa, kaikki kun ei voi olla itsekkäitä. Joku kärsii siis pakostakin. Yleensä ne heikot ja hyvänahkaiset.
Isot, pelottavat asiat
Sitten ovat asiat, jotka ovat olemassa syvällä mielen sopukoissa, häämöttämässä taustalla, vaikuttamassa kaikkiin päätöksiin. Turvattomuus, yhteiskunta, elämäntilanne, elämässä opitut kivuliaat oppitunnit. Nämä vaikuttavat syvällisemmin olemukseemme ja hyvinvointiimme, koska vaikutukset ovat enimmäkseen alitajuisia ja siksi kontrolloimattomia seikkoja, joille ei voi kovin paljoa itse tehdä. Näihin haluaisin pureutua hieman syvällisemmin, näihin ahdistuksen syvimpiin syihin, joita maailma suuntaani – ja sinunkin suuntaasi - työntää. Ehkä olisi järkevintä aloittaa jakamalla syyt johonkin järkeviin ryhmiin? Ensiksi tulee mieleen ottaa kaikki yhteiskunnasta suoraan aiheutuvat syyt ja pohtia niitä. Sen lisäksi ahdistuksen aiheita aiheuttavat muut ihmiset ja asennemuutokset toimillaan ja olemuksellaan. Nämäkin ovat varsinaisesti yhteiskunnan ja sen ilmiöiden aiheuttamia ahdistuksen lähteitä, ja näitähän käsiteltiin hieman jo tuossa aikaisemmin.
Suomalaiset ovat oudolla tavalla herranpelkoisia ja alistuvia ihmisiä. Emme lähde barrikadeille heilumaan kovin pienestä. Moni asia jota meillä on julkisuudessa väläytelty (kuten yliopistojen tekeminen maksullisiksi) olisi saanut ranskalaiset opiskelijat polttamaan hyvin luultavasti lippuja kaduille... Mutta sellaisia emme ole me, suomalaiset.
Mutta, palataanpa taas asiaan. Oli pieniä ja ärsyttäviä ahdistuksen aiheita, ja sitten on suuria, pelottavia ahdistuksen aiheita. Useimmiten syyt ovat niin pelottavia, että niihin ei edes katsota, ihan vain sen vuoksi että niitä pelätään. Sellainen on ihmisluonto, yritetään uskotella itselle (ja muille) ettei sitä isoa mörköä olekaan. Eihän se voi vahingoittaa, jos sitä ei näe, eihän? Mitä ne möröt sitten olisivat?
Minun mörköni, satunnaisessa järjestyksessä:
Terveydenhuolto, vakuutusjärjestelmä ja turvapalvelut
Maailman poliittinen mieliala ja sen vaikutukset
Ympäristön tila, muutokset tutuissa elinympäristöissä
Muutokset työmoraalissa ja työympäristössä
Muutokset ihmisten moraalissa ja käytöksessä
Tasa-arvoisuuden puutteen ja sukupuoliroolien aiheuttama turvattomuus
Parisuhde ja yhteiskunnan paineet
1. Terveydenhuolto, vakuutusjärjestelmä ja turvapalvelut
Tämän nyt luulisi olevan jo itsestään selvyys, mutta sanotaan se nyt kuitenkin: terveydenhuolto menee Suomessa päin vittua, siinä huonoimmassa merkityksessään. Esimerkkejä hoitohenkilökunnan lisätarpeesta löytyy pitkin maata, ja yleisenä trendinä näkyy olevankin, että valtio pesee veriset kouransa kaikesta: sysätään ihmiset leikkaus/ hoitojonoihin ja odotetaan, että ”kannattamattomat” tapaukset kuolevat kivuliaasti (mutta mielellään nopeasti) pois tilastoja rumentamasta. Kustannustehokkaammat tapaukset häipyvät yksityisiin hoitolaitoksiin, ja taas ollaan otettu yksi askel jenkkikapitalismin suuntaan (missä on toki jotain hyvääkin, mutta nyt ei puhuta siitä). Siis helvetti, ihmiset on kuin aivotonta karjaa nykyään! Eikö ketään kiinnosta se, että ihmisiä kohdellaan näin ihmeellisen... epähumaanisti? Miten terveydenhoitoa voidaan rakentaa sen perusteella, mikä on ihmisen hoidon kustannustehokkuus!?! Itse en uskalla enää edes ajatella tilannetta, jossa olen rahaton, vakuutukseton ja ainoastaan yleisen terveydenhuollon piirissä! Tutki hetken ajan itseäsi ja oloasi, ja vastaa tähän kysymykseen: ”Voinko luottaa tänä päivänä ja tässä elämäntilanteessa siihen, että saan riittävää hoitoa rahallisesta tilanteestani riippumatta?”
Itse en usko siihen. En luota julkiseen terveydenhuoltojärjestelmään ollenkaan, KELAan ja vakuutusyhtiöihin vielä vähemmän. En usko (vaikka minulla onkin suhteellisen järkevä vakuutus) vakuutusyhtiöiden oikeudenmukaisuuteen tai valtion apuun jos minulle käy huonosti. En luota siihen, että poliisi/ambulanssi saapuu ikinä paikalle ajoissa (jos ollenkaan), en siihen että ihmiset tulisivat väliin jos joudun pahoinpitelyn uhriksi (tällaista on tapahtunut, vaikkakaan ei minulle). Tämä yhteiskunta on turvaton paikka elää ja olla, ja on vain ihme, että kapina ei ole kohta ovella.
Terveydenhuollon jonot ja tilanne ei kuitenkaan ole niin paha kuin mielenterveyshoidon. Avohoitoon on passitettu todella paljon sellaisia ihmisiä, joiden tila olisi vaatinut huomattavasti enemmän huomiota ja hoitoa kuin on annettu. Sinänsä tilanne on ymmärrettävä, hoitohenkilökuntaa kun on vähennetty budjettileikkausten ja rakennemuutosten vuoksi. Mutta onko se oikein, tai reilua? Entäs järkevää pitkällä aikatähtäimellä? No ei helvetissä! Ja silti, siinä tilanteessa ollaan. Turussa mielenterveyshoidon jonot ovat tietääkseni todella pitkiä, olen kuullut puhuttavan jopa puolen vuoden jonoista. Ei tunnu kovin turvalliselta, eihän?
Olen muutaman kerran joutunut turvautumaan Turussa opiskeluni alkuaikoina sosiaalitoimiston palveluihin. Tai siis olisin, jos olisivat auttaneet. Ilmeisesti en ollut vain tarpeeksi alkoholisoitunut tai huumekoukussa, tai ehkä se vain johtui siististä ja viinalle löyhkäämättömästä olemuksestani. Käsittelyaika oli 5½kk! Siis sinun täytyy tietää hätäsi melkein puoli vuotta etukäteen, jos meinaat saada rahaa tai yhtään mitään avustusta... kätevää. Sen sijaan näin montakin tapausta (ja tiedän tosielämästä), joilla on sosiaalitoimistossa "vakiotili" tai "vakiokäsittelijä," jolta saa käteistä nopeasti, päivän varoitusajalla. Arvaa, vituttiko? Joo, hieman. Päätin joskus tuolloin, että loppuelämäni veromarkkoja en tälle valtiolle haluaisi maksaa, jos meno jatkuu samana. Ja sehän jatkuu. Onneksi omalla kohdallani läheisten hyväntahtoisuus pelasti nälkäkuolemalta.
Samankaltaisia ja samanlaisia tapauksia olen myöhemmin kuullut läheisiltäni ja ystäviltäni: sosiaalitoimiston työntekijöistä ei ole kovinkaan hyvää sanottavaa kellään, enkä ihmettele. Päätökset ovat mielivaltaisia, vaikka lain pitäisi olla kaikille ihmisille sama. Useimmiten (yleensä) lain tulkinta on vain sellainen, että inhimillisyys on siitä kaukana. Se on pelottavaa, se on turhauttavaa. Vaikka en kuulukaan kirkkoon, arvostan heidän tekemäänsä työtä: ilman mitään velvoitteita kirkko on joutunut ihmishädän viimeiseksi pelastajaksi, henkisen pelastuksen sijaan nykyään he joutuvat antamaan ihmisille fyysistä apua ruoka-avustuksien ja ymmärtämisen muodossa. Tähänkö ollaan tultu nyky-yhteiskunnassa? Kirkko hoitaa jäljet valtion unohtaessa vastuunsa. Hyvinvointiyhteiskuntaa ei ole, ja epäarvoisuus kasvaa. Toisaalla oikeusjärjestelmä paapoo kriminalisoituneita, toisaalla tavalliset ihmiset ja rikosten uhrit kokevat olevansa oikeuden ja avun ulottumattomissa.
Jos lähipiirissäsi ei ole tästä esimerkkejä, ole tyytyväinen, ja toivo että tilanne pysyy sellaisena.
Eriarvoisuutta lisää vakuutusjärjestelmämme. Vakuutuksia on, niitä otetaan ja niistä maksetaan. Silti, voiko vakuutuksiin luottaa? Uskotko, että saat rahasi takaisin, jos sinua kohtaa inhimillinen onnettomuus tai omaisuutesi rikotaan, varastetaan? Oletko varma, että olet lukenut vakuutuskirjasi säännöt todella hyvin, ja että olet ymmärtänyt kaiken niin hyvin, ettet asiaa väärinymmärtäneenä joskus menetä rahallisia korvauksiasi? Olen yrittänyt tulkita tavaamalla vakuutustani, mutta en silti tajua siitä paskaakaan. Siinä vain tunnutaan kertovan, että "me emme korvaa yhtään mitään mitä haluaisit tai luulit meidän korvaavan, mutta jos onnettomuus aiheutui yksisilmäisen rotan raivotaudin maustamasta puremasta pilvisenä sadepäivänä, me ehkä harkitsemme asiaa jos tähdet ovat oikeassa asennossa." Onko sinulle tai kenellekään tuntemallesi ihmiselle käynyt niin, että vakuutus ei ole korvannut jotain, jota olet pitänyt itsestään selvänä? Mulle on, ja sukulaisillenikin. En oikeasti usko olevani yksin tämänkään asian kanssa.
KELA on oma lukunsa. KELAn tekemät virkamiespäätökset ovat monesti melkein legendaarisia, niin utopistisilta ja mielivaltaisilta ne joskus tuntuvat. En aio sen kummemmin alkaa ruotia tätä helvetinlaitosta, se kun veisi aivan liikaa aikaa. Kelan vihollisia ovat perinteisesti eläkeläiset, opiskelijat ja työttömät, joita se pyrkii murjomaan mahdollisimman kivuliaasti. Useimmiten vielä onnistuen. Monesti et edes tiedä rikkovasi säännöksiä (tms) vastaan, mutta ei se mitään, kyllä KELA muistaa. Yleensä vielä silloin (vuosienkin kuluttua), kun sinulla ei ole varaa maksaa töppäyksestäsi (jota et tiennyt tekeväsi). Jos taas tilanne on toisinpäin (KELA on töpännyt, ja he ovat sinulle velkaa), hupsis, olisi pitänyt valittaa kirjallisesti 14 päivää päätöksestä. Ai et tiennyt vai? Voi harmi, voi voi.
Poliisit, palomiehet, ensiapuhoitajat ja niin edelleen. Siinä on poppoo, joka aiheuttaa ihmisissä närää ja kunnioitusta, ristiriitaista siis. Periaatteessa jokainen tahtoisi ajatella pelkkää hyvää esimerkiksi poliiseista, mutta useimmiten se on melko mahdotonta. Olen aina ollut lainkuuliainen kansalainen, jopa silloin kun rikoksesta olisi ollut mahdotonta jäädä kiinni. Palkinnoksi olettaisin, että minua kohdeltaisiin myös lainkuuliaisena kansalaisena. Oma moka, mennä nyt silleen luulemaan. Sen kerran kun poliisien kanssa on joutunut tekemisiin, kohtelu on ollut töykeää, jopa röyhkeän uhkavaa. Ymmärrän kyllä, että auktoriteettiä on oltava, mutta sellainen tulee kunnioituksesta, ei pelosta. Missä on mun nuoruuden jämerät mutta oikeudenmukaiset poliisisedät, jotka ovat kunnon kansalaisia esimerkillään ja käytöksellään? Johtuuko se minusta, että törmään useimmiten öykkäripoliiseihin, joiden tarkoitus on peloitella, ei luoda turvallisuuden tunnetta?
Entäs vartijat, järjestysmiehet ja portsarit sitten? Useimmiten nämä ovat vielä pahempia kuin poliisit: samat frustraatiot muttei kunnon koulutusta (ja hei, mullakin on järkkärikortti: sen sai kuuden tunnin luennolla istumisella joskus vuonna papu ja kives). Monesti pelastajia, mutta turhan usein vittupäitä jotka ovat reputtaneet poliisikoulun pääsykokeissa. Sen luulisi riittävän, että käyttäydyn rauhallisesti ja kohteliaasti? Jos hälytin piippaa ****:lla, vartijat tulevat alta aikayksikön ja hyvä ettei turpaansa saa. Ja KUN selviää, että tuotteesta on kuitti, ja että hälyttimen laukeaminen johtuu heidän oman myyjänsä huolimattomuudesta, ei saa edes anteeksipyyntöä julkisesta nöyryytyksestä. No, ehkä en ollut tarpeeksi maksava asiakas, kun en enää koskaan mene sinne asioimaan. Onko sinulle tai tutullesi sattunut tällaista? Mä en todellakaan ole ainoa.
2. Maailman poliittinen mieliala ja sen vaikutukset
Tästä moni ei välttämättä tunne ahdistuvansa, mutta kyllä se ainakin minun olooni ja elämääni vaikuttaa. Levottomuuden Lähi-Itä, Kiinan uhittelu, USA:n isottelu, Venäjän epätoivoisuus ja EU:n ongelmat. Tahtoisin olla positiivinen asioiden suhteen, mutta se on melko mahdotonta nykyisten faktojen valossa. Tietyllä tavalla olemme onnellisia täällä syrjäisessä Suomessa, jossa itsenäisyyttä halajavat militantti-Ahvenanmaalaiset eivät pommita Turun yliopiston kahvilassa opiskelijoita asiansa oikeuttamana. Se ei vain ole kovin Suomalaista. Tai oikeastaan, se ei ole edes pohjoismaistakaan. Saatikka inhimillistä.
Muistan vielä ajan, kun USA vaikutti kaikkinen kotkotuksineen oikeasti järkevältä maalta, jossa asiat tehdään järkevästi ja oikeudenmukaisesti. Media kertoi viestit tavalla, jota oli pienempänä hankala olla ymmärtämättä väärin. Tämähän tarkoitti tietenkin sitä, että USA GOOD, other BAD. Vasta myöhemmin, kun asioita alkoi oikeasti ajatella omilla aivoillaan, alkoi nähdä asioita hieman eri valossa. Omalta osaltaan asioihin vaikutti myös se, että netin kautta tulee tietoa saatua hieman helpommin ja useammasta lähteestä kuin muuten saisi: näkee, että tiedolla on erilainen tulkinta "lähteestä" riippuen. Silloin tuntee itsensä hieman huijatuksi, kun aina on olettanut että tiedotusvälineet olisivat sitoutumattomia. Sitoutumattomia my ass.
USA tuntuu olevan maailman napa nykyään: kaikki muu on pelkästään saatanasta, ja jos on eri mieltä USA:n ulkopolitiikasta, syyllistyy amerikkavastaisuuteen. Siellä alkaa sikiämään oikein kunnon totalitarismi. 9.11. -päivä oli huono päivä maailmalle ja sananvapaudelle. Ei niinkään inhimillisen tragedian vuoksi (oikeasti, ihmisiä kuolee koko ajan, ja vielä vähäisemmistä syistä... niitä ei vain uutisoida samalla tavalla), vaan sen seurauksien. Terroristit onnistuivat paremmin kuin hyvin, ja sehän jenkkejä riepoo. Minua kans, mutta eri asioista. Ikinä aikaisemmin sanavapautta tai oikeuksia ei ole rajoitettu niin paljoa kuin nyt. Enkä tarkoita pelkästään jenkkejä: suomessa koitetaan aina apinoida amerikan mallia, syystä tai toisesta. Ja netissä kun ollaan, jenkit ovat avainasemassa -valitettavasti. Jos typerät lakiesitykset menevät samaa tahtia läpi kuin aikaisemmin, me kaikki olemme pian kusessa.
Sitten on tietty Kiina ja kaikki muut maat, joissa ihmisoikeuksilla ei ole mitään painoarvoa. Täytyy sanoa, että joissain suhteissa on lottovoitto syntyä Suomeen.
3. Ympäristön tila, muutokset tutuissa elinympäristöissä
Viherpiipertäjäksi minua ei oikein voi kutsua. Ajattelen kyllä ekologisesti järkevällä tavalla, yritän kierrättää järkevissä määrin, ja ennen kaikkea yritän vaikuttaa asioihin omalla tavallani niin hyvin kuin on mahdollista. En itke sukupuuttoon kuolevien lajien perään, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Miksi surra sellaisen perään, mikä ei kykene selviämään omin voimin? Eri asia onkin ihmisen toiminnasta suoraan aiheutuvat lajikuolemat ja ympäristökatastrofit, jotka johtuvat suoraan ihmisen huolimattomuudesta ja jopa laiminlyönneistä.
Sitten on erilaiset ympäristön muutokset, läheisemmät ja konkreettisemmat. Lapsuuden leikkikentät, paikallinen luonnon turmeleminen, elinympäristön muutokset. Asiat, joille ei voi mitään. Asuinalueita kunnostetaan, metsiä hakataan, uutta rakennetaan ja vanhaa raivataan alta pois. Kaikkea muutosta värittää alituinen olo siitä, että asioihin ei voi vaikuttaa. Lähiasuinalueesi ulkonäköön vaikuttavat kasvottomat virkamiehet, joilla ei ole mitään tunnesitoumuksia mihinkään. Sehän häiritsisi järkevien päätösten tekemistä ja sitä kautta vähentäisi tuottoa, ja sehän ei taas sovi. Raha on jälleen tärkeämpi kuin virikkeellisyys ja ihmisten tunteet. Ihmisten mielipiteillä ei ole paljoakaan arvoa, jos pieni metsikkö täytyy raivata pois uuden asuinalueen alta. Vanhat, terveetkin lehtipuut kaadetaan pois, ja tilalle istutaan rumia, samanlaisia puskia joiden nimeä kukaan ei edes muista. Miksei tavallisilla suomalaisilla puilla ole mitään arvoa kaupunkimiljöössä? Katselen kymmenen kertaa mieluummin kunnon pajua kävelykadun kupeessa kuin jotain vitaliksen asetelmapuskaa!
Läheisen betonihirvitys-koulun remontti etenee. Ensin tuli taloon lisäosa (jonka varjolla pienoinen pelto pistettiin matalaksi - ei sen koulun takia, vaan niiden RAKENNUSKOPPEROIDEN vuoksi. Nyt ei rieku fasaanit silläkään pellolla), sitten alkoi ilmeisesti koulun vanhan siiven remppaus. Samalla julkisivun puolelta pistettiin kaikki lehtipuut poikki ja pinoon. Paskaaks siinä, kyllähän ihmiset tietenkin tykkää katsella arkkitehtuurin ihmettä (kuinka saan koulun näyttämään rankaisuvankilalta - arkkitehtien ikuinen dilemma) mieluummin kuin vanhoja, harmittomia lehtipuita! Eläköön lähiösuunnittelu. Eiköhän niiden puiden tilalle sitten istuteta jotain kuppaisia, parimetrisiä pihlajia kitumaan vuosiksi. Hauska vaan, että niistä "viheristutuksista" ei ole iloa kellekään moneen kymmeneen vuoteen, mikäli sellaisia edes sinne tulee.
Oman ahdistuskategoriansa mudostavatkin sitten kettutyttöradikaalit ja muut vastaavat ääriryhmät, joiden olemassaololle ei ole mitään järkiperäistä oikeutusta. Ympäristöihmisenä vituttaa lukea uutisista, kun minkkitarhalle iskun tehneet pikkutyttöpuunhalaajat "vapauttavat" luontoon satoja (joskus tuhansia) minkkejä. Jippii, saatana. Se tekee varmasti todella hyvää paikalliselle ekologiselle rikkaudelle, kun nälkäiset minkit teurastavat ensin kaiken minkä pystyvät ja lopuksi nääntyvät nälkään, kun ruoka loppuu. On se hyvä, että eläimien oikeuksia ajetaan näin. Oikeasti, onko järjen käyttö kielletty, jos on aate jota haluaa tukea?
4. Muutokset työmoraalissa ja työympäristöissä
Suomalaiset ovat työtätekevää kansaa. Työhön opitaan pienestä pitäen, ahkeriksi ihmisiksi. Laiskotella ei saa, tai ainakaan, ei saa jäädä siitä kiinni. Koulussa painostetaan ahkeruuteen, kotona jatketaan samaa koulutusta, työstä tehdään elämän perusarvo. Kun tuohon oravanpyörään on kerran joutunut, siitä ulospääseminen on todella hankalaa. Ihmisen todellinen arvo lasketaan sen mukaan, miten nopeasti hän etenee urallaan, kuinka hyvä ja ahkera työntekijä hän on, kuinka nopeasti hän itsensä onnistuu polttamaan loppuun. Et ole ihminen jos et ole töissä. Julkisuuskuva on ruokkinut pitkään imagoa kahden luokan kansalaisista, onnistujista (työssäkäyvät) ja epäonnistujat (työttömät, syystä tai toisesta). Tätä kuvaa vasten kun peilaa omaa elämäänsä, hämmentyy hieman ja tahtoisi pysähtyä, hypätä pois oravanpyörästä.
Harvemmin se kuitenkin onnistuu.
Muistatteko sanonnan "valtion leipä on pitkä mutta kapea?" Minä muistan, ja se ei päde enää. Valtion leipä on enää kapeaa, mutta pitkää se ei ole. Ei voi enää laskea sen varaan, että työtä riittäisi vuotta pidempään, mitä hyvänsä voi tapahtua lyhyessäkin ajassa. Koita siinä sitten rakentaa turvallista tulevaisuutta, kun työpaikka saattaa lähteä YT-neuvotteluissa jo ensi viikolla.
En tiedä siitä, onko asiat olleet paremmin joskus ennen. Sen kuitenkin tiedän, että iskät, äiskät, sukulaiset ja tuttavat puursivat töitä vuositolkulla samoilla työnantajilla, luottivat siihen että yritys (yhtiö vielä silloin, nykyäänhän kaikki on yrityksiä) pysyy pystyssä ja hoitaa velvollisuutensa. Saattoipa olla, että sama yhtiö pyöritti koko paikkakuntaa omilla sairaaloilla, kaupoilla ja virkistystoiminnoillaan. Sellaista ei ole enää. Työpaikkaa voidaan vaihtaa (ja vaihdetaankin) heti kun tikku menee ensimmäistä kertaa silmään tai kynnen alle. Pitkäjänteisyyttä puuttuu työntekijöiltä ja työnantajilta, ei uskalleta panostaa pitkällä tähtäimellä. Kai tässä on sama kuin politiikassakin: kun elanto on kiinni kausiluontoisesta pärjäämisestä, on kauttaan kauemmas turha tähyillä. Työ ei ole omaa työtä, se on VIRAN työtä. Eli työntekijä ei ota vastuuta työstään, vaan se on virka joka kantaa vastuun. Onhan sekin helppo tapa sulkea silmänsä asioilta joita ei haluaisi nähdä. Samalla luodaan valtava määrä epävarmuutta ihmisille; ihminen haluaa kontaktia toiseen ihmiseen (erityisesti palvelua vaativissa ammateissa tämä on tärkeää ymmärtää), ja haluaa, että joku ihmisenä ymmärtää. On helppo vetäytyä vastuusta, kun sanoo vain tekevänsä työtään.
Minua sellainen asenne ei huijaa. Jos teet hirmutekoja asemasi varjolla, olet minulle hirviö. Sama pätee itseenikin (onko sellainen arvo yleensäkään arvo, jos itse ei elä sen mukaan?): en voi tehdä asioita työssäni, joita en olisi itsekin ihmisenä valmis tekemään. Haluan pystyä katsomaan itseäni silmiin joka ikinen aamu elämäni loppuun saakka.
5. Muutokset ihmisten moraalissa ja käytöksessä
Me elämme "minäite" -kautta. Oma napa on kaikille se tärkein napa, ja usein se ainoakin. Ihmisten oman hyvän ja oman kaiken tavoittelu oksettaa, ikään kuin se olisi itseisarvo: kaikki muu saa mennä, mutta kunhan minä saan kaiken minkä haluan! Jotenkin vaikuttaa siltä, että ihmisiltä on unohtunut joitain tärkeitä asioita elämässä: kuten se, että jaettu ilo on kaksinkertainen (tai usein, moninkertainen) ilo. Aikautemme rohkaisee elämään yksin, kokeilemaan kaikkea ja kaikkien kanssa. Helvetti, mähän alan kuulostaa ihan hipiltä!
Itsekkyys on aikamme perusarvo, individualismi on kevyttä kamaa tähän verrattuna. Milloin viimeksi teit jotain toisen ihmisen eteen, ilman että sait siitä muuta kuin hyvän mielen? Olemme vieraantuneet niin kauas tästä ajatusmaailmasta, että jokaiken pyyteetön auttaminen aiheuttaa ihmisissä jo epäluuloa. Sairasta! Eräs kaverini tarjosi eräälle tutulleni työpaikkaa, joka alkoi erittäin negatiiviseen sävyyn kylvämään kysymyksiä "mitä sä siitä saat" ja "miksi sä sen tekisit." Siis oikeasti, herätkää!
Sanomattakin on selvää, että kun itsekkyys valtaa alaa, yhteisö muuttuu turvattomaksi. Ei voi luottaa siihen, että ihmiset auttavat pyyteettömästi (ellet sitten ole iso... silmäinen, hoivaamisviettiä stimuloiva rotunainen) apua tarvitsevia. On kuin eläisimme viidakossa, jossa vahvin saa mellastaa miten haluaa ja muut vain yrittävät pysyä poissa näkyvistä, etteivät joutuisi kärsimään. Ei sellainen ole elämää.
Voiko "ulos" enää jättää mitään ilman että sen pulttaa asfalttiin tai kiveen munalukolla ja kettingillä kiinni? Ikään kuin kaikki lukitsematon olisi vapaata riistaa! Eihän autovarkauskaan enää ole varkaus, se on "luvaton haltuunotto." Helkkarin hienoa, milloin raiskauksesta tehdään "luvaton seksin harrastaminen"? Missä vaiheessa kaikelle tälle typeryydelle tulee seinä vastaan? Eikö ihmisillä enää olee omaatuntoa, tarvitaanko siihenkin laki?
6. Tasa-arvoisuuden puutteen ja sukupuoliroolien aiheuttama turvattomuus
Tämä nyt oikeastaa kyrsii vain minua henkilökohtaiseksi. Enköhän saa muutaman pikku uhkausmeilin tämänkin asian vuoksi, mutta sanotaan se nyt: nykyisen tapainen tasa-arvotus menee minun mielessäni samaan kategoriaan kuin rikollisten ylenmääräinen paapominenkin. Tasa-arvosta on tasa-arvoisuus kaukana, pikemminkin on kyseessä lisä(etu)oikeuksien antamisesta lakisääteisesti tietylle ryhmälle. Totta, naisilla on tilastollisesti huonommat palkat. Mutta mistä se sitten johtuu, oikeasti? Siitäkö, että meillä miehillä on joku salaperäinen hyvävelijärjestö, jossa päätetään naisten palkoista? Haloo. Useimmiten naisillä on huonommat palkat ihan vaan sen vuoksi, että ei uskalleta pyytää enemmän (ja kyllä, silloin on myös oltava valmis vaihtamaan työpaikkaa), omaa työtä vastaavaa palkkaa. Ja siinä vaiheessa voi sitten mun mielestä syyttää itseään. Kapitalismissa kun eletään, työnantaja pyrkii maksamaan sulle niin vähän kuin mahdollista, ja sillä hyvä.
Olikohan se hesari (tiedän, on huono tapa viitata artikkeliin, jos siihen ei ole linkkiä, mutta en löytänyt sitä hesarin arkistosta kivuttomasti. Jos sinua kiinnostaa tämä kyseinen artikkeli, ota yhteyttä niin kaivan sen esille), jossa eräässä tasa-arvoa käsittelevässä jutussa nuorta naista haastateltiin juttuun liittyen. Kommentti meni jotenkin näin: "Työnhakutilanteessa voi auttaa, että käyttäytyy kuin mies. Että on määrätietoinen, kunnianhimoinen ja tehokas, tietää oman arvonsa ja vakuuttaa omistautuvansa työlleen."
Ööö... eikös nämä ole juuri sellaisia ominaisuuksia, joita työnantaja arvostaa sukupuolesta riippumatta? Saattaisin hieman skeptisesti suhtautua sellaiseen työnhakijaan, joka EI vakuuttaisi omistavansa työlleen... pitääkö töitä saada ainoastaan sen perusteella, että osaa hymyillä nätisti, tai että on nainen? Jos nuo arvot tuntuvat vääriltä (minun mielestäni noissa arvoissa on korjaamisen varaa), syytä nykyistä työkulttuuria, älä sukupuolta.
Niissä tapauksissa, joissa syrjinnän peruste (mikä käsite!) on sukupuoli, tulisi tietenkin noudattaa selkeää, toimivaa rangaistusmallia. Nykyinen systeemi (olet syyllinen, kunnes toisin todistat) on mielestäni selkeä loukkaus jokaista tervemielistä miestä kohtaan. Vittu, ei se minun vikani ole jos JOTKUT (yleensä ne kovaäänisimmät) naiset eivät tule toimeen työelämässä: samanlaisia ihmisiä on miehienkin joukossa, eikä siitä hirveästi pidetä älämölöä.
Ja sanottakoon nyt, että mielestäni johonkin fyysiseen seikkaan perustuva syrjiminen on tuomittavaa ja aivan mahdoton ajatus omassa elämässäni. En kykene ymmärtämään ihmisiä, joilla on aiheettomia ennakkoluuloja (jotkut ennakkoluullot voivat osoittautua aiheellisiksikin) jotain ihmisryhmää kohtaan, oli peruste sitten ihonväri tai sukupuoli.
Mutta siihen ahdistuksen aiheeseen taas.
Olen pienestä pitäen kasvatettu kunnioittamaan naisia samanarvoisina. Erilaisina, kyllä, mutta samanarvoisina siltikin. Yksinhuoltajaäiteeni on raatamisellaan ja käytöksellään osoittanut, että naisesta on enemmäksikin kuin miehestä, ja looginen olento kun olen, en muita perusteluja siihen ole ikinä kaivannutkaan. Siksi tällainen TA-meuhkaa
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.