Kokovartalopeili. Tuo lahjomaton kapistus eteisen seinällä kertoi armottomasti kesän aikana kertyneiden kilojen sijainnin. Kesäloman viimeisenä päivänä tullut yllättävä hääkutsu oli saanut meikäläisen suuntaamaan vaatekaapille ja loman aikana nautittujen juomien turvotus sekä maukkaiden ruokien aiheuttama vatsan pyöristyminen saivat pohtimaan täydellistä, elintapojen muutosta.
Polkupyörä. Survoin päähäni kiristävän,vähintäänkin pari numeroa liian pienen kypärän,joka näytti päässäni nurinkäännetyltä soppakulholta. Top Gun tyyppiset peiliaurinkolasit loivat kasvoilleni katu-uskottavuutta ja ihonmyötäiset,haaroista topatut pyöräilyshortsit sekä ihonmyötäinen, vatsan kohdalta kiristävä goretex paita loivat näyn,joka oli melko kaukana Ranskan ympäariajon salskeiden urheilijoiden muotokuvista. Astellessani rappusia alas kohti pyöräkellaria, tuli vastaani alakerran Talonmies viisivuotiaan poikansa kanssa. Poika hihkaisi iloisena minut nähdessään: "isi, kato Monsterman".
Vanha Peugeot kilpurini oli melkoisessa kesäterässä. Renkaat olivat lähdes tyhjät ja ketjut rahisivat rattaissa rasvan puuteesta kitisten. Pelkkä ilman pumppaaminen renkaisiin tuntui urheilusuoritukselta ja ajatuksissani manasin kuimiventtiilin keksijän maan syvimpään manalaan. Pihalle päästyäni loin vielä pikaisen tarkistuksen pyörääni,hyppäsin satulaan ja aloin pujotella jalkojani lukkopolkimiin. Keskittymiseni herppaantui hetkeksi ja juuri kun olin saanut pujotettua jalkani lukkopolkimiin, vauhti pysähtyi kuin seinään,törmätessäni postinkantajan lehtikärryyn. Makasin siinä asfaltilla,pyörä lukittuna jalkoihini ja helvetinmoinen kipu lonkassani. Aikani temppuiltuani sain jalkani irti lukkopolkimista, nousin ylös ja vihellellen kuin muina miehinä,hyppäsin uudestaan satulaan ja kokeilin uutta starttia.
Tankkaus. Alkuvaikeuksien jälkeen matka taittui isommitta ongelmitta ja matkamittaria vilkaistessani tajusin polkeneeni yli kymmenen kilometriä. Champ Elysee´-välitankkaus, hykertelin ja ojensi käteni kohti juomapullotelinettä. Yhdellä kädellä ajaminen ei sitten sujunutkaan,kuin silloin ennen. Parin huonosti ajoitetun vasemman käden koukkauksen jälkeen,eturengas sakkasi ja matka kohti pusikkoa alkoi. Eturenkaan pudotessa löysälle soralle,vauhti tyssäsi ja meikäläinen jatkoi vaakalennossa pusikkoon,kuin Humalamäen erikoiskokeelta tieltä suistunut ralliauto.
Ojanpohjalla välineitä kerätessäni laskin naarmuja ja kirosin juomapullotelineen valmistajan voimasanoja käyttäen.
Kaksikymmentä kilometriä poljettuani jalkoihini iski yllättäen kramppi. Juuri kun olin kapuamassa " Hornan nousua ", kuvittelin olevani mäkikiriä johtava,pallopaitainen Fausto Coppi. Jalkani kramppasivat. Meno tökähti ja puujalkani eivät liikkuneet kuin yhteen suuntaan. Lisäksi iski hirvittävä suonenveto ja lukkopolkimet jaloissani eivät antaneet periksi,vaikka kaksin käsin kiskoin reidestäni. Lopputuloksena oli näyttävä kylkiliuku ojanpientareella ja verinaarmut reidessäni olivat kuin kunniamerkkejä Paroni Von Munhausenin lentokoneen kyljessä.
Loppumatka oli yhtä tuskaa. Naarmut kirvelivät niin,että ilmeeni muistutti nuttura kireällä säksättävää anoppiani ja jalkojeni krampeista aiheutuva jomotus pakotti polkemisen sijasta taluttamaan pyörän,lähes kymmenen kilometriä takaisin.
Kotisohvalle päästyäni istuin repeytyneet releet ylläni ja laskeskelin kaatuilusta tulleita nirhautumia. "Voi elämän kevät" huusin ilmoille televisiosta tutun repliikin,mutta kaikesta huolimatta en aikonut luovuttaa. Makkarat vyötäisiltä lähtevät. Jos ei muuten,niin vaikka ensi keväänä.
Polkupyörä. Survoin päähäni kiristävän,vähintäänkin pari numeroa liian pienen kypärän,joka näytti päässäni nurinkäännetyltä soppakulholta. Top Gun tyyppiset peiliaurinkolasit loivat kasvoilleni katu-uskottavuutta ja ihonmyötäiset,haaroista topatut pyöräilyshortsit sekä ihonmyötäinen, vatsan kohdalta kiristävä goretex paita loivat näyn,joka oli melko kaukana Ranskan ympäariajon salskeiden urheilijoiden muotokuvista. Astellessani rappusia alas kohti pyöräkellaria, tuli vastaani alakerran Talonmies viisivuotiaan poikansa kanssa. Poika hihkaisi iloisena minut nähdessään: "isi, kato Monsterman".
Vanha Peugeot kilpurini oli melkoisessa kesäterässä. Renkaat olivat lähdes tyhjät ja ketjut rahisivat rattaissa rasvan puuteesta kitisten. Pelkkä ilman pumppaaminen renkaisiin tuntui urheilusuoritukselta ja ajatuksissani manasin kuimiventtiilin keksijän maan syvimpään manalaan. Pihalle päästyäni loin vielä pikaisen tarkistuksen pyörääni,hyppäsin satulaan ja aloin pujotella jalkojani lukkopolkimiin. Keskittymiseni herppaantui hetkeksi ja juuri kun olin saanut pujotettua jalkani lukkopolkimiin, vauhti pysähtyi kuin seinään,törmätessäni postinkantajan lehtikärryyn. Makasin siinä asfaltilla,pyörä lukittuna jalkoihini ja helvetinmoinen kipu lonkassani. Aikani temppuiltuani sain jalkani irti lukkopolkimista, nousin ylös ja vihellellen kuin muina miehinä,hyppäsin uudestaan satulaan ja kokeilin uutta starttia.
Tankkaus. Alkuvaikeuksien jälkeen matka taittui isommitta ongelmitta ja matkamittaria vilkaistessani tajusin polkeneeni yli kymmenen kilometriä. Champ Elysee´-välitankkaus, hykertelin ja ojensi käteni kohti juomapullotelinettä. Yhdellä kädellä ajaminen ei sitten sujunutkaan,kuin silloin ennen. Parin huonosti ajoitetun vasemman käden koukkauksen jälkeen,eturengas sakkasi ja matka kohti pusikkoa alkoi. Eturenkaan pudotessa löysälle soralle,vauhti tyssäsi ja meikäläinen jatkoi vaakalennossa pusikkoon,kuin Humalamäen erikoiskokeelta tieltä suistunut ralliauto.
Ojanpohjalla välineitä kerätessäni laskin naarmuja ja kirosin juomapullotelineen valmistajan voimasanoja käyttäen.
Kaksikymmentä kilometriä poljettuani jalkoihini iski yllättäen kramppi. Juuri kun olin kapuamassa " Hornan nousua ", kuvittelin olevani mäkikiriä johtava,pallopaitainen Fausto Coppi. Jalkani kramppasivat. Meno tökähti ja puujalkani eivät liikkuneet kuin yhteen suuntaan. Lisäksi iski hirvittävä suonenveto ja lukkopolkimet jaloissani eivät antaneet periksi,vaikka kaksin käsin kiskoin reidestäni. Lopputuloksena oli näyttävä kylkiliuku ojanpientareella ja verinaarmut reidessäni olivat kuin kunniamerkkejä Paroni Von Munhausenin lentokoneen kyljessä.
Loppumatka oli yhtä tuskaa. Naarmut kirvelivät niin,että ilmeeni muistutti nuttura kireällä säksättävää anoppiani ja jalkojeni krampeista aiheutuva jomotus pakotti polkemisen sijasta taluttamaan pyörän,lähes kymmenen kilometriä takaisin.
Kotisohvalle päästyäni istuin repeytyneet releet ylläni ja laskeskelin kaatuilusta tulleita nirhautumia. "Voi elämän kevät" huusin ilmoille televisiosta tutun repliikin,mutta kaikesta huolimatta en aikonut luovuttaa. Makkarat vyötäisiltä lähtevät. Jos ei muuten,niin vaikka ensi keväänä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
En voinu kun nauraa hihitellä...