Sairastan masennusta ja ehkä siitä syystä tunnen aika ajoin olevani kuolemassa. Tuntemus voi olla pelkkää harhaa, mutta se on todella voimakas. Siihen liittyy tietynlainen "hajoamisen" ja nopean vanhenemisen tuntu. Joskus ahdistun hirveästi ja pelkään, mutta suurimman osan ajasta kuolema tuntuu turvalliselta. Ajattelen kuolemaa päivittäin eri näkökulmista eikä se useinkaan aiheuta mitään pelkoa. Voisinhan kuolla vaikka tähän paikkaan. Mikä siinä olisi niin erikoista?
Onko minuuden häviäminen se pelottavin asia kuolemassa vai mikä? Joillakinhan kuoleman pelko on ihan suunnaton. Mutta ajatellaan ettei kuolemaa olisikaan. Sehän olisi hirveää:D Kaikki lajit vain lisääntyisivät ilman että mikään kuolisi. Tuossa tilanteessa tosin lisääntyminen olisi turhaa, koska eihän mistään riittäisi raaka-aineita uusille olennoille, ei tilaa, eikä ravintoa ole loputtomiin. Ja tästähän seuraisi ettei tapahtuisi kehitystäkään, ei itseasissa oltaisi tässä miettimässä yhtään mitään. Kuolema on välttämätöntä.
Minä en ole uskovainen, enkä toisaalta ateistikaan. En usko kuoleman jälkeiseen elämään, tai ainakaan minuuden säilymiseen tällaisenaan kuin se on nyt. En usko että tapaan kuolleita sukulaisia tai tuttavia, enkä näe sitä mitenkään surkuteltavana asiana. Ihmistuttavuudethan vain soljuvat minun elämäni läpi, tulevat, ovat ja katoavat, niinkuin kaikki muukin katoaa joskus. Jos osa minusta pysyy kasassa vielä kuoleman jälkeen ja muodostuu uudeksi yksilöksi tai kenties esineeksi, niin mikäs siinä. Olisi varmaan ihan kiva jatkaa matkaa energiana tai miksi sitä haluaa sanoa. Toisaalta taas jos lakkaan kokonaan olemasta niin hyväksyn senkin. Kokonaanhan minä en katoa, murenen vain pieniksi hiukkasiksi ja jatkan kiertokulkua. Kuolema on luonnollista, se on elämän kohokohta :) koska se on niin täydellinen olotilan muutos. Näin minä näkisin asian. Minusta ei ole järkevää sulkea kuoleman jälkeisistä tapahtumista mitään vaihtoehtoa pois, koska kukaan nyt elävä ei ole kokenut millainen lopullinen kuolema on, eikä voi tietää satavarmasti mitä siellä on vai onko mitään.
Onko minuuden häviäminen se pelottavin asia kuolemassa vai mikä? Joillakinhan kuoleman pelko on ihan suunnaton. Mutta ajatellaan ettei kuolemaa olisikaan. Sehän olisi hirveää:D Kaikki lajit vain lisääntyisivät ilman että mikään kuolisi. Tuossa tilanteessa tosin lisääntyminen olisi turhaa, koska eihän mistään riittäisi raaka-aineita uusille olennoille, ei tilaa, eikä ravintoa ole loputtomiin. Ja tästähän seuraisi ettei tapahtuisi kehitystäkään, ei itseasissa oltaisi tässä miettimässä yhtään mitään. Kuolema on välttämätöntä.
Minä en ole uskovainen, enkä toisaalta ateistikaan. En usko kuoleman jälkeiseen elämään, tai ainakaan minuuden säilymiseen tällaisenaan kuin se on nyt. En usko että tapaan kuolleita sukulaisia tai tuttavia, enkä näe sitä mitenkään surkuteltavana asiana. Ihmistuttavuudethan vain soljuvat minun elämäni läpi, tulevat, ovat ja katoavat, niinkuin kaikki muukin katoaa joskus. Jos osa minusta pysyy kasassa vielä kuoleman jälkeen ja muodostuu uudeksi yksilöksi tai kenties esineeksi, niin mikäs siinä. Olisi varmaan ihan kiva jatkaa matkaa energiana tai miksi sitä haluaa sanoa. Toisaalta taas jos lakkaan kokonaan olemasta niin hyväksyn senkin. Kokonaanhan minä en katoa, murenen vain pieniksi hiukkasiksi ja jatkan kiertokulkua. Kuolema on luonnollista, se on elämän kohokohta :) koska se on niin täydellinen olotilan muutos. Näin minä näkisin asian. Minusta ei ole järkevää sulkea kuoleman jälkeisistä tapahtumista mitään vaihtoehtoa pois, koska kukaan nyt elävä ei ole kokenut millainen lopullinen kuolema on, eikä voi tietää satavarmasti mitä siellä on vai onko mitään.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Et menetä mitään siinä, jos uskot tietoisuuden minuudesta säilyvän fyysisen kuoleman jälkeenkin. Se voi auttaa masennuksessa ja kuolemanpelossa: et enää pelkää kuolemaa ja ymmärrät, että se masennuskin koskee vain sinun mieltäsi, ei varsinaisesti sinua...
Moi
Ei uskoisi, että sairastat masennusta, koska
kirjoituksesi vaikutti siltä, että olet
viisas ja pohtijatyyppi
Kuolemanpelosta sanoisin sen, että itse kuolema
ei ehkä ole se kaikkein pahin juttu, vaan se mitä tapahtuu juuri ennen sitä tilannetta.
Minua pelottaa eniten se, että kuinka huonoon kuntoon ihminen menee ja säilyykö järki enää päässä, kun ikää alkaa tulemaan enemmän ja enemmän. Kaikenlaiset taudit ja muut ovat
kamalempaa kuin itse kuolema.
Sairastuttuaan pahoin, ihminenhän alkaa vaistomaisesti toivoa kuolemaa, vaikka
sitä olisi kuinka pelänny.
Terveenä ihminen ajattelee, että kuolema itsessään on se kaikkein pahin tapaus ja
toisaalta sitähän se onkin, jos mitään
ei olisikaan, kun kuolee.
En tiedä, mutta minä toivoisin, että kuoleman tultua, jotain kaunista olisi tuollapuolella
ja kaikki kärsimys ja muu olisi ollu sitten sen arvoista
Aika jännä ajatusmalli tuo että kärsimyksestä pitäisi saada jotain hyvitystä. Jos elämä potkii päähän ihmetellään "miksi aina minä". Miksi yleensäkin ajtellaan että kärsimyksen jälkeen tuleva mahdollinen mukavuus on "ansaittua"? Eikö kärsimys ole jo sinänsä hieno, vaikkakin epämieluisa kokemus? Tästä masennuksesta nyt voi sanoa sen ettei älykkyydellä tai järkeilyllä ole mitään tekemistä tämän kanssa. Mutta taisin eksyä aiheesta ja pahasti :)
"Ei uskoisi, että sairastat masennusta, koska
kirjoituksesi vaikutti siltä, että olet
viisas ja pohtijatyyppi "
Lopetin lukemisen tähän.
Olet tajunnut kaiken väärin, jos luulet etteivät "viisaat pohtijat" masennu. Usein juuri heillä on eniten syytä masentua.
Selvästi evoluutio on suojellut niitä jotka ovat pelänneet kuolemaa eniten. Eli vuosimiljoonien myötä ne jotka ovat pelänneet eniten ovat myös lisääntyneet eniten. Sama pätee muuten myös esim. seksuaalisuuteen, eli ne joilla oli voimakkain seksuaalisuus myös lisääntyivät eniten. Eli evoluutio on johtanut siihen että olemme "kuolemaa pelkääviä seksipommeja"...näinhän se on. Asiaa voi tosin lievittää esim harrastamalla mielen hallintaa eli meditaatiota.
mua pelottaa kuolema ihan hirveesti. ensin pelkään menettää kaikki läheiset, pelkään että joku tappaa mua ja se sattuu, tai jään auton alle. pelkään joutuvani helvettiin, en tiiä miks. uskon Jumalaan mutta silti. eihän sitä ikinä tiiä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.
Pelkäämme kuolemaa, sillä olemme hyvin tehokkaasti unohtaneet sen, keitä olemme, mistä olemme tänne tulleet ja minne olemme menossa.
Kun tulimme tänne, meiltä otettiin pois kaikki muistot ja mielikuvat Taivaasta - todellisesta kodistamme - ja Taivaan Isästä ja siitä, keitä olemme. Me kuvittelemme olevamme ruumiimme ja egomme - kuvittelemme, että tämä materiaalinen maailma on kaikki, mitä meillä on - emmekä tiedä tulevasta. Me emme tiedä, että kuolema itse asiassa pääsääntöisesti on vain kotiinpaluu - paluu takaisin sinne, mistä olemme lähteneetkin.
Siihen on syykin, miksi olemme tänne tullessamme joutuneet unohtamaan sen, että olemme Taivaan Isän lapsia. Tulimme tänne oppimaan ja kokemaan, ja jos muistaisimme keitä olemme, meillä olisi niin valtava koti-ikävä, ettemme enää kykenisi elämään täällä maan päällä materiassa lainkaan, vaan olisimme lähinnä suisidiaalisia.
Ehkä on vain niin, että kuolema on koettava omakohtaisesti tai jonkun sellaisen ihmisen, jonka tuntee omakohtaisesti, on kuoltava ja hänet elvytettävä ja hänen kerrottava, että ymmärtää että mistä on kyse.
vaikeinta on kaiken sisäisen pelon voittaminen.