Lueskelin kirjaa Aulis Zidbeck
Ole vapaaksi ostettu Lauma
Juhani Raattama - opettaja ja sielunhoitaja
Tässä lainauksessani kolme parannuksentekijää oppi-isämme Luther, Juhani Raattama ja tutkija, teologian tohtori Aulis Zidbeck kertovat vanhurkauttamisesta( Lestadiolaisuuden tutkija Aulis kertoo tutkimuksistaan Juhani Raattaman vanhurskauttamisen etsimisestä Raamatusta ja Lutherin saarnoista, kirjoista ja kirkkomme tunnustustuskirjoista.)
Aulis Zidbeck on syntynyt vuonna 1900 ja kirjoitti tämän kirjan 1980 luvun alkupuolella. Hän teki itse parannuksen vierailtuaan Oulussa vuonna 1981. Aiemmin hän oli toiminut Pappina ja ollut muutaman vuoden esikoislestadiolainen toimiessaan pappina Lahden ympäristössä 30-luvulla.
Aulis kirjoittaa kirjassa seuraavaa:
"Jaksoin olla niinkauan heidän mukanaan ja hengellisen nälkäni ravinnoksi tyytyä leivän ja tuoreen ruohon asemasta "pettuleipään ja risuihin", koska esikoisuuden piirissä oli joitakin saarnaajia, jotka jotka jaksoivat silloisen käsitykseni mukaan todella evankeliumin j alkuperäisen raattamalaisen näkemyksen mukaista ravintoa kuulijoilleen. Nämä saarnaajat olivat itse erehdyksestä tai sattumalta, kuten minä joutuneet "vieraaseen laumaan. Eniten käy surku monia nuoria, jotka liian ahtaan, kulttuurivihamielisen ja askeettisen kurin alaisuudesta helposti karkaavat täyteen maailmallisuuteen. Heiluri heilahtaa helposti toiseen äärimmäisyyteen. Tällaisessa lakihenkisessä muodossa esikoisuus antaa koko kristillisyydestä väärtistetyn ja luotaan työntävän muodon.
Auliksen parannuksen teko
"Aloin kaivata vapautusta tunnon syytöksiin. Mieleeni nousi vanhan opettajani professori Antti J. Pietilän loppupäätelmä ja neuvo hänen monille kielille käännetyssä kirjassaan "Synnin hätä ja Jumalan rauha" (1918): "Tie synnin hädästä Jumalan rauhaan kulkee synnin tunnustamisen ja päästön kautta Jumalan kansan edustajan edessä." Mutta tämähän oli juuri se sielunhoidollinen neuvo, jota laestadiolaisuuden piirissä oli vuosikymmenet saarnattu samanaikaisesti, kun rippi ja synninpäästö oli kirkon julistuksessa ja sen sielunhoidossa ei vain suuresti laiminlyöty, vaan jopa kielletty ja vääränä oppina närkästyksellä torjuttu.21 Hyvä pappi vaikuttaa aina jonkinlaisena vedenjakajana. Toiset rakastu-vat ja liittyvät häneen, toiset suuttuvat. Tämä pitää paikkansa myös hengellisiin liikkeisiin nähden. Jeesus sanoi vuorisaarnassaan: "Autuaita olette, kun ihmiset minun tähteni solvaavat ja vihaavat teitä sekä puhuvat teistä kaikkinaista pahaa. Näinhän isänne tekivät profeetoille" (Matt. 5: 11).
Syksystä 1979 lähtien sanomalehdet julkaisivat melkein viikoittain uusia paljastuksia ja sisunpurkauksia vanhoillislaestadiolaisuutta vastaan. Olin siksi paljon saanut matkani varrella vaikutteita tästä herätysliikkeestä, että nämä usein perin yksipuoliset ja väritetyt syytökset ja kivittämiset haavoittivat ja suututtivat minua. En ollut henkilökohtaisesti koskaan joutunut tekemisiin tuon parjatun SRK:n eli Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen kanssa. Nyt halusin omakohtaisesti tutustua siihen ja sen johtaviin miehiin. Kirjoitin huhtikuussa 1981 kirjeen Ouluun ilmaisten haluni tähän tapaa-miseen. Kirjeen ohessa lähetin "Kotimaata" varten kirjoittamani artik-kelin "Keskustelua laestadiolaisuudesta". Sitä Kotimaa-lehti ei kuitenkaan ollut suostunut julkaisemaan. Huhtikuun 23. päivänä vierailin SRK:n kutsua noudattaen sen Oulussa sijaitsevassa toimitalossa. Tuo vierailu muodostui minulle erittäin mieluisaksi elämykseksi. Nuo SRK:n työvaliokunnan jäsenet odottivat minua ja olivat ensi hetkestä kuin läheisiä veljiä, välittömiä, vapautuneita, ystävällisen hyväntahtoisia ja -tuulisia. Heillä oli jopa naurukin herkässä. Tyydytyksellä saatoin mielessäni todeta: Tuollaiseksi kykenee tekemään ihmisen vain evankeliumin hyvä, vapauttava sanoma syntien sovituksesta ja anteeksiantamisesta Jeesuksen nimessä ja veressä. Tuollaisesta sisäisestä "peltoon kätketyn aarteen" löytämisen ilosta ja vapautuksesta osalliseksi halusin itsekin päästä. Tämän halun ilmaisin heille. Liikutetulla mielellä he siunasivat minua todistaen kaikki synnit anteeksi Herran Jeesuksen sovintotyön voimassa. Rakkauden siteet solmiutuivat samalla hetkellä välillemme.
Hänestä tuli siis vanhoillislestadiolainen vuonna 1981. Tämän jälkeen hän kirjoitti tämän kirjan, josta olen tekstiä lainannut.
Lutherin uudestisyntyminen
Tunnustuskirjojen esipuheesta Raattamaa löysi kuvauksen Martti Lutherin uudestisyntymisestä. Tämän pohjalta hän rohkaisi uskonkilvoituksessa Torniojoen alajuoksun saarnaajia ja laestadiolaiskristittyjä: "En puhu Jeesuksen ristin vihollisille, joita on siellä ja täällä, vaan uutesta syntyneille kristityille, jotka ovat ahtaan portin kautta, se on uskon kautta ristiinnaulitun päälle, ovatpa suuresta murheesta tulleet iloiseksi niin kuin Herran opetuslapset pääsiäisiltana. Vieläpä opetusisä Lutherus munkkina ollessaan oli vuosittain murheessa ja epäilyksissä, mutta yhtä äkkiä Bolognan kaupungissa tuli terveeksi ja iloiseksi kuin syntyi uutesta uuteen elämään. Sittepä vasta oikein hänen sielussansa kirkastui tämä Raamatun sana, että vanhurskas pitää elämän uskosta. Syntyipä hän vielä papiksi ja uuden kirkon rakentajaksi, jossa met nyt olema. Tähän hän ei kyennyt lukemisella vaan tarvitsi Jumalasta syntyä papiksi ehkä oli lapsena kastettu ja armon välikappaleita vastaan ottanut. Älä ihmettele kristillinen maailma, että Kristus vaati uutta syntymistä kasten liiton rikkojilta. Mutta vanha ihminen jääpi ihmettelemään ahtan portin taka ja sinne viraliset opettajat täytyvät heille antaa kristityn nimen. — — — Harvoilla riveillä kehoitan teitä rakkaat veljet ja sisaret lujana pysymään teidän kalliimmassa uskossanne."10
Lutherin esikuvalla Raattamaa kehotti kristittyjä: "Älä pelkää Siionin tytär, Paavin pannaa ja pappis valtaa. Opetusisä Lutherus on polttanut Paavin bullan ja pannakirjan. Sen tähden kieltäkäämme itsemme epäileväisyyden ja epäuskon synnistä. Aina tarvitsemme parannusta tehdä epäuskosta ja epäuskon hedelmistä, katsellen uskon alkajaa ja päättäjää, Uuden Testamentin välimiestä Jeesusta uskossa ja hengessä, piiskoitetut rakkaat veljet ja sisaret teidän sydämissänne uskon kautta Jeesuksen verellä. Ole vapaa vapaaksi ostettu lauma. Riemuitse hengessä päästettynä pahasta omastatunnosta, kuin synnit ovat anteeksi annetut teille ja meille Jeesuksen nimen tähden."11 Seuraavassa käsitellään sitten laajemmin yhtäläisyyksiä Lutherin ja Raattamaan opillisissa näkemyksissä
II Vanhurskauttaminen
Vanhurskaus merkitsee sekä Lutherin että Raattaman mukaan yhteyttä Kristuksen ja Jumalan kanssa. Se ei merkitse kuitenkaan siveellistä täydellisyyttä inhimillisen rajoittuneisuutemme tähden. Uskonvanhurskautta seuraa elämän vanhurskaus, niin kuin apostoli Paavali kirjoittaa: "Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luontokappale; sillä vanhat ovat kadonneet, katso, kaikki ovat uudeksi tulleet" (2 Kor. 5: 17). Päästäkseen yhteyteen ja sovintoon Jumalan kanssa täytyy ihmisen saada syntinsä anteeksi, sillä
"teidän syntinne erottavat teidät Jumalasta".
Vanhurskauttaminen on keskeiseltä sisällöltään syntein anteeksisaamista. "Saada synnit anteeksi on sama kuin tulla vanhurskautetuksi, niinkuin lausutaan (Ps. 32: l): Autuas on se, jonka rikokset ovat anteeksiannetut."'
l. Synti ja Jumalan viha
Raattamaalle ja Lutherille synti ei merkitse ensi sijassa aistillisuutta tai joitakin yksityisiä tuomittavia ja synnillisiä tekoja, vaan koko ihmisen mielialaa epäuskon tilassa. Luther kirjoittaa epäuskosta kaiken synnin päälähteenä havainnollisesti Roomalaiskirjeen esipuheessa: "Raamatussa ei kutsuta synniksi vain ulkonaisia ruumiin tekoja vaan kaikkea, mikä vetää ja yllyttää ulkonaiseen tekoon, nimittäin sydämen pohjaa kaikkine voimineen. — — — Mitään synnin ulkonaista tekoa ei tapahdu, ellei ihminen tule siihen kokonaan ruumiineen ja sieluineen. Erityisesti raamattu katsoo sydämeen ja kaiken synnin juureen ja päälähteeseen, joka on sydämen pohjassa oleva epäusko. Sillä niinkuin usko yksin vanhurskauttaa ja antaa Hengen ja halun hyviin ulkonaisiin tekoihin, niin epäusko yksin tekee syntiä ja nostaa lihaa ja halua pahoihin ulkonaisiin tekoihin, niinkuin Aadamille ja Eevalle kävi paratiisissa (l Moos. 3). — — — Epäusko on kaiken synnin juurena, mehuna ja voimana, jota nimitetään raamatussa käärmeen eli vanhan lohikäärmeen pääksi, jonka vaimon siemen, Kristus polkee rikki, niin kuin Aadamille luvattiin (l Moos 3)."2
Koko luonnollisen ihmisen tahto on turmeltu ja hänen elämänsä keskipisteeksi on tullut ihminen itse Jumalan sijasta. Luther tuskin kykenee löytämään kyllin voimakkaita sanoja kuvaamaan synnin tuottaman vahingon koko laajuutta. Ihminen ei ole vain menettänyt yhteyttä Jumalaan ja rakkautta häneen, vaan hän on muuttunut Jumalan vihamieheksi ja joutunut saatanan palvelukseen. Eikä synti ole vain jotain tilapäistä, vaan se on ottanut haltuunsa ihmisen sisimmän olemuksen, hänen sydämensä.
Luennoissaan psalmista 51 Luther sanoo: "Synnin olemus on tahdon väärä suunta, se on ihmisen kaikkien sekä ulkonaisten että sisäisten voimien turmelusta, niin ettei mikään osa ihmisestä toimi moitteettomasti."3 "Olemme syntisiä, koko ihmissuku, ei siksi, että olisimme surmanneet ja varastaneet, vaan me teemme sellaista sentähden, että olemme syntisiä; minä pilkkaan Jumalaa jne, koska minä jo ennen pilkkaamistani olen syntynyt syntisenä."4
Uskonpuhdistuksen syvällisimpiä totuuksia on juuri synnin todellisuuden ja syvyyden paljastaminen. Ihmisen ja Jumalan välillä on synti ja sen aiheuttama syyllisyys.5 Syyllisyys on jotain yleispätevää (objektiivista). Tältä kannalta se on samaa kuin Jumalan viha. Ihminen on synnin vuoksi Jumalan vihan alainen.
Ajatus Jumalan vihasta kuuluu niin erottamattomasti kristinuskon perusajatuksiin, että voidaan suorastaan sanoa, että tämän ajatuksen puuttuminen tai sen oikeassa yhteydessä löytyminen on tuntomerkki, josta nähdään, soistaanko raamatullisella pohjalla vai ei. Kaikki synti on viime kädessä aina rikos Jumalaa vastaan. Jumalan viha on jumalallisen pyhyyden vastavaikutus syntiä kohtaan. "Synti on Jumalan vihan ilmenemisen ja esiintymisen aiheuttaja."6 Jumalan viha ei ole vain inhimilli
nen harhakäsitys, kuten on väitetty7, vaan se on pelottava todellisuus, joka kohtaa uskottomia täydellä voimalla tuomiopäivänä.8 Jumala ei voi olla synnille suopea, ja sen vuoksi hänen vihansa pysyy iäisenä ja peruuttamattomana sitä vastaan. Ja kuitenkin synnin vaikuttaman Jumalan vihankin takana on pyhä rakkaus, joka säälii vihan ja tuomion alaisia valmistaen ja tarjoten sovitusta.
Nämä ajatukset kuvastuvat selvästi Raattamaan parannussaarnoissa.9 Ne ovat samalla Lutherin ydinajatuksia. Eräs Luther-tutkija sanoo, että Luther juuri siitä syystä, että hän pani mitä suurinta painoa sovituksen objektiivisuuteen eli yleispätevyyteen, piti oppia Jumalan vihasta niin erinomaisen tärkeänä. "Siitä, missä määrin käsitetään, että jumalallinen rakkaus ei ole itsestään selvää, että hänen syntisiin kohdistuva armahtavaisuutensa ei ole itsestään lankeavaa, vaan että syntisyyllisyyden täytyy ensin tulla poistetuksi — — — siitä, missä määrin tämä käsitetään, riippuu niin hyvin synnintunnon kuin koko kristillisen uskon todellisuus."10
2. Jeesuksen sovitustyö meidän puolestamme
Kristus — voittaja
Raattamaan julistuksessa yksilön vanhurskauttaminen aina perustuu Jeesuksen sovitustyöhön meidän puolestamme. Hänen sovitusta koskevien ajatustensa yhtenä pääteemana on Kristus — Voittaja, Kristus turmiovaltojen "teloittaja".11 Raattamaa korosti voimakkaasti kristillistä voitoniloa tässä yhteydessä. Eräs ruotsalainen tutkija on nimittänyt kyseistä sovitusopillista käsitystä "klassilliseksi" eli perinnäiseksi. Se on hänen mielestään ei ainoastaan vanhan kirkon, vaan myös Uuden testamentin sovitusoppi.12 Hän pitää myös erityisesti Lutheria sen edustajana ja kehittäjänä.13
Kristus — Toinen Adam
Raattamaalla tapaa myös ajatuksen Kristuksesta toisena Aadamina, joka korjaa ensimmäisen Aadamin aiheuttaman vahingon.14 Sovitusteko on lähtökohta uudelle elämälle Jeesuksessa Kristuksessa. Ajatus Kristuksesta toisena Aadamina pohjautuu apostoli Paavalin sanoihin korinttolaisille. (l Kor. 15: 21—22, 45)15 Tätä sovituksen puolta korostettaessa asetetaan yleensä suuri paino Jeesuksen kuuliaisuuteen ja lain täyttämiseen. Luther tähdentää tällöin Kristuksen täydellistä tekoa ja lain täyttämisenmerkitystä. Kristus voi lahjoittaa syntiselle vapautuksen lain kirouksesta juuri sen vuoksi, että Hän on täyttänyt lain.16
Näin on Raattamaankin julistuksessa. "Uskovaiset kerskaavat myös Jumalan ja meidän Herran Jeesuksen rakkaudesta, joka täytti Jumalan lain siassamme niin kuin kirjoitettu on. Kristuksen kautta on lain vanhurskaus täytetty meissä, jotka emme vaella lihan vaan Hengen jälkeen. Ja koska ihminen lihan kautta oli heikoksi tullut sen Jumala teki ja lähetti Poikansa syntyneen vaimosta lain alaiseksi tehdyn, että hän ne, jotka lain alaiset olivat, lunastais."17
Kärsivä Vapahtaja
Raattamaa katselee Jeesusta ennen kaikkea kärsivänä Vapahtajana, Golgatan orjantappuroin kruunattuna kuninkaana. Kristinuskosta puhutaan "ristin uskontona" erityisesti silloin, kun korostetaan sovituksessa Kristuksen sijaiskärsimystä.18 Jumala ei voinut anteeksiantaa ilman vanhurskaan sijaiskärsimystä, minkä tuli tapahtua lihassa. Apostoli Paavali kirjoittaa: "Jumala — — — lähetti Poikansa syntisen lihan hahmossa ja tuomitsi synnin lihassa, synnin kautta" (Room. 8: 3). Tämän kautta syntien anteeksianto tulee pyhäksi ja parannusta vaikuttavaksi anteeksiannoksi. Syntien anteeksisaaminen perustuu Kristuksen tekoon meidän puolestamme.19
Raattamaa viittaa toistuvasti Jeesuksen kärsimään sijaisrangaistukseen, joka tuottaa sovinnon. Raattamaa kirjoitti 1850-luvulla eräälle kristisisarelle siitä, kuinka "Siionin tyttären kuningas meni pitkänäperjantaina ryövärin kanssa" ylös paratiisiin: "Eivät synnit paina kuolemaan sinua eikä muita katuvaisia ja uskovaisia, sillä ne ovat Herran Jeesuksen painaneet maata vasten yrttitarhassa ja Hän kantoi ne Golgatan mäelle ja vajotti alas hautaan."20 Tähän ajatukseen järki loukkaantuu. Se ei voi ymmärtää eikä hyväksyä, että syytön voisi kärsiä rangaistuksen syyllisen puolesta. Sanoman sovituksesta voi vain pelästynyt omatunto todella omistaa. Herännyt tunto kyllä aavistelee, että syntiä kohtaava Jumalan tuomio on kohdistunut Jeesukseen, joka on toinen kuin minä.21
Nämä sovitusopilliset käsitykset esiintyvät voimakkaasti Lutherilla, kuten eräät suomalaiset teologit ovat osoittaneet.22
3. Vanhurskauttaminen perustuu uskoon
Sovituksen sana vaikuttaa uskon
Jeesuksen suorittamaan sovitukseen perustuvat seuraavat Lutherin vanhurskauttamista koskevat lausunnot, joiden merkitys Raattamaalle on ollut niin perustava, että näiden lähempi esitteleminen on paikallaan. Nehän elävät ja kuvastuvat voimakkaasti Raattamaan julistuksessa.
Luther teroittaa yhä uudelleen, ettei vanhurskaus johdu ihmisen omasta aloitteesta ja tahtomisesta. Jumala itse lähestyy ihmistä sanansa kautta tarjoten hänelle siinä sovintoa ja yhteyttä kanssaan.
(Seuraavassa Lutherin lainattua tekstiä)
"Sillä ei yhtään muuta tietä tai välikappaletta syntein anteeksisaamiseen ole kuin sana. Sentähden tehtäköön mitä tahansa, niin synnit kuitenkin niille pidetään, jotka eivät sanaa ota vastaan, vaan omilla töillä itseänsä auttaa tahtovat. Sillä Herramme Jumala ei syntein anteeksi saamista johonkin työhön laskenut, jota me tehdä voimme, vaan tähän ainoaan työhön, että Kristus kärsi ja kuolleista nousi; mutta tämän työn Hän sanan kautta apostolein ja sanan palvelijain, ja kussa niin tarvitaan, kaikkein kristittyin suuhun pani, että syntein anteeksi antamuksen sen kautta kaikille jakaisivat ja julistaisivat, jotka sitä tahtovat." — — — "Jos nyt joku syntein anteeksi saamista halajaa, menköön sielunpaimenensa tai likimmäisimmän kristityn tykö, jonka luona Jumalan sanan löytävänsä tietää, niin hän totisesti siellä myös syntein anteeksi antamuksen saa. — — — Joka ei sieltä sanaa vastaanottaa ja uskoa tahdo, hän kaikesta voimastaan tehköön mitä tahansa, niin kuitenkin syntinsä hänelle pidetään. Sillä tässä vakava käsky on, jonka kautta Herra syntein anteeksi antamuksen kaikesta maailmasta ja kaikista töistä ottaa pois ja sanaan laskee; siellä se löydettävänä on."23
Tästä Lutherin lausunnosta ilmenee, ettei ihminen omilla töillään voi ansaita syntein anteeksisaamista. Ihmisen tulee ottaa vastaan sanoma syntien anteeksiantamuksesta sovituksen sanassa, jota kristityt julistavat.
Siihen on Kristuksen vanhurskaus suljettu.
Katumus on Jumalan työ
Anteeksisaaminen edellyttää, että ihmisessä on herännyt synteinsä tähden suruja anteeksisaamisen tarve. Tätä katumusta ja vanhurskauttamisen tarvetta ei ihminen voi itse aikaansaada, vaan se on jo Jumalan Hengen työtä. Luther kirjoittaa oikeasta katumuksesta:
"Tämä on oikian parannuksen alku, että sydän ensinnä syntinsä tähden pelkää Jumalan vihaa ja sydämestä halajaa päästä vapaaksi siitä. - - -
Jos katumus on oikein sydämessä ja mielesi on paha, ettäs tähän asti olet
Jumalaa vastaan syntiä tehnyt, on sinun mahdoton semmoiseen syntiin mieluisesti jälleen itsesi antaa. Mutta semmoista katumusta ei ihminen itse taida toimittaa itsellensä; se on Pyhän Hengen työ, jonka hän toimittaa meissä Jumalan sanan kautta, joka ensinnä ilmoittaa synnin ja myös näyttää synnin rangaistuksen, iankaikkisen kuoleman."24
Luther opettaa, että armolla ja anteeksiantamuksella tulee lohduttaa sellaista ihmistä, jonka sydämessä Jumala on saanut synnytää katumusta ja vanhurskauden nälkää. "Syntiä nuhtelee Kristus niissä, jotka eivät syntiänsä tunne ja erinomattain niissä, jotka eivät tahdo syntisiä olla, vaan luulevat pyhiä olevansa, niinkuin fariseukset. Synnit antaa Hän anteeksi mille, jotka syntinsä tuntevat ja anteeksi pyytävät."25
Anteeksiantamus ei kuitenkaan merkitse lupaa synnintekemiseen. Luther kohdistaa varoittavat sanansa niille, jotka luulevat armon ja anteeksiannon heille kuuluvan, vaikka elävätkin jatkuvasti synnissä. "Synnissä pysyä, eikä siitä eritä ja kuitenkin anteeksi pyytää, on julkinen Jumalan pilkka."26
"Nyt nähdään, että aivan monet ihmiset varsin suurissa synneissä, kuten ahneudessa, huoruudessa, varkaudessa, vihassa, kateudessa, juopumuksessa, Jumalan pilkassa elävät, näissä ja muissa sellaisissa synneissä paatuvat eivätkä niitä minäkään pidä. Niillä kyllä syntejä on, mutta se vain puuttuu, etteivät syntejänsä tuntea ja hyljätä tahdo. Tämän kaltaisille ei synnit anteeksi anneta, vaan heitä niihin sidottaman pitää, joka se voima on, josta Kristus sanoo: 'Joille te synnit pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.'
- - - Jotka siis ei synneistään huoli eivätkä sydämellensä laske, heillä kyllä oikiat synnit ovat, mutta ei vielä sellaiset, että ne anteeksi annettaisiin. Sen tähden syntinsä heille pidätetään ja sidotaan, sillä he eivät pyydä, että ne anteeksi annettaisiin, koska eivät synneistä lakata tahdo."27
-
- Murhe synnistä ja armon ikävöiminen johtavat Jumalan vaikuttamana anteeksiantamuksen vastaanottamiseen.28 Luther ei opeta, että herännyt ihminen (esimerkiksi temppelissä rukoileva publikaani) olisi jo vahurskas. "Syntisi eivät sentähden tule sinulle anteeksi annetuiksi, että panet niitä pahaksesi. Vaan siihen tarvitaan, että syntisen vaimo paran kanssa juokset Herran Kristuksen luokse etsien Häneltä syntien anteeksi antamusta."29 Siellä, missä Kristus, Pyhä Henki, ei ole läsnä sanaa kirkastamassa ja sillä ihmisiä lähestymässä, ei voi syntyä elävää, vanhurskauttavaa uskoa, vaikka sydämet olisivat tulvillaan Jumala-kaipuuta, vieläpä syntejään tunnustaisivat ja anteeksi anoisivat.30
Vanhurskauttaminen perustuu yksin uskoon Kristukseen. Katuva syntinen saa lahjaksi vanhurskauden Kristuksessa yksin uskosta, jonka synnyttää Pyhä Henki syntien anteeksiantamuksen evankeliumissa.
Mistä Kristus on löydettävissä?
Mistä herännyt ihminen löytää Kristuksen? Tässä olemme tulleet Lutherin vanhurskauttamis- ja seurakuntaoppien liittymäkohtaan. Tätä asiaa Raattamaakin käsittelee kirjoituksissaan vedoten myös Lutheriin. Kirjassaan "Kirkolliskokouksista ja Kirkosta" (v. 1539) Luther vastaa edellä esitettyyn kysymykseen seuraavasti:
"Pyhän Paavalin opin mukaan on maan päällä aina olemassa kristillinen, pyhä kansa, jossa Kristus elää, vaikuttaa ja hallitsee armon ja syntien anteeksiantamisen kautta, ja Pyhä Henki eläväksi tekemisen ja pyhityksen kautta, joka päiväisen syntien pois hiomisen elämän uudistamisen kautta, niin ettemme jää synteihimme, vaan voimme elää uutta elämää."31
Syntiä anteeksiantavana Kristus on siis löydettävissä seurakunnassaan, ei missään sen ulkopuolella.
"Sen siis, joka tahtoo löytää Kristuksen, täytyy ensin löytää Neitsyt Maria s. o. seurakunta. Sillä kuinka voisi joku tietää, missä Kristus on ellei hän tiedä, missä Hänen uskovaisensa ovat? Ja se, joka tahtoo tietää jotain Kristuksesta, hän ei saa uskoa itsensä päälle, tahi omilla mielipiteillään rakentaa omat portaansa taivaaseen, vaan hänen tulee mennä seurakuntaan eli kirkkoon ja kysyä siltä. Nyt ei kirkko ole olkia ja kiveä, vaan se on joukko kristinuskovaisia ihmisiä; heihin tulee sinun pitäytyä ja katsoa, kuinka he uskovat, elävät ja opettavat, sillä heillä on totisesti Kristus luonaan. Mutta ulkopuolella Kristuksen seurakuntaa ei ole mitään totuutta, ei mitään Kristusta, eikä mitään autuutta, vaan ainoastaan rottia, hiiriä, kyykäärmeitä ja heidän myrkyllisiä oppejaan."32
Näin Luther joulupäivän saamassaan Kirkkopostillassa yhtyy vanhan kirkon opettajien lausumaan "seurakunnan ulkopuolella ei ole mitään pelastusta". Saman ajatuksen hän ilmaisee Isossa katekismuksessaan kolmannen uskonkappaleen selityksessä näillä sanoilla: "Seurakunnan
ulkopuolella ei ole yhtään syntein anteeksisaamista, niinkuin ei siellä taida olla mitään pyhittämistäkään."
Ihminen ei siis voi tulla vanhurskautetuksi yksinäisyydessä ja välittömästi, vaan Pyhä Henki käyttää tähän välikappaleenaan seurakuntaa, Jumalan ihmisiä. "Ja sellaisia ihmisiä täytyy aina olla maan päällä, vaikkei niitä olisi useampia kuin yksi tai kaksi. — — — Sellaisia vanhoja on valitettavasti ainoastaan vähän, ja jotka eivät sitä ole, heidän ei pitäisi lukea itseänsä kristityiksi, eikä heitä pitäisi lohduttaakaan, ikäänkuin he olisivat kristittyjä lörpöttelemällä heille paljoa syntien anteeksi antamuksesta ja Kristuksen armosta, kuten antinomistit33 tekevät."34 Yhä uusin sanoin Luther vakuuttaa, että kristityille on jätetty valta pidättää ja antaa anteeksi syntejä Herran nimessä:
"Tämä voima on Herralta Kristukselta alkunsa saanut ja sitten meille ihmisille jäänyt, erinomattain niille, jotka ovat virassa ja kutsutut evankeliumia saarnaamaan, s.o. parannusta ja syntein anteeksi saamista Jeesuksen nimeen julistamaan."35 "Tämä valta on jokaisella kristityllä, koska
Kristus on meidät tehnyt osallisiksi voimastaan ja vallastaan. Tämä valta koskee omiatuntoja, niin että minä Jumalan sanan voimassa voin lausua tuomion, joka omantunnon sitoo, ja jota ei yksikään luontokappale pysty muuttamaan tai purkamaan, ei synti, ei maailma, eikä perkele; tämä on kristityn oikea valta. Tämä valta on meillä hänen jälkeensä jättämässään sanassa ja aivan yhtä voimakkaana meidän niitä lausuessamme kuin jos hän itse vaeltaisi maan päällä ja lausuisi ne siinä majesteettiudessa ja kunnian loistossa, joka hänellä nyt on. Ja tämä on se voima, joka meillä on hänen ylösnousemisestaan ja taivaaseen astumisestaan. Tässä antaa hän meille vallan kuolettaa ja eläväksi tehdä, antaa perkeleelle ja ottaa perkeleeltä. — — — Täten asetettiin apostolit ja heidän jälkeläisensä hamaan maailman loppuun asti herroiksi, joille on viran puolesta annettu yhtä suuri valta ja voima kuin Kristuksella, Jumalan Pojalla itsellä oli. Koko maa-ilman valta ja voima ei ole tämän rinnalla mitään, vaikka se ei ole maailman silmissä loistava, eikä valtana pidetä. Kuitenkaan ei se saa, eikä voi ulottua kauemmaksi kuin ainoastaan siihen, mikä Jumalan edessä sanotaan synniksi, niin että missä synti alkaa tai muuttuu toiseksi, siinä pitää tämän hallituksenkin alkaman ja muuttuman. Ja tälle hallitukselle alamaista tulee kaiken olla, mikä maan päällä elää ja sanotaan ihmiseksi, olkoon suuri tai pieni, ei yksikään erotettuna.36 Sillä sen tähden hän sanoo:
'Joille te annatte synnit anteeksi.' Näin ei siis kenenkään pidä pääsemän taivaaseen ja iankaikkiseen elämään, ellei hän saa sitä teiltä, s.o. teidän virkanne kautta."37
Yllä olevaa Lutherin lausuntoa käytetään usein laestadiolaisuudessa, samoin kuin seuraavaa kohtaa hänen kirjastaan "Avaimista" (v. 1530),' johon usein kuulee vedottavan:
"Kristus ei sano: Mitä minä sidon ja päästän taivaassa, se on teidänkin sidottava ja päästettävä maan päällä, kuten harha-avaimen opettajat uskottelevat. Koska saisimme tietää, mitä Jumala sitoo tai päästää taivaassa9
Emme koskaan, ja niin muodoin avaimet olisivat turhat, eikä niistä olisi mitään hyötyä. — — — Vaan näin hän sanoo: kun te sidotte ja päästätte maan päällä, niin tahdon minä samalla sitoa ja päästää taivaassa. — — —
Mitä te sidotte ja päästätte (sanon minä), sitä en minä tahdo enää sitoa enkä päästää, vaan se on oleva sidottuja päästetty ilman minun sitomistani ja päästämistäni; minun ja teidän tekonne on oleva yksi ja sama teko, eikä kaksi eri tekoa; minun ja teidän avaimenne ovat yhdet ja samat avaimet, eikä kaksi eri avainta — — —. Näin Kristus velvoittaa ja sitoo itsensä meidän työhömme." Luther jatkaa vähän myöhemmin ajatustaan seurakunnan välityksellä toimivasta, läsnäolevasta Herrasta:
"— — — Koska se (päästösana) lausutaan ihmisten kautta, niin luullaan sitä pelkäksi ihmissanaksi ja ajatellaan, että Jumala on tuolla ylhäällä korkeuksissa, kaukana siitä sanasta, joka on maan päällä, ja niin töllistellään ylös taivasta kohti. — — — Juuri ne samat avaimet, jotka ovat Kristuksella eikä kellään muulla, juuri ne hän antaa Pietarille, ikäänkuin hän sanoisi:
Mitä töllistelet kohti taivasta ja sieltä etsit avaimiani? Etkö kuule, että olen antanut ne Pietarille? Ne ovat kyllä taivaan avaimet, se on totta, mutta ne eivät ole taivaassa. Minä olen jättänyt ne alas maan päälle. Sinun ei pidä etsiä niitä taivaasta, eikä mistään muualta, vaan löydät ne Pietarin suusta, jonne ne olen pannut. Pietarin suu on minun suuni, ja hänen kielensä on minun avainkoteloni, hänen virkansa on minun virkani, hänen sitomisensa on minun sitomisen!, hänen päästämisensä on minun päastämisenL
_ — — Minä katson vain sitä, mitä Pietarini sitoo ja päästää, siihen minä pitäydyin. — — — Älä anna tässä johtaa itseäsi harhaan tuon farisealaisen lörpötyksen, jolla muutamat pettävät itsensä, nimittäin kuinka muka ihminen voisi antaa anteeksi syntejä. — — — Pysy sinä Kristuksen sanoissa ja ole varma siitä, ettei Jumala millään muulla tapaa anna syntejä anteeksi, kuin suullisen sanan kautta, jonka tavan hän on määrännyt meille ihmisille. Ellet etsi anteeksiantamusta tässä sanassa, niin turhaan katsoa töllistelet taivasta kohti odottaen sieltä armoa, tai niinkuin he sanovat, sisällistä anteeksiantamusta."38
Luther osoittaa tässä mitä selvimmin, ettei kukaan tule osalliseksi armosta ja anteeksisaamisesta ohi maan päällä elävän seurakunnan. Sovituksen sana, virka ja valtuus kulkevat siinä perintönä sydämestä sydämeen ja uskosta uskoon. Tässä hylätään forenssinen käsitys vanhurskauttamisesta eli taivaallisessa tuomioistuimessa tapahtuva van-hurskauttaminen.39 Yhtä jyrkästi torjutaan spiritualistis-mystillinen eli sisäisen pelastuksen tie.40
Jumalan läsnäolo
Lutherin edellä esitetyt opetukset niiden suuresta erehdyksestä, jotka kaivatessaan syntein anteeksiantoa "katsoa töllistelevät taivasta kohden, josta se ei ole saatavissa", ovat ilmeisesti tähdätyt lähinnä sveitsiläisten uskonpuhdistajien käsityksiä vastaan. Heille Jumala näet oli yksinomaan transsendenttinen eli tuonpuoleinen, korotettu ja etäinen Jumala. Lutherille sen sijaan Jumala on samalla kertaa tuonpuoleinen ja immanenttinen eli tämänpuoleinen.41 Hänellä uusiutuu Raamatun Jumalakuva. Raamatun Jumala ei näet ole vain etäinen Jumala, joka asuu "korkeu-
dessa ja pyhyydessä", vaan hän on myös läheinen Jumala, joka asuu "niiden luona, joilla on särjettyjä nöyrä henki". Hän ei ole vain "valtias maailmain, joka tähtien kohtalot ohjaa", vaan myös se, jota rukoilemme: "Isämme, joka olet taivaissa."42
Sveitsiläisten uskonpuhdistajien käsitys ilmoituksesta johtuu suoraan heidän Jumala-kuvastaan. Niinkuin he eivät tunteneet läsnäolevaa, vaan ainoastaan etäisen Jumalan, niin on Hänen äänensäkin kaikunut vain menneisyydessä Raamatun aikana ja jäänyt sinne "ajan kuilun taakse, jonka yli johtavana ainoana siltana on Raamattu", kuten eräs reformoitu teologi toteaa.43 Reformoidun käsityksen mukaan Jeesuksen ajan jälkeen taivas on näet taas sulkeutunut, Jumalan ääni lakannut kuulumasta. Vain tämän äänen kaiku, vain taivaallisen valon jälkiheijastus on meillä jäljellä Raamatussa.44 Näin Zwingli ja Calvin opettivat, että yksin Raamatun välityksellä voidaan nyt löytää Kristus ja Jumalan ilmoitus. Pyhä Henki vaikuttaa ihmisessä uskon Raamatun lukemisen kautta.45
Luther sitävastoin julistaa mitä voimakkaimmin, kuten olemme nähneet, Jumalaa, joka ei ole jäänyt kauas "ajan kuilun taakse", vaan jonka ääni jatkuvasti kaikuu seurakunnassa ja sen välityksellä.46 "Pyhä Henki tekee työtään lakkaamatta viimeiseen päivään saakka ja sitä varten Hän on asettanut maan päälle seurakunnan, jonka välityksellä Hän kaiken puhuu ja tekee."47 Näinhän Luther selittää Isossa katekismuksessa kolmatta uskonkappaletta. Otamme Lutherin Kirkkopostillasta vielä erään otteen, joka valaisee asiaa:
"Etkös sydämestäsi riemastuisi, jos tietäisit jonkun paikan, missä Jumala tahtoisi sinua puhutella? Jopa jos saisimme kuulla enkelin puhuvan, totta juostaisiin silloin vaikka aina maailman ääriin asti. Mutta emmekö ole hulluja, surkeita ja kiittämättömiä ihmisiä, jotka emme kuule, mitä meille sanotaan? Tuossa seisoo Raamattu todistuksena, että Jumala puhuu meidän kauttamme, ja että se on yhtä paljon, kuin jos Hän itse puhuisi omalla suullaan. — — — Kenelle muulle siis valittaisit syntejäsi kuin Jumalalle?
Mutta mistä Hänet löydät muualta kuin Veljestäsi? Hän sinua sanalla vahvistaa ja auttaa."48 Kuten viimeisestä lainauksesta selvästi ilmenee, pohjautuu Lutherin oppi "elävästä sanasta" hänen Jumala-kuvaansa. Jumala, Kristus ei jää hänelle etäiseksi Jumalaksi, vaan tulee niin läheiseksi, että ottaa uskovan asunnokseen ja välikappaleekseen. Lutherin sekä teologian että hurskauselämän ydin on Kristus-mystiikkaa eli salattua yhteyttä Kristuksen kanssa. Raattamaa löysi Lutherin kirjoista tämän raamatullisen Kristus-mystiikan ja siihen pohjautuvan käsityksen "elävästä" sanasta.49
Ole vapaaksi ostettu Lauma
Juhani Raattama - opettaja ja sielunhoitaja
Tässä lainauksessani kolme parannuksentekijää oppi-isämme Luther, Juhani Raattama ja tutkija, teologian tohtori Aulis Zidbeck kertovat vanhurkauttamisesta( Lestadiolaisuuden tutkija Aulis kertoo tutkimuksistaan Juhani Raattaman vanhurskauttamisen etsimisestä Raamatusta ja Lutherin saarnoista, kirjoista ja kirkkomme tunnustustuskirjoista.)
Aulis Zidbeck on syntynyt vuonna 1900 ja kirjoitti tämän kirjan 1980 luvun alkupuolella. Hän teki itse parannuksen vierailtuaan Oulussa vuonna 1981. Aiemmin hän oli toiminut Pappina ja ollut muutaman vuoden esikoislestadiolainen toimiessaan pappina Lahden ympäristössä 30-luvulla.
Aulis kirjoittaa kirjassa seuraavaa:
"Jaksoin olla niinkauan heidän mukanaan ja hengellisen nälkäni ravinnoksi tyytyä leivän ja tuoreen ruohon asemasta "pettuleipään ja risuihin", koska esikoisuuden piirissä oli joitakin saarnaajia, jotka jotka jaksoivat silloisen käsitykseni mukaan todella evankeliumin j alkuperäisen raattamalaisen näkemyksen mukaista ravintoa kuulijoilleen. Nämä saarnaajat olivat itse erehdyksestä tai sattumalta, kuten minä joutuneet "vieraaseen laumaan. Eniten käy surku monia nuoria, jotka liian ahtaan, kulttuurivihamielisen ja askeettisen kurin alaisuudesta helposti karkaavat täyteen maailmallisuuteen. Heiluri heilahtaa helposti toiseen äärimmäisyyteen. Tällaisessa lakihenkisessä muodossa esikoisuus antaa koko kristillisyydestä väärtistetyn ja luotaan työntävän muodon.
Auliksen parannuksen teko
"Aloin kaivata vapautusta tunnon syytöksiin. Mieleeni nousi vanhan opettajani professori Antti J. Pietilän loppupäätelmä ja neuvo hänen monille kielille käännetyssä kirjassaan "Synnin hätä ja Jumalan rauha" (1918): "Tie synnin hädästä Jumalan rauhaan kulkee synnin tunnustamisen ja päästön kautta Jumalan kansan edustajan edessä." Mutta tämähän oli juuri se sielunhoidollinen neuvo, jota laestadiolaisuuden piirissä oli vuosikymmenet saarnattu samanaikaisesti, kun rippi ja synninpäästö oli kirkon julistuksessa ja sen sielunhoidossa ei vain suuresti laiminlyöty, vaan jopa kielletty ja vääränä oppina närkästyksellä torjuttu.21 Hyvä pappi vaikuttaa aina jonkinlaisena vedenjakajana. Toiset rakastu-vat ja liittyvät häneen, toiset suuttuvat. Tämä pitää paikkansa myös hengellisiin liikkeisiin nähden. Jeesus sanoi vuorisaarnassaan: "Autuaita olette, kun ihmiset minun tähteni solvaavat ja vihaavat teitä sekä puhuvat teistä kaikkinaista pahaa. Näinhän isänne tekivät profeetoille" (Matt. 5: 11).
Syksystä 1979 lähtien sanomalehdet julkaisivat melkein viikoittain uusia paljastuksia ja sisunpurkauksia vanhoillislaestadiolaisuutta vastaan. Olin siksi paljon saanut matkani varrella vaikutteita tästä herätysliikkeestä, että nämä usein perin yksipuoliset ja väritetyt syytökset ja kivittämiset haavoittivat ja suututtivat minua. En ollut henkilökohtaisesti koskaan joutunut tekemisiin tuon parjatun SRK:n eli Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen kanssa. Nyt halusin omakohtaisesti tutustua siihen ja sen johtaviin miehiin. Kirjoitin huhtikuussa 1981 kirjeen Ouluun ilmaisten haluni tähän tapaa-miseen. Kirjeen ohessa lähetin "Kotimaata" varten kirjoittamani artik-kelin "Keskustelua laestadiolaisuudesta". Sitä Kotimaa-lehti ei kuitenkaan ollut suostunut julkaisemaan. Huhtikuun 23. päivänä vierailin SRK:n kutsua noudattaen sen Oulussa sijaitsevassa toimitalossa. Tuo vierailu muodostui minulle erittäin mieluisaksi elämykseksi. Nuo SRK:n työvaliokunnan jäsenet odottivat minua ja olivat ensi hetkestä kuin läheisiä veljiä, välittömiä, vapautuneita, ystävällisen hyväntahtoisia ja -tuulisia. Heillä oli jopa naurukin herkässä. Tyydytyksellä saatoin mielessäni todeta: Tuollaiseksi kykenee tekemään ihmisen vain evankeliumin hyvä, vapauttava sanoma syntien sovituksesta ja anteeksiantamisesta Jeesuksen nimessä ja veressä. Tuollaisesta sisäisestä "peltoon kätketyn aarteen" löytämisen ilosta ja vapautuksesta osalliseksi halusin itsekin päästä. Tämän halun ilmaisin heille. Liikutetulla mielellä he siunasivat minua todistaen kaikki synnit anteeksi Herran Jeesuksen sovintotyön voimassa. Rakkauden siteet solmiutuivat samalla hetkellä välillemme.
Hänestä tuli siis vanhoillislestadiolainen vuonna 1981. Tämän jälkeen hän kirjoitti tämän kirjan, josta olen tekstiä lainannut.
Lutherin uudestisyntyminen
Tunnustuskirjojen esipuheesta Raattamaa löysi kuvauksen Martti Lutherin uudestisyntymisestä. Tämän pohjalta hän rohkaisi uskonkilvoituksessa Torniojoen alajuoksun saarnaajia ja laestadiolaiskristittyjä: "En puhu Jeesuksen ristin vihollisille, joita on siellä ja täällä, vaan uutesta syntyneille kristityille, jotka ovat ahtaan portin kautta, se on uskon kautta ristiinnaulitun päälle, ovatpa suuresta murheesta tulleet iloiseksi niin kuin Herran opetuslapset pääsiäisiltana. Vieläpä opetusisä Lutherus munkkina ollessaan oli vuosittain murheessa ja epäilyksissä, mutta yhtä äkkiä Bolognan kaupungissa tuli terveeksi ja iloiseksi kuin syntyi uutesta uuteen elämään. Sittepä vasta oikein hänen sielussansa kirkastui tämä Raamatun sana, että vanhurskas pitää elämän uskosta. Syntyipä hän vielä papiksi ja uuden kirkon rakentajaksi, jossa met nyt olema. Tähän hän ei kyennyt lukemisella vaan tarvitsi Jumalasta syntyä papiksi ehkä oli lapsena kastettu ja armon välikappaleita vastaan ottanut. Älä ihmettele kristillinen maailma, että Kristus vaati uutta syntymistä kasten liiton rikkojilta. Mutta vanha ihminen jääpi ihmettelemään ahtan portin taka ja sinne viraliset opettajat täytyvät heille antaa kristityn nimen. — — — Harvoilla riveillä kehoitan teitä rakkaat veljet ja sisaret lujana pysymään teidän kalliimmassa uskossanne."10
Lutherin esikuvalla Raattamaa kehotti kristittyjä: "Älä pelkää Siionin tytär, Paavin pannaa ja pappis valtaa. Opetusisä Lutherus on polttanut Paavin bullan ja pannakirjan. Sen tähden kieltäkäämme itsemme epäileväisyyden ja epäuskon synnistä. Aina tarvitsemme parannusta tehdä epäuskosta ja epäuskon hedelmistä, katsellen uskon alkajaa ja päättäjää, Uuden Testamentin välimiestä Jeesusta uskossa ja hengessä, piiskoitetut rakkaat veljet ja sisaret teidän sydämissänne uskon kautta Jeesuksen verellä. Ole vapaa vapaaksi ostettu lauma. Riemuitse hengessä päästettynä pahasta omastatunnosta, kuin synnit ovat anteeksi annetut teille ja meille Jeesuksen nimen tähden."11 Seuraavassa käsitellään sitten laajemmin yhtäläisyyksiä Lutherin ja Raattamaan opillisissa näkemyksissä
II Vanhurskauttaminen
Vanhurskaus merkitsee sekä Lutherin että Raattaman mukaan yhteyttä Kristuksen ja Jumalan kanssa. Se ei merkitse kuitenkaan siveellistä täydellisyyttä inhimillisen rajoittuneisuutemme tähden. Uskonvanhurskautta seuraa elämän vanhurskaus, niin kuin apostoli Paavali kirjoittaa: "Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luontokappale; sillä vanhat ovat kadonneet, katso, kaikki ovat uudeksi tulleet" (2 Kor. 5: 17). Päästäkseen yhteyteen ja sovintoon Jumalan kanssa täytyy ihmisen saada syntinsä anteeksi, sillä
"teidän syntinne erottavat teidät Jumalasta".
Vanhurskauttaminen on keskeiseltä sisällöltään syntein anteeksisaamista. "Saada synnit anteeksi on sama kuin tulla vanhurskautetuksi, niinkuin lausutaan (Ps. 32: l): Autuas on se, jonka rikokset ovat anteeksiannetut."'
l. Synti ja Jumalan viha
Raattamaalle ja Lutherille synti ei merkitse ensi sijassa aistillisuutta tai joitakin yksityisiä tuomittavia ja synnillisiä tekoja, vaan koko ihmisen mielialaa epäuskon tilassa. Luther kirjoittaa epäuskosta kaiken synnin päälähteenä havainnollisesti Roomalaiskirjeen esipuheessa: "Raamatussa ei kutsuta synniksi vain ulkonaisia ruumiin tekoja vaan kaikkea, mikä vetää ja yllyttää ulkonaiseen tekoon, nimittäin sydämen pohjaa kaikkine voimineen. — — — Mitään synnin ulkonaista tekoa ei tapahdu, ellei ihminen tule siihen kokonaan ruumiineen ja sieluineen. Erityisesti raamattu katsoo sydämeen ja kaiken synnin juureen ja päälähteeseen, joka on sydämen pohjassa oleva epäusko. Sillä niinkuin usko yksin vanhurskauttaa ja antaa Hengen ja halun hyviin ulkonaisiin tekoihin, niin epäusko yksin tekee syntiä ja nostaa lihaa ja halua pahoihin ulkonaisiin tekoihin, niinkuin Aadamille ja Eevalle kävi paratiisissa (l Moos. 3). — — — Epäusko on kaiken synnin juurena, mehuna ja voimana, jota nimitetään raamatussa käärmeen eli vanhan lohikäärmeen pääksi, jonka vaimon siemen, Kristus polkee rikki, niin kuin Aadamille luvattiin (l Moos 3)."2
Koko luonnollisen ihmisen tahto on turmeltu ja hänen elämänsä keskipisteeksi on tullut ihminen itse Jumalan sijasta. Luther tuskin kykenee löytämään kyllin voimakkaita sanoja kuvaamaan synnin tuottaman vahingon koko laajuutta. Ihminen ei ole vain menettänyt yhteyttä Jumalaan ja rakkautta häneen, vaan hän on muuttunut Jumalan vihamieheksi ja joutunut saatanan palvelukseen. Eikä synti ole vain jotain tilapäistä, vaan se on ottanut haltuunsa ihmisen sisimmän olemuksen, hänen sydämensä.
Luennoissaan psalmista 51 Luther sanoo: "Synnin olemus on tahdon väärä suunta, se on ihmisen kaikkien sekä ulkonaisten että sisäisten voimien turmelusta, niin ettei mikään osa ihmisestä toimi moitteettomasti."3 "Olemme syntisiä, koko ihmissuku, ei siksi, että olisimme surmanneet ja varastaneet, vaan me teemme sellaista sentähden, että olemme syntisiä; minä pilkkaan Jumalaa jne, koska minä jo ennen pilkkaamistani olen syntynyt syntisenä."4
Uskonpuhdistuksen syvällisimpiä totuuksia on juuri synnin todellisuuden ja syvyyden paljastaminen. Ihmisen ja Jumalan välillä on synti ja sen aiheuttama syyllisyys.5 Syyllisyys on jotain yleispätevää (objektiivista). Tältä kannalta se on samaa kuin Jumalan viha. Ihminen on synnin vuoksi Jumalan vihan alainen.
Ajatus Jumalan vihasta kuuluu niin erottamattomasti kristinuskon perusajatuksiin, että voidaan suorastaan sanoa, että tämän ajatuksen puuttuminen tai sen oikeassa yhteydessä löytyminen on tuntomerkki, josta nähdään, soistaanko raamatullisella pohjalla vai ei. Kaikki synti on viime kädessä aina rikos Jumalaa vastaan. Jumalan viha on jumalallisen pyhyyden vastavaikutus syntiä kohtaan. "Synti on Jumalan vihan ilmenemisen ja esiintymisen aiheuttaja."6 Jumalan viha ei ole vain inhimilli
nen harhakäsitys, kuten on väitetty7, vaan se on pelottava todellisuus, joka kohtaa uskottomia täydellä voimalla tuomiopäivänä.8 Jumala ei voi olla synnille suopea, ja sen vuoksi hänen vihansa pysyy iäisenä ja peruuttamattomana sitä vastaan. Ja kuitenkin synnin vaikuttaman Jumalan vihankin takana on pyhä rakkaus, joka säälii vihan ja tuomion alaisia valmistaen ja tarjoten sovitusta.
Nämä ajatukset kuvastuvat selvästi Raattamaan parannussaarnoissa.9 Ne ovat samalla Lutherin ydinajatuksia. Eräs Luther-tutkija sanoo, että Luther juuri siitä syystä, että hän pani mitä suurinta painoa sovituksen objektiivisuuteen eli yleispätevyyteen, piti oppia Jumalan vihasta niin erinomaisen tärkeänä. "Siitä, missä määrin käsitetään, että jumalallinen rakkaus ei ole itsestään selvää, että hänen syntisiin kohdistuva armahtavaisuutensa ei ole itsestään lankeavaa, vaan että syntisyyllisyyden täytyy ensin tulla poistetuksi — — — siitä, missä määrin tämä käsitetään, riippuu niin hyvin synnintunnon kuin koko kristillisen uskon todellisuus."10
2. Jeesuksen sovitustyö meidän puolestamme
Kristus — voittaja
Raattamaan julistuksessa yksilön vanhurskauttaminen aina perustuu Jeesuksen sovitustyöhön meidän puolestamme. Hänen sovitusta koskevien ajatustensa yhtenä pääteemana on Kristus — Voittaja, Kristus turmiovaltojen "teloittaja".11 Raattamaa korosti voimakkaasti kristillistä voitoniloa tässä yhteydessä. Eräs ruotsalainen tutkija on nimittänyt kyseistä sovitusopillista käsitystä "klassilliseksi" eli perinnäiseksi. Se on hänen mielestään ei ainoastaan vanhan kirkon, vaan myös Uuden testamentin sovitusoppi.12 Hän pitää myös erityisesti Lutheria sen edustajana ja kehittäjänä.13
Kristus — Toinen Adam
Raattamaalla tapaa myös ajatuksen Kristuksesta toisena Aadamina, joka korjaa ensimmäisen Aadamin aiheuttaman vahingon.14 Sovitusteko on lähtökohta uudelle elämälle Jeesuksessa Kristuksessa. Ajatus Kristuksesta toisena Aadamina pohjautuu apostoli Paavalin sanoihin korinttolaisille. (l Kor. 15: 21—22, 45)15 Tätä sovituksen puolta korostettaessa asetetaan yleensä suuri paino Jeesuksen kuuliaisuuteen ja lain täyttämiseen. Luther tähdentää tällöin Kristuksen täydellistä tekoa ja lain täyttämisenmerkitystä. Kristus voi lahjoittaa syntiselle vapautuksen lain kirouksesta juuri sen vuoksi, että Hän on täyttänyt lain.16
Näin on Raattamaankin julistuksessa. "Uskovaiset kerskaavat myös Jumalan ja meidän Herran Jeesuksen rakkaudesta, joka täytti Jumalan lain siassamme niin kuin kirjoitettu on. Kristuksen kautta on lain vanhurskaus täytetty meissä, jotka emme vaella lihan vaan Hengen jälkeen. Ja koska ihminen lihan kautta oli heikoksi tullut sen Jumala teki ja lähetti Poikansa syntyneen vaimosta lain alaiseksi tehdyn, että hän ne, jotka lain alaiset olivat, lunastais."17
Kärsivä Vapahtaja
Raattamaa katselee Jeesusta ennen kaikkea kärsivänä Vapahtajana, Golgatan orjantappuroin kruunattuna kuninkaana. Kristinuskosta puhutaan "ristin uskontona" erityisesti silloin, kun korostetaan sovituksessa Kristuksen sijaiskärsimystä.18 Jumala ei voinut anteeksiantaa ilman vanhurskaan sijaiskärsimystä, minkä tuli tapahtua lihassa. Apostoli Paavali kirjoittaa: "Jumala — — — lähetti Poikansa syntisen lihan hahmossa ja tuomitsi synnin lihassa, synnin kautta" (Room. 8: 3). Tämän kautta syntien anteeksianto tulee pyhäksi ja parannusta vaikuttavaksi anteeksiannoksi. Syntien anteeksisaaminen perustuu Kristuksen tekoon meidän puolestamme.19
Raattamaa viittaa toistuvasti Jeesuksen kärsimään sijaisrangaistukseen, joka tuottaa sovinnon. Raattamaa kirjoitti 1850-luvulla eräälle kristisisarelle siitä, kuinka "Siionin tyttären kuningas meni pitkänäperjantaina ryövärin kanssa" ylös paratiisiin: "Eivät synnit paina kuolemaan sinua eikä muita katuvaisia ja uskovaisia, sillä ne ovat Herran Jeesuksen painaneet maata vasten yrttitarhassa ja Hän kantoi ne Golgatan mäelle ja vajotti alas hautaan."20 Tähän ajatukseen järki loukkaantuu. Se ei voi ymmärtää eikä hyväksyä, että syytön voisi kärsiä rangaistuksen syyllisen puolesta. Sanoman sovituksesta voi vain pelästynyt omatunto todella omistaa. Herännyt tunto kyllä aavistelee, että syntiä kohtaava Jumalan tuomio on kohdistunut Jeesukseen, joka on toinen kuin minä.21
Nämä sovitusopilliset käsitykset esiintyvät voimakkaasti Lutherilla, kuten eräät suomalaiset teologit ovat osoittaneet.22
3. Vanhurskauttaminen perustuu uskoon
Sovituksen sana vaikuttaa uskon
Jeesuksen suorittamaan sovitukseen perustuvat seuraavat Lutherin vanhurskauttamista koskevat lausunnot, joiden merkitys Raattamaalle on ollut niin perustava, että näiden lähempi esitteleminen on paikallaan. Nehän elävät ja kuvastuvat voimakkaasti Raattamaan julistuksessa.
Luther teroittaa yhä uudelleen, ettei vanhurskaus johdu ihmisen omasta aloitteesta ja tahtomisesta. Jumala itse lähestyy ihmistä sanansa kautta tarjoten hänelle siinä sovintoa ja yhteyttä kanssaan.
(Seuraavassa Lutherin lainattua tekstiä)
"Sillä ei yhtään muuta tietä tai välikappaletta syntein anteeksisaamiseen ole kuin sana. Sentähden tehtäköön mitä tahansa, niin synnit kuitenkin niille pidetään, jotka eivät sanaa ota vastaan, vaan omilla töillä itseänsä auttaa tahtovat. Sillä Herramme Jumala ei syntein anteeksi saamista johonkin työhön laskenut, jota me tehdä voimme, vaan tähän ainoaan työhön, että Kristus kärsi ja kuolleista nousi; mutta tämän työn Hän sanan kautta apostolein ja sanan palvelijain, ja kussa niin tarvitaan, kaikkein kristittyin suuhun pani, että syntein anteeksi antamuksen sen kautta kaikille jakaisivat ja julistaisivat, jotka sitä tahtovat." — — — "Jos nyt joku syntein anteeksi saamista halajaa, menköön sielunpaimenensa tai likimmäisimmän kristityn tykö, jonka luona Jumalan sanan löytävänsä tietää, niin hän totisesti siellä myös syntein anteeksi antamuksen saa. — — — Joka ei sieltä sanaa vastaanottaa ja uskoa tahdo, hän kaikesta voimastaan tehköön mitä tahansa, niin kuitenkin syntinsä hänelle pidetään. Sillä tässä vakava käsky on, jonka kautta Herra syntein anteeksi antamuksen kaikesta maailmasta ja kaikista töistä ottaa pois ja sanaan laskee; siellä se löydettävänä on."23
Tästä Lutherin lausunnosta ilmenee, ettei ihminen omilla töillään voi ansaita syntein anteeksisaamista. Ihmisen tulee ottaa vastaan sanoma syntien anteeksiantamuksesta sovituksen sanassa, jota kristityt julistavat.
Siihen on Kristuksen vanhurskaus suljettu.
Katumus on Jumalan työ
Anteeksisaaminen edellyttää, että ihmisessä on herännyt synteinsä tähden suruja anteeksisaamisen tarve. Tätä katumusta ja vanhurskauttamisen tarvetta ei ihminen voi itse aikaansaada, vaan se on jo Jumalan Hengen työtä. Luther kirjoittaa oikeasta katumuksesta:
"Tämä on oikian parannuksen alku, että sydän ensinnä syntinsä tähden pelkää Jumalan vihaa ja sydämestä halajaa päästä vapaaksi siitä. - - -
Jos katumus on oikein sydämessä ja mielesi on paha, ettäs tähän asti olet
Jumalaa vastaan syntiä tehnyt, on sinun mahdoton semmoiseen syntiin mieluisesti jälleen itsesi antaa. Mutta semmoista katumusta ei ihminen itse taida toimittaa itsellensä; se on Pyhän Hengen työ, jonka hän toimittaa meissä Jumalan sanan kautta, joka ensinnä ilmoittaa synnin ja myös näyttää synnin rangaistuksen, iankaikkisen kuoleman."24
Luther opettaa, että armolla ja anteeksiantamuksella tulee lohduttaa sellaista ihmistä, jonka sydämessä Jumala on saanut synnytää katumusta ja vanhurskauden nälkää. "Syntiä nuhtelee Kristus niissä, jotka eivät syntiänsä tunne ja erinomattain niissä, jotka eivät tahdo syntisiä olla, vaan luulevat pyhiä olevansa, niinkuin fariseukset. Synnit antaa Hän anteeksi mille, jotka syntinsä tuntevat ja anteeksi pyytävät."25
Anteeksiantamus ei kuitenkaan merkitse lupaa synnintekemiseen. Luther kohdistaa varoittavat sanansa niille, jotka luulevat armon ja anteeksiannon heille kuuluvan, vaikka elävätkin jatkuvasti synnissä. "Synnissä pysyä, eikä siitä eritä ja kuitenkin anteeksi pyytää, on julkinen Jumalan pilkka."26
"Nyt nähdään, että aivan monet ihmiset varsin suurissa synneissä, kuten ahneudessa, huoruudessa, varkaudessa, vihassa, kateudessa, juopumuksessa, Jumalan pilkassa elävät, näissä ja muissa sellaisissa synneissä paatuvat eivätkä niitä minäkään pidä. Niillä kyllä syntejä on, mutta se vain puuttuu, etteivät syntejänsä tuntea ja hyljätä tahdo. Tämän kaltaisille ei synnit anteeksi anneta, vaan heitä niihin sidottaman pitää, joka se voima on, josta Kristus sanoo: 'Joille te synnit pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.'
- - - Jotka siis ei synneistään huoli eivätkä sydämellensä laske, heillä kyllä oikiat synnit ovat, mutta ei vielä sellaiset, että ne anteeksi annettaisiin. Sen tähden syntinsä heille pidätetään ja sidotaan, sillä he eivät pyydä, että ne anteeksi annettaisiin, koska eivät synneistä lakata tahdo."27
-
- Murhe synnistä ja armon ikävöiminen johtavat Jumalan vaikuttamana anteeksiantamuksen vastaanottamiseen.28 Luther ei opeta, että herännyt ihminen (esimerkiksi temppelissä rukoileva publikaani) olisi jo vahurskas. "Syntisi eivät sentähden tule sinulle anteeksi annetuiksi, että panet niitä pahaksesi. Vaan siihen tarvitaan, että syntisen vaimo paran kanssa juokset Herran Kristuksen luokse etsien Häneltä syntien anteeksi antamusta."29 Siellä, missä Kristus, Pyhä Henki, ei ole läsnä sanaa kirkastamassa ja sillä ihmisiä lähestymässä, ei voi syntyä elävää, vanhurskauttavaa uskoa, vaikka sydämet olisivat tulvillaan Jumala-kaipuuta, vieläpä syntejään tunnustaisivat ja anteeksi anoisivat.30
Vanhurskauttaminen perustuu yksin uskoon Kristukseen. Katuva syntinen saa lahjaksi vanhurskauden Kristuksessa yksin uskosta, jonka synnyttää Pyhä Henki syntien anteeksiantamuksen evankeliumissa.
Mistä Kristus on löydettävissä?
Mistä herännyt ihminen löytää Kristuksen? Tässä olemme tulleet Lutherin vanhurskauttamis- ja seurakuntaoppien liittymäkohtaan. Tätä asiaa Raattamaakin käsittelee kirjoituksissaan vedoten myös Lutheriin. Kirjassaan "Kirkolliskokouksista ja Kirkosta" (v. 1539) Luther vastaa edellä esitettyyn kysymykseen seuraavasti:
"Pyhän Paavalin opin mukaan on maan päällä aina olemassa kristillinen, pyhä kansa, jossa Kristus elää, vaikuttaa ja hallitsee armon ja syntien anteeksiantamisen kautta, ja Pyhä Henki eläväksi tekemisen ja pyhityksen kautta, joka päiväisen syntien pois hiomisen elämän uudistamisen kautta, niin ettemme jää synteihimme, vaan voimme elää uutta elämää."31
Syntiä anteeksiantavana Kristus on siis löydettävissä seurakunnassaan, ei missään sen ulkopuolella.
"Sen siis, joka tahtoo löytää Kristuksen, täytyy ensin löytää Neitsyt Maria s. o. seurakunta. Sillä kuinka voisi joku tietää, missä Kristus on ellei hän tiedä, missä Hänen uskovaisensa ovat? Ja se, joka tahtoo tietää jotain Kristuksesta, hän ei saa uskoa itsensä päälle, tahi omilla mielipiteillään rakentaa omat portaansa taivaaseen, vaan hänen tulee mennä seurakuntaan eli kirkkoon ja kysyä siltä. Nyt ei kirkko ole olkia ja kiveä, vaan se on joukko kristinuskovaisia ihmisiä; heihin tulee sinun pitäytyä ja katsoa, kuinka he uskovat, elävät ja opettavat, sillä heillä on totisesti Kristus luonaan. Mutta ulkopuolella Kristuksen seurakuntaa ei ole mitään totuutta, ei mitään Kristusta, eikä mitään autuutta, vaan ainoastaan rottia, hiiriä, kyykäärmeitä ja heidän myrkyllisiä oppejaan."32
Näin Luther joulupäivän saamassaan Kirkkopostillassa yhtyy vanhan kirkon opettajien lausumaan "seurakunnan ulkopuolella ei ole mitään pelastusta". Saman ajatuksen hän ilmaisee Isossa katekismuksessaan kolmannen uskonkappaleen selityksessä näillä sanoilla: "Seurakunnan
ulkopuolella ei ole yhtään syntein anteeksisaamista, niinkuin ei siellä taida olla mitään pyhittämistäkään."
Ihminen ei siis voi tulla vanhurskautetuksi yksinäisyydessä ja välittömästi, vaan Pyhä Henki käyttää tähän välikappaleenaan seurakuntaa, Jumalan ihmisiä. "Ja sellaisia ihmisiä täytyy aina olla maan päällä, vaikkei niitä olisi useampia kuin yksi tai kaksi. — — — Sellaisia vanhoja on valitettavasti ainoastaan vähän, ja jotka eivät sitä ole, heidän ei pitäisi lukea itseänsä kristityiksi, eikä heitä pitäisi lohduttaakaan, ikäänkuin he olisivat kristittyjä lörpöttelemällä heille paljoa syntien anteeksi antamuksesta ja Kristuksen armosta, kuten antinomistit33 tekevät."34 Yhä uusin sanoin Luther vakuuttaa, että kristityille on jätetty valta pidättää ja antaa anteeksi syntejä Herran nimessä:
"Tämä voima on Herralta Kristukselta alkunsa saanut ja sitten meille ihmisille jäänyt, erinomattain niille, jotka ovat virassa ja kutsutut evankeliumia saarnaamaan, s.o. parannusta ja syntein anteeksi saamista Jeesuksen nimeen julistamaan."35 "Tämä valta on jokaisella kristityllä, koska
Kristus on meidät tehnyt osallisiksi voimastaan ja vallastaan. Tämä valta koskee omiatuntoja, niin että minä Jumalan sanan voimassa voin lausua tuomion, joka omantunnon sitoo, ja jota ei yksikään luontokappale pysty muuttamaan tai purkamaan, ei synti, ei maailma, eikä perkele; tämä on kristityn oikea valta. Tämä valta on meillä hänen jälkeensä jättämässään sanassa ja aivan yhtä voimakkaana meidän niitä lausuessamme kuin jos hän itse vaeltaisi maan päällä ja lausuisi ne siinä majesteettiudessa ja kunnian loistossa, joka hänellä nyt on. Ja tämä on se voima, joka meillä on hänen ylösnousemisestaan ja taivaaseen astumisestaan. Tässä antaa hän meille vallan kuolettaa ja eläväksi tehdä, antaa perkeleelle ja ottaa perkeleeltä. — — — Täten asetettiin apostolit ja heidän jälkeläisensä hamaan maailman loppuun asti herroiksi, joille on viran puolesta annettu yhtä suuri valta ja voima kuin Kristuksella, Jumalan Pojalla itsellä oli. Koko maa-ilman valta ja voima ei ole tämän rinnalla mitään, vaikka se ei ole maailman silmissä loistava, eikä valtana pidetä. Kuitenkaan ei se saa, eikä voi ulottua kauemmaksi kuin ainoastaan siihen, mikä Jumalan edessä sanotaan synniksi, niin että missä synti alkaa tai muuttuu toiseksi, siinä pitää tämän hallituksenkin alkaman ja muuttuman. Ja tälle hallitukselle alamaista tulee kaiken olla, mikä maan päällä elää ja sanotaan ihmiseksi, olkoon suuri tai pieni, ei yksikään erotettuna.36 Sillä sen tähden hän sanoo:
'Joille te annatte synnit anteeksi.' Näin ei siis kenenkään pidä pääsemän taivaaseen ja iankaikkiseen elämään, ellei hän saa sitä teiltä, s.o. teidän virkanne kautta."37
Yllä olevaa Lutherin lausuntoa käytetään usein laestadiolaisuudessa, samoin kuin seuraavaa kohtaa hänen kirjastaan "Avaimista" (v. 1530),' johon usein kuulee vedottavan:
"Kristus ei sano: Mitä minä sidon ja päästän taivaassa, se on teidänkin sidottava ja päästettävä maan päällä, kuten harha-avaimen opettajat uskottelevat. Koska saisimme tietää, mitä Jumala sitoo tai päästää taivaassa9
Emme koskaan, ja niin muodoin avaimet olisivat turhat, eikä niistä olisi mitään hyötyä. — — — Vaan näin hän sanoo: kun te sidotte ja päästätte maan päällä, niin tahdon minä samalla sitoa ja päästää taivaassa. — — —
Mitä te sidotte ja päästätte (sanon minä), sitä en minä tahdo enää sitoa enkä päästää, vaan se on oleva sidottuja päästetty ilman minun sitomistani ja päästämistäni; minun ja teidän tekonne on oleva yksi ja sama teko, eikä kaksi eri tekoa; minun ja teidän avaimenne ovat yhdet ja samat avaimet, eikä kaksi eri avainta — — —. Näin Kristus velvoittaa ja sitoo itsensä meidän työhömme." Luther jatkaa vähän myöhemmin ajatustaan seurakunnan välityksellä toimivasta, läsnäolevasta Herrasta:
"— — — Koska se (päästösana) lausutaan ihmisten kautta, niin luullaan sitä pelkäksi ihmissanaksi ja ajatellaan, että Jumala on tuolla ylhäällä korkeuksissa, kaukana siitä sanasta, joka on maan päällä, ja niin töllistellään ylös taivasta kohti. — — — Juuri ne samat avaimet, jotka ovat Kristuksella eikä kellään muulla, juuri ne hän antaa Pietarille, ikäänkuin hän sanoisi:
Mitä töllistelet kohti taivasta ja sieltä etsit avaimiani? Etkö kuule, että olen antanut ne Pietarille? Ne ovat kyllä taivaan avaimet, se on totta, mutta ne eivät ole taivaassa. Minä olen jättänyt ne alas maan päälle. Sinun ei pidä etsiä niitä taivaasta, eikä mistään muualta, vaan löydät ne Pietarin suusta, jonne ne olen pannut. Pietarin suu on minun suuni, ja hänen kielensä on minun avainkoteloni, hänen virkansa on minun virkani, hänen sitomisensa on minun sitomisen!, hänen päästämisensä on minun päastämisenL
_ — — Minä katson vain sitä, mitä Pietarini sitoo ja päästää, siihen minä pitäydyin. — — — Älä anna tässä johtaa itseäsi harhaan tuon farisealaisen lörpötyksen, jolla muutamat pettävät itsensä, nimittäin kuinka muka ihminen voisi antaa anteeksi syntejä. — — — Pysy sinä Kristuksen sanoissa ja ole varma siitä, ettei Jumala millään muulla tapaa anna syntejä anteeksi, kuin suullisen sanan kautta, jonka tavan hän on määrännyt meille ihmisille. Ellet etsi anteeksiantamusta tässä sanassa, niin turhaan katsoa töllistelet taivasta kohti odottaen sieltä armoa, tai niinkuin he sanovat, sisällistä anteeksiantamusta."38
Luther osoittaa tässä mitä selvimmin, ettei kukaan tule osalliseksi armosta ja anteeksisaamisesta ohi maan päällä elävän seurakunnan. Sovituksen sana, virka ja valtuus kulkevat siinä perintönä sydämestä sydämeen ja uskosta uskoon. Tässä hylätään forenssinen käsitys vanhurskauttamisesta eli taivaallisessa tuomioistuimessa tapahtuva van-hurskauttaminen.39 Yhtä jyrkästi torjutaan spiritualistis-mystillinen eli sisäisen pelastuksen tie.40
Jumalan läsnäolo
Lutherin edellä esitetyt opetukset niiden suuresta erehdyksestä, jotka kaivatessaan syntein anteeksiantoa "katsoa töllistelevät taivasta kohden, josta se ei ole saatavissa", ovat ilmeisesti tähdätyt lähinnä sveitsiläisten uskonpuhdistajien käsityksiä vastaan. Heille Jumala näet oli yksinomaan transsendenttinen eli tuonpuoleinen, korotettu ja etäinen Jumala. Lutherille sen sijaan Jumala on samalla kertaa tuonpuoleinen ja immanenttinen eli tämänpuoleinen.41 Hänellä uusiutuu Raamatun Jumalakuva. Raamatun Jumala ei näet ole vain etäinen Jumala, joka asuu "korkeu-
dessa ja pyhyydessä", vaan hän on myös läheinen Jumala, joka asuu "niiden luona, joilla on särjettyjä nöyrä henki". Hän ei ole vain "valtias maailmain, joka tähtien kohtalot ohjaa", vaan myös se, jota rukoilemme: "Isämme, joka olet taivaissa."42
Sveitsiläisten uskonpuhdistajien käsitys ilmoituksesta johtuu suoraan heidän Jumala-kuvastaan. Niinkuin he eivät tunteneet läsnäolevaa, vaan ainoastaan etäisen Jumalan, niin on Hänen äänensäkin kaikunut vain menneisyydessä Raamatun aikana ja jäänyt sinne "ajan kuilun taakse, jonka yli johtavana ainoana siltana on Raamattu", kuten eräs reformoitu teologi toteaa.43 Reformoidun käsityksen mukaan Jeesuksen ajan jälkeen taivas on näet taas sulkeutunut, Jumalan ääni lakannut kuulumasta. Vain tämän äänen kaiku, vain taivaallisen valon jälkiheijastus on meillä jäljellä Raamatussa.44 Näin Zwingli ja Calvin opettivat, että yksin Raamatun välityksellä voidaan nyt löytää Kristus ja Jumalan ilmoitus. Pyhä Henki vaikuttaa ihmisessä uskon Raamatun lukemisen kautta.45
Luther sitävastoin julistaa mitä voimakkaimmin, kuten olemme nähneet, Jumalaa, joka ei ole jäänyt kauas "ajan kuilun taakse", vaan jonka ääni jatkuvasti kaikuu seurakunnassa ja sen välityksellä.46 "Pyhä Henki tekee työtään lakkaamatta viimeiseen päivään saakka ja sitä varten Hän on asettanut maan päälle seurakunnan, jonka välityksellä Hän kaiken puhuu ja tekee."47 Näinhän Luther selittää Isossa katekismuksessa kolmatta uskonkappaletta. Otamme Lutherin Kirkkopostillasta vielä erään otteen, joka valaisee asiaa:
"Etkös sydämestäsi riemastuisi, jos tietäisit jonkun paikan, missä Jumala tahtoisi sinua puhutella? Jopa jos saisimme kuulla enkelin puhuvan, totta juostaisiin silloin vaikka aina maailman ääriin asti. Mutta emmekö ole hulluja, surkeita ja kiittämättömiä ihmisiä, jotka emme kuule, mitä meille sanotaan? Tuossa seisoo Raamattu todistuksena, että Jumala puhuu meidän kauttamme, ja että se on yhtä paljon, kuin jos Hän itse puhuisi omalla suullaan. — — — Kenelle muulle siis valittaisit syntejäsi kuin Jumalalle?
Mutta mistä Hänet löydät muualta kuin Veljestäsi? Hän sinua sanalla vahvistaa ja auttaa."48 Kuten viimeisestä lainauksesta selvästi ilmenee, pohjautuu Lutherin oppi "elävästä sanasta" hänen Jumala-kuvaansa. Jumala, Kristus ei jää hänelle etäiseksi Jumalaksi, vaan tulee niin läheiseksi, että ottaa uskovan asunnokseen ja välikappaleekseen. Lutherin sekä teologian että hurskauselämän ydin on Kristus-mystiikkaa eli salattua yhteyttä Kristuksen kanssa. Raattamaa löysi Lutherin kirjoista tämän raamatullisen Kristus-mystiikan ja siihen pohjautuvan käsityksen "elävästä" sanasta.49
Vastaukset 5
Vanhimmat
Edelleen samasta kirjasta
Raamattu ja elävä sana
Eräs Raattaman opetuksen ydinkohta on käsitys "elävästä" sanasta. Kristuksen ääni kuuluu nykyisyydessä Pyhän Hengen saaneen seurakun-nan eli uskovien välityksellä. Tämä pohjautuu Lutherin oppiperintöön. Asian tärkeyden vuoksi viivymme vielä tämän kysymyksen tarkastelussa. Kumpi siis, Lutherin dynaaminen eli voimantäyteinen vai reformoitujen staattinen eli liikkumaton ilmoitusoppi on Raamatun ja alkukirkon mukainen?
"Israelin varhainen (profeetallinen) uskonto ei ollut nimeksikään kirjauskontoa. Päinvastoin siinä lähestyttiin Jumalaa uhreissa ja pyhissä menoissa, ja Jumala puolestaan puhui kansalleen elävää sanaa valitsemiensa aseiden, profeettojen välityksellä", toteaa eräs suomalainen Raamatun tutkija.50 "Jumala on puhunut kaikkein pyhäin profettainsa suun kautta, hamasta maailman alusta", selitti jo Pietari (Ap.t. 3: 21). Voidaanpa Uudessa testamentissa sanoa, että vanhan liiton vanhurskaat, jotka uskossa vastaanottivat profeettojen välityksellä heitä lähestyvän sanan ja Jumalan (Kristuksen) äänen, olivat osallisia Kristuksen hengestä (l. Piet. l: 11). Myös uuden liiton saamaajain tehtävänä on olla "Kristuksen suu ja ase". "Profeettojen nauttima suuri arvonanto sekä vanhassa että uudessa liitossa on itsestään selvä: hehän ovat Jumalan ääni", tunnettu saksalainen tutkija on todennut.51
Juuri siitä syystä, että seurakunnan elävässä sanassa kuultiin Hyvän Paimenen, läsnäolevan Kristuksen ääni, käsitämme, että evankeliumin suullinen jatkaminen oli apostolien jälkeisenäkin aikana kirkon johto-miesten mielestä arvokasta. Vanhan kirkon kirkkohistorioitsija Eusebius kertoo "apostolisiin isiin" kuuluneen piispa Papiaan sanoneen: "En usko saavani kirjoista niin suurta hyötyä kuin vielä elävien ihmisten elävästä äänestä."52
Myös kreikkalainen kirkkoisä Irenaeus vetosi voimakkaasti seurakunnan suulliseen sanaan: "Mitenkäs sitten, jolleivät apostolitkaan olisi jättäneet jälkeensä kirjoituksia? Eikö pitäisi seurata tradition järjestystä, jonka he ovat antaneet niille, joille he uskoivat kirkon? Tätä järjestystä seuraavat monet barbaarikansat, jotka uskovat Kristukseen ilman paperia ja mustetta, heillä kun on pelastus Pyhän Hengen sydämiin kirjoittamana ja he säilyttävät huolellisesti vanhaa perimätietoa."53
Tämä evankeliumin jatkuva ääni oli seurakunnan elämän perustus ja sen mukaan arvosteltiin kaikkea alkuseurakunnassa esiintyvää opetusta.54 Se oli myös vanhempi kuin Uusi testamentti, joka on niin sanoaksemme
läpileikkaus ja osa vanhimman seurakunnan julistusta Ja oppia.55 Kaiken opetuksen tulisi kaikkina aikoina olla yhtäpitävää tämän Raamattuun sisältyvän apostolisen julistuksen ja opin kanssa. Tätähän merkitsee uskonpuhdistuksen muodollinen periaate. Luterilaisuuden raamattuperi-aatteesta ei saisi eksyä oikealle eikä vasemmalle. Rooman erehdys on se, että traditio eli seurakunnan oppikäsitys asetetaan itse asiassa Raamatun yläpuolelle.56 Rooman käsityksen mukaan Raamattua on näet selitettävä ja tulkittava oppitradition mukaisesti, vaikka tällöin jouduttaisiin ilmeiseen ristiriitaan Raamatun hengen ja opetuksen kanssa.
Tätä Rooman erehdystä ajatellen Luther on kirjoittanut muun muassa seuraavat voimakkaat ja valaisevat sanansa suuressa Galatalaiskirjeen selityksessään: "Raamatun tulee olla hallitsevana ruhtinattarena: sitä on kaikkien alamaisesti kuuleminen ja noudattaminen. Ei sen mestareita, oikojiaja tuomareita, vaan aivan yksinkertaisesti sen todistajia, oppilaita ja tunnustajia tulee kaikkien olla, olkootpa sitten paaveja, Lutheruksia, Augustinuksia tai vaikkapa enkeleitä taivaasta. Eikä mitään muuta oppia saa seurakunnassa julistaa tahi kuulla kuin Jumalan puhdasta sanaa, se on pyhää Raamattua, tai muutoin olkoot sekä opettajat että kaikki heidän oppinsa kirotut. — — — Sentähden ei saa uskoa minua, ei kirkkoa, ei isiä, ei apostoleita eikä taivaan enkeleitä, jos opetamme Jumalan sanaa vastaan. Mutta Jumalan sana pysyy iankaikkisesti. — — — Ei kukaan mielellänsä sano kirkon erehtyvän ja kuitenkin täytyy myöntää sen niin tekevän, jos se vaan opettaa jotakin perustumatta Raamatun sanaan tai tätä vastaan. — — — Siis ei pidä kuulla kirkkoa, ei isiä, apostoleita eikä enkeleitä, jos he vaan eivät opeta Jumalan puhdasta sanaa."57
Epistolapostillassa Luther saamaa: "Havaitse nyt tässä minkä kirjan apostoli panee kristittyin eteen heidän lukeaksensa ja tutkiaksensa, nimittäin ainoastaan Pyhän Raamatun ja sanoo, että meidän oppimme on siinä. Jos nyt meidän oppimme löytyy Raamatussa, eipä meidän — — — pidä etsimän sitä muualta, vaan kaikkein kristittyin pitäisi joka päivä tätä kirjaa viljelemän."58 Syytä on myös viitata Schmalkaldenin artikkeleihin, joissa Luther muun muassa osoittaa, ettei ole mitään itsenäistä kirkon oppia Raamatun ohella, vaan ainoastaan Raamatusta saatu oppi.59
Toisaalta on huomattava, että yhtä erheellistä kuin on Rooman tavoin syrjäyttää Raamatun sana seurakunnan oppitradition eduksi, yhtä turmiollista on reformoitujen tavoin samastaa Raamattu ja elävä Jumalan sana sekä antaa Raamatulle se asema pelastusjärjestelmässä, joka sen oman ilmoituksen mukaan kuuluu elävälle seurakunnalle ja siinä läsnäolevalle Kristukselle.
Tämä reformoitujen raamattukäsitys on kuitenkin Melanchtonin ja ortodoksian perintönä60 tullut sangen yleiseksi luterilaisuudessakin. Sitä on pidetty suorastaan luterilaisuutena. Vasta 1920-ja 1930-luvulla on alettu Luther-tutkimuksen nousun myötä tehdä ero Lutherin ja reformoidun raamattukäsityksen välillä. Jopa eräs huomattavimpia reformoituja teologeja on todennut, että "usko syntyy vain pyhien yhteydessä". "Ihminen ei saa uskoa välittömästi Jumalan kädestä, vaan välillisesti jonkun ihmisen sanan kautta. Yksityisen ihmisen uskon edellytyksenä on seura-kunta." Raamatun yksinäinen lukeminen ei synnytä elävää uskoa. On erehdys luulla, että Raamatun lukemisen kautta voisi tulla kristityksi^ "Yhä uudelleen kohottaa päätään tuo väärä oppi, että ihminen voisi muka tulla kristityksi ja pysyä sellaisena vain Raamatun välityksellä." Raamattu on syntynyt Pyhän Hengen saaneen seurakunnan helmassa, ja vain osallisena samasta hengestä kyetään Raamattua oikein ymmärtämään ja käyttämään. "Tämä on yksi niistä kohdista, joissa Luther ja Calvin ovat kauimpana toisistaan; Lutherille on pääasia seurakunnan elävä ääni, Calvinille kirjoitettu sana."61
Apostoli Pietari kirjoittaa Raamatun synnystä ja sen selittämisestä: "Meillä on vahva profetallinen sana, ja te teette hyvin, että te siitä vaarin otatte niinkuin kynttilästä, joka pimeässä valistaa, niinkauvan kuin päi-vä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne. Ja se tulee teidän ensin tietää, ettei yksikään profetia Raamatussa tapahdu omasta selityk-sestä. Sillä ei yksikään profetia ole vielä ihmisen tahdosta tuotu edes; vaan pyhät Jumalan ihmiset ovat puhuneet, vaikutetut Pyhältä Hengel-tä" (2 Piet. l: 19-21).
Raattamaan ilmoituskäsityksessä yhtyvät sekä kerran tapahtuneen Kristuksen sovintotyön korostus että Pyhässä Hengessä tapahtuva jatkuva työ seurakunnassa. Raattamaa tuntee yhtäältä mitä voimakkaimmin kutsumuksekseen Jeesuksen Vapahtaja-kuvan ja täydellisesti suoritetun lunastustyön kirkastamisen ja ylistämisen. Toisaalta hän ei suinkaan hyväksy Jeesuksen lunastustyön pelkästään sisäistä kirkastumista vanhurskauttavan uskon oikeaksi perustaksi. Kristus antaa seurakuntansa (so. ruumiinsa), välityksellä "elävän" sanansa kuulua juuri nykyisyydessä neuvon, nuhteen, lohdutuksen ja anteeksiannon sanana. Mielenkiintoista on todeta, että se näkemys, johon monet luterilaiset teologit tällä vuosisadalla ovat tulleet, kirkastui Raattamaalle jo ennen viime vuosisadan puoliväliä. Sekä teologit että pohjalainen maallikkosaarnaaja löysivät kauan kadoksissa olleen uskonnollisen aarteen Lutherilta. Raattamaa tunkeutui Lutherin uskonnollisiin aarrekammioihin ilman mitään 1800-luvun teologian silmälaseja eli ennakko-oppeja. Raattamaan näkemys
"elävästä" sanasta eli seurakunnassaan jatkuvasti puhuvasta ja toimivasta Kristuksesta uskon perustuksena on Raamattuun ja Lutherin oppiin perustuvaa. Tällä Raattamaan näkemyksellä on yhä edelleen suorastaan reformatorinen merkitys, jos kohta sen arvoa ei ole riittävästi vielä käsitetty. Sen valossa avautuu näet selväksi raja luterilaisen ja toisaalta reformoidun pelastusopin ja ilmoituskäsityksen välille, raja, joka on yleisesti ollut umpeenkasvanut.62
Suomalaisessakin kansanhurskaudessa on sangen runsaasti reformoidun maailman tyyppistä uskonnollisuutta. Kun Luther neuvoo heränneen ja anteeksiantoa kaipaavan ihmisen seurakuntaan, joka jumalallisella valtuudella hoitaa sovituksen virkaa, ja jossa Kristuksen ääni kuuluu katuvaista armahtavana ja lohduttavana,63 opetetaan yleisesti, että syntejään katuva saa välittömästi Jumalalta tahi Raamatusta omistaa itselleen synninpäästön. Kummassakin tapauksessa, niin hyvin sisäisellä pelastustiellä kuin myös Raamatun armolupauksiin yleisesti luottamalla saatetaan syntyä lapseksi Jumalalle yksinäisyydessä ilman seurakunta-äitiä.64
Raattamaa opettaa, että ihminen saa vastaanottaessaan Jumalan armon evankeliumin sanassa sydämeensä Pyhän Hengen lahjan. Hengen todistus ei ole kuitenkaan pelkkä tunne, vaan Pyhä Henki, elävä Kristus, vaikuttaa ennen kaikkea Sanassa ja Sanan kautta, jota hän puhuu ruumiinsa (so. seurakuntansa) välityksellä.
Aika pitkä lainaus, mutta täyttä asiaa kaikki. Hyvä että jaksat tännekin pimeyden keskelle tuoda valoa.
...miksi es.lest. keskuudessa aikoinaan Zidbeck tituleerattiin halveksivasti "Siipipekaksi", joka tarinan mukaan oli "viemässä elävää ristillisyyttä kuolleenuskon kirkkoon".
Lestadiolaistutkijan oma elämäntarina, jossa kerrotaan myös huomioita esikoislestadiolaisuudesta.
Minun omat huomioni ovat tällä palstalla käydyn keskustelun perustaalla samansuuntaisia. Pietistinen suuntaus, jolle ominaista lakihenkisyys ja perinteitten korostaminen. En ole mikään tutkija, joten tämä on suhjektiivinen näkemykseni asiasta. Voi olla väärä. Raja esikoisten ja vanhoillisten opissa on hiuksen hieno, mutta silti hyvin merkittävä.
Lakihenkisyys uskovaisille kuivattaa uskon. Lestadiuksen kirjoittamat värikkään lakihenkiset saarnat, jotka oli tarkoitettu epäuskoisille, ovat tänän lakihenkisyyden taustalla osittain. Kun lain ja ihmissääntöjen noudattamista korostetaan, tulee lakien ja sääntöjen noudattamisesta helposti itsetarkoistus. On myös kyse jonkinlaisesta epäuskosta ja itsevanhurskaudesta, kun luotetaan omiiin pelastusmahdollisuuksin sääntöjen noudattamisen kautta. Lakihenkinen omavanhurskas etsii vikoja uskovaisten käytöksestä ja EI NÄE( EI USKO) EVANKELIUMIN JA SYNNINPÄÄSTÖN VOIMAAN.
Itse asiassa lakivanhurskaudessa asetaan perinteet ja säännöt Raamatun yläpuolelle. Juuri tätä vastaan Luther taisteli puhdistaessaan ei Raamatullisia aineksia uskostamme.
Matteus 15 osat I ja II
Ei saastuta se mikä menee sisälle suusta, vaan mikä tulee suusta ulos.
.I;., Kristustus vastaa Pharisealaisia zsam säädyistä; II. Osoittaa, mikä ihmisen saastuttaa; III. Koettelee Kanaanean vaimoa ja antaa, hänelle avun; IV. Parantaa monta sairasta',..v• Ruokkii 4.000 miestä. 7 leivällä ja muutamilla, kalasilla,
1. Silloin tulivat Jesuksen tykö kirjanoppineet ja Pharisealalset Jerusalemista*, ja sanoivat:
• Mark. 7: l.
2. Miksi sinun opetuslapses rikkovat vanhinten säädyn? sillä ei pese käsiänsä leipää syödessänsä.
3. Niin hän vastaten sanoi heille: miksi tekin rikotte Jumalan käskyn, teidän säätynne tähden?
4. Sillä Jumala käski, »sanoen kunnioita isääs ja äitiäs*: Ja Joka kiroilee Isää eli äitiä, hänen pitää kuolemalla kuoleman .
• 2 Mos. 20: 12. 5 Mos. 5- 16. Sir. 3: 9. Eph. 6: 2. t 2 Mos. 21- 17
3 Mos. 20: 9. San. l. 20: 20.
5.. Mutta te sanotte: Jokainen sanokaan isälle taikka äidille: se on uhrattu, jolla sinua piti minulta autettaman*: ja ei ensinkään kunnioittaisi isäänsä ja äitiänsä.
* Mark. 7:11.
6. Ja te olette rikkoneet .Jumalan käskyn teidän säätynne tähden.
7. Te ulkokullatut! Jesaias ennusti teistä oikein sanoen:
8. Tämä kansa lähestyy minua suullansa, ja kunnioittaa minua huulillansa; mutta heidän sydämensä on kaukana minusta.
Jos. 29: IS. Mark. 7: 6.
9. Vaan turhaan he minua palvelevat, opettain niitä opetuksia, jotka ovat ihmisten käskyt.
Mark. 7: 7.
II. 10. Ja hän kutsui kansan tykönsa, ja sanoi heille: kuulkaat ja ymmärtäkäät!
11. Ei se ihmistä saastuta, mikä suusta menee sisälle, vaan se, mikä suusta tulee ulos, saastuttaa ihmisen.
12. Niin tulivat hänen opetuslapsensa, ja sanoivat hänelle: tiesitkös, että Pharisealaiset pahenivat, kuin he tämän puheen kuulivat?
13. Mutta hän vastasi ja sanoi: jokainen istutus, jota ei minun taivaallinen Isäni ole istuttanut, pitää juurinensa revittämän ylös.
Joh. 15: 2.
14. Antakaat heidän olla: he ovat sokiat sokiain taluttajat"; .jos sokia sokiaa taluttaa, niin he molemmat kuoppaan lankeavat.
• 23: 16. Luuk. G: 39.
13. Niin vastasi Pietari ja sanoi hänelle: selitit meille tämä vertaus.
Mark. 7: 17.
16. Niin Jesus sanoi: vieliiku tekin olette ymmärtämättömät?
17. Ettekö te vielä ymmärrä, että kaikki, mitä suuhun sisälle menee, se menee vatsaan, ja sillä on luonnollinen uloskäyminen.
18. Mutta jotka suusta tulevat ulos, ne lähtevät sydämestä ulos, ja saastuttavat ihmisen.
19. Sillä sydämestä* tulevat ulos pahat ajatukset, murhat, salavuoteudet, huoruudet, varkaudet, väärät todistukset, pilkat: • l Mos. 6:5. 8:21.
20. Nämät ovat ne, jotka saastuttavat ihmisen; mutta pesemättömillä käsillä syödä, ei saastuta ihmistä
Vanhoillislestadiolaisuus ei kannata piestismiä, vaan on Lutherin tavoin riisumassa pois ei raamatullisia(tai sen hengen vastaisia) ihmisten tekemiä aineksia ja sääntöjä. Piestismi on katollilaisuuden perinteiden jatkaja.
Esikoislestadiolaisuuden perustajaa, Purnua(myös Takkista), nuhdeltiin vuonna 1897. Purnu ja purnun kannattajat ymmärsivät tämä nuhteen valtakirjakseen ja perustivat oman eriseuran.
Ymmärrän hyvin esikoislestadiolaisten halventava reaktiot, sillä ei tunnu mukavalta saada arvostelevaa kritiikkiä.
Seuraavassa on Ziedbeckin oma kertomus joistakin elämänvaihesta. Pitkä on kertomus. En jättänyt mitään pois. Ensimmäisessä kertomuksessa jätin pois esikoislestadiolaisuuden arvioinnin(=huomioita), tässä se on mukana.
Lapsuuden uskonnollisia kokemuksia
Isäni uskonnollisuus perustui lähinnä pietistis-reformoituun yhdistyshurskauteen. Kuopion vuosinaan hän oli kauan kirkkoneuvoston ja myös NMKY:n johtokunnan jäsen. Kuopion aikana hän oli myös kirkolliskokouksen maallikkojäsenenä vuosina 1903 ja 1908. Helsingissä, johon muutimme vuonna 1914, hän kuului Suomen Lähetysseuran johtokuntaan.
Hurskaudessaan isäni oli sangen askeettinen. Hän ei käynyt koskaan teatterissa eikä juuri harrastanut ammattikirjallisuuden lisäksi muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta. Vilppi ja kaikenlainen epärehellisyys oli hänelle kauhistus. Sellaisesta kiinnijoutuminen tiesi välitöntä käskyä: "Housut alas!" sekä koivuvitsaan tutustumista. Kun äidin antamien pikku kuritusten aihe jäi pojalle usein hieman epäselväksi, isän kohdalla ei ollut koskaan tällaista tilannetta. Lapsi kaipaa saada elämälleen tienviitoiksi selvät käskyt ja kiellot. Ne antavat hänelle turvallisuuden tunteen. Jos oli rikkonut näitä vastaan, niin itse tiesi ansainneensa rangaistuksen. Sen kärsittyään tiesi, että rikkomus tai rike oli korjattu ja hyvitetty. En muista, että koskaan olisin lapsena tuntenut katkeruutta isän antamasta kurituksesta. Sen jälkeen oli elämä taas oikeilla raiteillaan ja kaikki hyvin. Rakastin entistä enemmän isää ja tiesin hänen rakastavan minua. Hän edusti lapselle siveellistä maailmanjärjestystä ja vastasi sen säilymisestä. Oikeasta kurituksesta puhuu Raamattukin (Hebr. 12: 5—11, Ilm. 3: 19).
Muistan, että pikkupoikana, 4—5 -vuotiaana, usein hiivin salaa kurkistamaan varovasti ovea raottaen isäni huoneeseen. Päivällisen jälkeen isäni tapana oli heittäytyä hetkeksi pitkälleen huoneensa sohvalle. Tirkistäessäni huoneeseen tiesin, nukkuiko isä vai oliko hän valveilla. Kummassakin tapauksessa hän piti silmänsä kiinni, mutta vähän erilailla. Jos hän oli valveilla, hän huomasi pikku pojan ovenraossa ja viittasi tätä tulemaan luokseen ja istuutumaan sohvan reunalle viereensä. Hän otti minua kädestä ja ryhtyi kertomaan, ei satuja, vaan otteita Vanhan Testamentin partriarkkahistoriasta. Varsinkin Joosef-kertomukset olivat mieluista kuunneltavaa. Niiden parissa viivyimme luulisin jopa kuukausia. Myöhemmin siirryimme Uuden testamentin puolelle. Nämä olivat ihania hetkiä pikku miehen elämässä. Kun isän silmät alkoivat käydä raskaiksi painuen lopulta kiinni, minä hiivin hiljaa pois jättäen hänet nukkumaan. Näin sain jo varhain tutustua Raamatun henkilöihin ja kiintyä heihin.
Vaikka isäni oli virallisesti tietysti luterilainen, hänen uskonnollisuudessaan oli huomattava kalvinilainen leima, näin mm. hänen asenteessaan työhön. Työ oli Calvinin mukaan Jumalan ensimmäinen käsky ihmisille: "Tehkää maa (luonto) itsellenne alamaiseksi" (l. Moos. l: 28). "Herra pani ihmisen paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä" (l. Moos. 2: 15). Laiskuus on suuri synti, se on Jumalan ensimmäisen käskyn rikkomista. Tämä ajatus hallitsi paljon isääni. Kesälomat hän uurasti aamusta iltaan hankkimallaan puutarhatilalla Hattulan Tenholassa. Muistan, kuinka minulla kesäisin koulupoikana oli alati paha omatunto, ellen ollut isääni puutarhatöissä auttamassa.
Jo varhaisessa lapsuudessa ihminen voi kokea synnin ja sen aiheuttaman sielun hädän ja tuskan raskaana. Vietimme useita kesiä varhaislapsuudessani Lahisten kartanon Tunturi-nimisessä huvilassa. Kartanon päärakennuksen, puutarhan ja puistoalueen lähellä sijaitsi talousrakennusten ympäröimä aukio. Sitä reunustivat navetta sekä talli monine työ- ja vaunuhevosineen, joiden nimet, Stella ja Blanka, vieläkin muistan. Ikätovereilleni Jarlin ja Holgerin (von Konow) kanssa sain kokea unohtumat-toman mieluisia kesiä. Tallin vieressä oli työläisperheitten asuntorakennus. Kerran, 7-vuotiaana, ohittaessani tuon työläisrakennuksen näin maassa kauniin kulkusen. Otin sen. Vilkaisin ympärilleni. Kukaan ei huomannut. Piilotin tuon löytämäni aarteen. Syksyllä otin sen mukaani muuttaessamme Kuopioon. Pian kaupunkiin muuton jälkeen tuo kaunis tiuku alkoi painaa tuntoani. Se oli varmaan jonkun köyhän pikkupojan lelu, lapsen, joka nyt suri kadottamaansa aarretta. Tämä ajatus alkoi vaivata minua. Iltaisin en saanut unta. Ruokahaluni kärsi. Vanhempani kävivät levottomiksi. He kysyivät neuvoa perhelääkäriltämmme, lääkintäneuvos Julius Victor Johnsonilta, professori Gunnar Soinisen — silloisen leikkitoverini - isältä. Hän määräsi minulle annettavaksi pari kolme kertaa päivässä lusikallisen kalanmaksaöljyä. Kiltisti koetin niellä tuota inhottavaa nestettä. Mutta omantunnon syytöksiin ei kalanmaksaöljy auttanut.
Lopuksi sisäinen tuska pakotti minut avautumaan äidilleni. Kun olimme keväällä muuttaneet maalle, hän lupasi heti tulla kanssani tuon työläisperheen asuntoon. Hänen tuellaan voisin kertoa, mitä sydämelläni oli sekä pyytää anteeksi "varkauttani". Kävi ilmi, etteivät he olleet tietoisia koko kulkusesta. He arvelivat, että se oli noiden ihailemieni kartanon
vaunuhevosten koristeellisiin valjaisiin kuulunut helistin. Tapaus osoittaa, kuinka vähän hyvät, uskonnollismielisetkin vanhemmat ymmärsivät lastensa sielunhoidon tarpeellisuutta. Kalanmaksaöljyllä koetettiin parantaa tunnon tuskissa kipuilevaa poikasta. Kuinka usein ruumiillisen sairauden aiheuttajana onkaan jokin sielullinen haava, vamma, joka tarvitsisi aivan toisenlaista lääkitystä. Lääketieteen alalla tämä ruumiin ja sielun välinen yhteys ja keskinäinen vuorovaikutus nykyään tajutaankin jo hyvin.
3. Ensimmäiset virkapaikkani
Piispa Jaakko Gummerus vihki minut tammikuun 4. päivänä 1927 papiksi Tampereen tuomiokirkossa. Ensimmäinen työpaikkani oli Erä-järvi. Orijärven asemalta ajoin vaimoni Kerstinin (s. Borg) ja kahdeksan kuukauden ikäisen Marjatta-tyttäreni kanssa reellä kovassa pakkasessa juhlavalaistuun, kauniin luonnon keskellä sijaitsevaan pappilaan. Siellä meitä odotti salintäyteinen, omaa pappia jonkin aikaa ilman olleen seurakuntaväen juhlava ja liikuttava vastaanotto. Kirkkokuoroa johti ystävällinen ja aina avulias kanttori Kaarlo Valkeus (1885—1955),5 jonka opastuksella kirjoitin sitten ensimmäiset papintodistukseni. Pieni herttainen puukirkko oli käytännöllisesti katsoen lämmittämätön ja talvi 1927 oli kova pakkastalvi. Alttarilla samoin kuin saarnatuolissa olin pukeutuneena lämpimään lammasnahkaiseen turkkiin. Jumalanpalveluksen kestettyä jonkin aikaa alkoi kuulua yhä äänekkäämmäksi käyvä jyminä, kun kirkkokansa koetti lämmitellä palelevia jalkojaan. Eräjärvi on jäänyt minulle erittäin mieluisaan muistoon.
Vapulta sain siirron Lahteen. Laajat kaupunkia ympäröivät asuntoalueet kuuluivat aina vuoteen 1932 asti Hollolaan, jolloin ne liitettiin Lahden kaupunkiin. Tuon viisivuotiskauden 1927—1932 hoidin ainoana pappina tuota esikaupunkialuetta, josta käytettiin nimitystä "Lahden ympäristöseurakunta". Sillä oli oma kanslia, joka sai antaa kaikkia papintodistuksiakin. Avioliittokuulutukset luettiin samana pyhänä Hollolan emäkirkossa ja Lahden vanhassa, kodikkaassa puukirkossa, jossa ympäristöseurakunnan jumalanpalvelukset pidettiin joka sunnuntai klo 12. Sama pappi saamasi kirkonmenoissa klo 10 ja 12. Edellinen oli Lahden seurakunnan virallinen jumalanpalvelus. Olin ainoana pappina tuossa ympäristöseurakunnassa, jossa oli noin 5000 asukasta.
Vallitseva kieltolaki räikeine epäkohtineen toi varsin vaikean tilanteen vastuulleni annetulla alueella. Koko alueella oli yksi tai ehkä kaksi poliisia. Kunnon kansalaiset olivat kiusaantuneet vallalla olevasta huliganismista. Tilanteen pakottamana kutsuin koolle yleisen kansalaiskokouksen ympäristöseurakunnan alueella sijaitsevaan ns. Asemantaan kansakouluun. Yleisö täytti juhlasalin. Alustukseni jälkeen seuranneessa keskustelussa esitettiin keinoja tilanteen parantamiseksi ja valittiin joukko vapaaehtoisia valvomaan järjestystä ja panemaan "pirtutrokarit ja muut lurjukset" kuriin. Näin ilmoittautuneille järjestysmiehille hankimme Hämeen lääninhallitukselta poliisivaltuudet. Itse otin osaa heidän toimintaansa.
Useat näistä miehistä olivat esikoislaestadiolaisia. Heistä haluan mainita nimeltä miesten parhaisiin kuuluneen Leevi Koskimaan. Kun Lahden kaupungissa oli komissaarin toimi haettavana, matkustin useitten "miestemme" kera Hämeenlinnaan maaherra, vapaaherra Albert von Hellensin puheille. Suositimme Koskimaan nimittämistä, joka sitten tapahtuikin. Leevi Koskimaa kaatui talvisodassa yrittäessään vangita vihollisdesanttia. Hänen sankarikuolemansa jälkeen toimeenpantiin yleinen, koko maan käsittänyt varainkeräys hänen leskensä ja suuren lapsi joukkonsa auttamiseksi. Lahden Säästöpankin julkaisemassa perinnekirjassa kerrotaan tästä vapaaehtoistoiminnasta järjestyksen palauttamiseksi esikaupunkialueelle: "Noina vuosina täällä Lahdessa oli pastorina ja opettajana Aulis Zidbeck. Hän oli innokas kieltolain kannattaja, joka halusi osallistua jopa maanteillä toimitettaviin ratsioihin. Partio pysäytteli autoja tarkastaen ne. Jos ainetta oli, auto ei yleensä noudattanut pysähtymiskehotusta, ja silloin alkoi vimmattu takaa-ajo. Usein tavoitettiin auto ja saatiin pienen tulituksen jälkeen pysähtymään. Ehkä sittenkin suurin osa pääsi pakenemaan. Salakuljettajilla oli niin hyviä autoja, ettei niitä tavoittanut heikoilla poliisiautoilla. Aulis Z:n lisäksi oli muitakin vapaaehtoisia partiomiehiä. Lopulta heillä oli oma autokin. Se oli tietysti vaarallista puuhaa .. ."6
4. Esikoisten seurakuntaan
Verrattain pian Lahteen tuloni jälkeen jouduin tekemisiin paikkakunnan lukuisten esikoislaestadiolaisten kanssa. Muistan erityisesti kastetilaisuuden eräässä laestadiolaiskodissa. Nuoren miehen itsevarmuudella ryhdyin väittelemään kummeina olleiden miesten kanssa. Näiden tiedot Raamatusta, Lutherin postilloista sekä kirkkomme tunnustuskirjoista hämmästyttivät minua. Teologisen tiedekunnan korkeista arvosanoista huolimatta tunsin itseni peräti avuttomaksi ja vasta-alkajaksi. Se johti minut kuukausia kestäneeseen uuteen opiskeluun. Huomiotani kiinnitti tuossa kastetilaisuudessa eräs kummi, joka ilmoitti ammatikseen "leipuri". Hänen nimensä oli Kalle Helenius. Hänen olemuksessaan oli ihmeellistä ryhtiä ja arvovaltaa. Tutkiskellessani työhuoneeni hiljaisuudessa noita mainitsemiani teoksia minulle valkeni, että tuo laestadiolaisuuden ydinoppi seurakunnasta, jonka pietistis-reformoidun pelastusnäkemyksen varsin yleisesti omaksunut kirkkomme on laajalti kadottanut, olikin alkuperäinen raamatullis-luterilainen oppi. Sen mukaan maan päällä hoitaa sovituksen virkaa Kristuksen valtuuttamana seurakunta, jonka välityksellä Ylösnoussut jatkuvasti puhuu ja toimii ja joka on kaikkien Jumalan lasten äiti.
Kiinnostukseni laestadiolaisuuden pelastusoppiin oli näihin aikoihin täysin älyperäistä, teologista. Älyllisen rehellisyyden vaatimus oli kohdallani tinkimätön. Jos olin opiskelussani ja ajattelussani tullut edellämainittuun vakaumukseen, minun oli myös noudatettava vakaumustani ja liityttävä mainittuun herätysliikkeeseen. Otin tuon askeleen eräissä kotiseuroissa Joel Ahosen, Kalle Heleniuksen langon luona.
Lahdessa oloni aikana (1927-1936) olin vuosina 1928-1932 verrattain paljon mukana "esikoisten" toiminnassa. Teoksessani "Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa" (1941) olen kertonut verrattain seikkaperäisesti esikoisten opillisista näkemyksistä ja toiminnasta. Noina vuosina otin "täydestä" sen näkemyksen alkuperäisen "esikoisseura-kunnan" hajoamisesta vanhoillisuudeksi ja esikoisuudeksi. Raattaman Purnulle Lannavaarassa 1897 antama julkinen varoitus tulkittiin Jellivaaran saarnaajien taholla hallitusvallan ja vastuun siirroksi Purnulle. Useat saarnaajat kohtelivat minua rakkaana veljenä. Poikkeuksen teki eräs lahtelaissaarnaaja7. Miltei jokaisessa saamassaan hän varsin loukkaavin sanoin varoitti papeista, jotka yrittävät liittyä mukaan ilman totista syntisurua ja katumusta vain saadakseen korjata kristillisyyttä ja alistaa sen piispallisen kirkkohallinnon alaisuuteen. Lopulta en jaksanut enää kuunnella tuota jatkuvaa minuun kohdistunutta varoittelua ja epäluulon herättämistä, vaan vetäydyin pois.
Useat esikoislaestadiolaiset ovat jääneet kuitenkin minulle rakkaaseen muistoon vielä siirryttyäni Lahdesta vuonna 1936 ensin Turkuun ja sitten vuonna 1947 Saloon ja Uskelaan. Ennen muita haluaisin näistä uskollisista ystävistä mainita Kalle Heleniuksen perheineen. Sen nuoret käyttävät nykyisin nimeä Valtari. Mainittu Helenius ei ollut saarnaaja. Kuitenkin hän oli kauan aikaa koko esikoisten herätysliikkeen suuresti arvostama uskonnollis-taloudellinen tuki, jonka kokoava ja sovitteleva vaikutus tuntui kautta koko herätysliikkeen. Hänen yhdessä ystävällisen ja hyväntuulisen puolisonsa Mimmin (s. Ahonen) kanssa luomansa koti oli paljossa esikoislaestadiolaisten kokoontumispaikka, "kristittyjen kestikievari". Taloudellisesti tyhjästä alkaneina nämä aviopuolisot uutteralla työllä, yritteliäisyydellä ja ajallisella siunauksella olivat luoneet huomattavan varallisuuden. Heidän hankkimansa ja kehittämänsä toiminimi "Oululainen Kotileipomo" oli ulottanut toimintaansa monille paikkakunnille ja kaupunkeihin. Se valmisti leipomotoimintansa ohella tehdasmaisessa myllyssä hyvässä maineessa ollutta "Kaunike"-nimistä karjarehua. Kalle Heleniuksen kuoltua (vuonna 1944) perikunta päätti luopua perheyhtiöstä ja myi sen Fazerille kesällä 1948.
Kalle Helenius oli erittäin isänmaallinen mies. Yhdessä viiden poikansa kanssa hän kuului Lahden suojeluskuntaan osallistuen ahkerasti sen toimintaan. Tämä kuvaa hyvin esikoislaestadiolaisten poliittis-yhteiskunnallista asennetta. Samaa kuvastaa myös seuraava tapahtuma. Juhannus-kokouksiin kesällä 1931 kokoontunut monituhantinen juhlakansa päätti lähettää kirjeellisen vetoomuksen silloiselle presidentti P.E. Svinhufvudille Naantalin Kultarantaan. Vetoomuksessa vaadittiin valtiovallan taholta kovempia otteita vallalla ollutta laittomuutta vastaan. Kirjettä lähetettiin henkilökohtaisesti perille viemään kirjeen laatijan Aulis Z:n lisäksi opettaja Juho Hirvonen Polvijärveltä, mainittu Kalle Helenius ja peltiseppä Joel Ahonen Lahdesta sekä kauppias Svante Vesterinen Turusta. Naantalista ei silloin vielä ollut siltayhteyttä Luonnonmaalle. Naantalin venesatamasta meidät nouti presidentin moottorivene, jonka mukana meitä saapui vastaanottamaan presidentin silloinen vanhempi adjutantti, eversti Heikki Kekoni. Hän lausui meidät tervetulleiksi presidentin puolesta. Oli sydäntä lämmittävä hetki, kun Svante Vesterinen ja presidentti Svinhufvud, kaksi suurikokoista miestä, syleilivät toisiaan kumpikin syvästi liikutettuina. Presidentti, joka äskettäin oli astunut korkeaan virkaansa, pyysi, että laestadiolaiskristityt, joita kohtaan hänellä oli syvä kunnioitus ja vilpitön luottamus, muistaisivat häntä esirukouksin. Lähtiessämme Vesterinen siunasi häntä juhlallisesti Jeesuksen nimessä ja veressä.8
8 Julkilausumasta ja sen perille toimittamisesta ks. Jouko Talonen, Eräs ajankuva: esikois-lestadiolaisten yhteiskunnallinen julkilausuma vuonna 1931. SKHS Vuosik 72 1982 Hel-sinki 1982,236—245.
5. Huomioita esikoisten opista
Vetäytymisen! esikoisuudesta ei johtunut ensisijaisesti henkilökohtaisesta loukkaantumisesta johonkuhun yksityiseen saarnaajaan. Olin kauan kiusaantuneena kuunnellut monien esikoissaarnaajien perin kireitä ja lakihenkisiä saarnoja.
Tämän suunnan juuret ovat niissä piireissä, joiden edustajana oli ollut voimakasluonteinen ja lahjakas saarnaaja Juho Takkinen, joka kuoli 1892. Tämän Amerikassa toimineen saarnaajan vaikutuksesta oli mm. Jeesuksen ja apostoleitten jäljittely vaatimus askeettisine sääntöinen saanut tärkeän aseman hänen ympärilleen kokoontuneitten keskuudessa. Juhani Raattamaan ja Takkisen välinen ero ilmenee esimerkiksi heidän opetuksissaan ripistä. Pinnalta katsoen siinä tuskin oli eroa. Kummatkin opettivat synnintunnustuksen tarpeellisuutta ja teroittivat tunnustusta seuravan synnin päästön arvoa evankeliumin ytimenä. Se tapa, millä he puhuivat synnintunnustuksesta, paljastaa kuitenkin näiden miesten kristillisyyden näkemyksen välisen sisällöllisen eron. Takkinen näki syntien tunnustamisessa Raamatun vaatimuksen, jonka tarkka täyttäminen oli velvollisuus. Hän vetosi mm. Nehemiaan, joka luki lakia kansalle. Koska laki painui heidän tuntoihinsa ja teki heidät levottomiksi ja alastomiksi, niin tulivat Israelin lapset ja tunnustivat syntinsä ja isäinsä pahat teot (Nehemia 9: 1—3). Johannes Kastajasta Takkinen totesi: "Tämä voimallinen parannuksen saarnaaja haavoitti ja paransi terävillä sanoillaan heidän omiatuntojaan niin, että he tulivat herätykseen ja synnintunnustukseen." Hän viittasi myös Jeesuksen sanoihin (Matt. 18: 23): Sen tähden on taivaan valtakunta kuninkaaseen verrattu, joka tahtoo lukua laskea palvelijainsa kanssa. Takkinen selitti näitä sanoja seuraavasti: "Me ymmärrämme taivasten valtakunnalla elävää kristillisyyttä eli syn-tein anteeksiantamuksen valtakuntaa. Luvun laskulla palvelijoitten kanssa me ymmärrämme sen merkitsevän synnintunnustamista." Takkinen ei kuitenkaan opettanut, että tunnustus puhdistaisi sydämen ja omantunnon; sen tekee anteeksiannon sanaan yhdistetty Kristuksen veri. Synnintunnustus ei puhdista omaatuntoa, vaan saarna Kristuksen verestä uskolla omistettuna.9 Takkinen painotti synnintunnustuksen tarpeellisuutta sillä tavoin, että se todellisuudessa tuli merkitsemään pakkorippiä. Jonkin synnin anteeksisaaminen edellytti aina sen tunnustamista. Pakkoripin puoltajat olivat useimmiten myös ns. ajatusripin kannalla. Koska siis synnillisistä teoista puhdistuminen edellytti rippiä, niin samoin oli asianlaita ajatussynteihinkin nähden. Tällainen rippioppi johti arat tunnot tuskalliseen ja alituiseen itsetarkkailuun ja itse-erittelyyn. Varmuuden vuoksi ripittäydyttiin samasta asiasta yhä uudelleen, ettei mikään synti jäisi tunnustamatta ja tunnustamattomana anteeksi saamatta.
Synnintunnustus merkitsi Raattamaalle ennen kaikkea Jumalan lapsilleen antamaa siunattua lahjaa. Hän piti luonnollisena sitä, että herännyt ihminen tunnustaa syntinsä. Rippi ei kuitenkaan merkinnyt Raattamaalle autuaaksitulemisen ehtoa, vaan rippi oli jo vanhurskautetun ihmisen uskon hedelmä.
Raattamaa koetti hillitä laajoissa laestadiolaispiireissä yhä yleisemmäksi tullutta ajatusten ja tekojen yhä uusiutuvaa julkista tunnustamista yleisessä kokoustilaisuudessa. Tämä monissa uskonnollisissa liikkeissä käytännössä oleva syntien näytteille asettaminen saattaa olla kaikkea muuta kuin siveellisesti rakentavaa kuulijoille. Samalla se on omiaan vastenmielisellä tavalla tyydyttämään yhtäältä huomion herättämishalua, toisaalta inhimillistä uteliaisuutta. Salainen ansiollisuusajatus liittyy helposti tällaiseen rippikäytäntöön. Julkisen ja alituisen ripittäytymisen kautta ansaitaan hyvän kristityn maine uskonveljien keskuudessa.
Esikoislaestadiolaisten piirissä on tullut saarnaajilta saadusta henkilökohtaisesta synninpäästöstä mittapuu, jolla saatetaan arvioida sekä omaa että veljien tai sisarten kristillisyyttä. Rippi tehtiin uskonnolliseksi velvollisuudeksi eli laiksi, joka johdattaa ihmiset joko omahyväisyyteen ja farisealaiseen varmuuteen tai sitten alituiseen itse-erittelyyn, epävarmuuteen ja epäitsenäisyyteen. Laestadiolaisen rippiopin tarkastelu osoittaa samalla, kuinka ulkonaisesti katsottuna hiuksenhieno on raja Jumalan lahjaksi ynnä omantunnon kirvoittamiseksi ja toisaalta velvollisuudeksi ja laiksi käsitetyn synnintunnustuksen välillä. Merkitykseltään näiden kahden välillä on kuitenkin syvä kuilu.
Takkislaiset piirit olivat ankaran askeettisia. Kristillisyys oli heille olennaisesti Jeesuksen alennusmuodon ja esikuvan jäljittelyä. Erityisellä rakkaudella he alleviivasivat niitä Laestadiuksen opetuksia, joissa tämä ruoski maailmassa vallalla olleita sivistys-, seurustelu- ja pukeutumis-muotoja. Maailmanmuodon mukaisuuden asemasta kristittyjen piti kai-kessa esiintymisessään noudattaa "alennuksen muotoa". Jellivaaran esikoissuunnan keskuudessa ollaan taipuvaisia sijoittamaan synnin saastutus erilaisiin ulkonaisiin ilmiöihin. Kaikki muu kuin hengellinen laulu leimataan synnilliseksi huvitukseksi. Vanhan testamentin kuvakieltoa noudatetaan miltei juutalaisella ankaruudella. Taulut, ryijyt ja seinäkoristeet ovat ilmauksia maailmanrakkaudesta, merkkejä siitä, että synnin spitaali on tarttunut seiniin. Ruukkukasvien kieltoa perustellaan vuori-saarnan lauseella: "Katsokaa kukkia kedolla." Myös vaatetukseltaan tulee kristityn erottautua "maailman muodosta". Pukeutumisessa on seurattava kristillisyyden mallia. Naisilla siihen kuuluu huivi ja löysä röijy. Kaikki korut ovat luonnollisesti kiellettyjä. Miesten tulee olla ilman solmiota. He eivät saa käyttää edes vihkisormusta. Tämän kiellon tueksi vedotaan Jaakobin kirjeen 2. luvun 2. jakeeseen.
Kiellettyjen esineiden ilmestyminen on merkki joko siitä, että itse oppiin on tullut vika tai sitten siitä, että kristillisyys on käynyt halvaksi asianomaisten kohdalla. Niiltä, jotka eivät tottele ja noudata säännöksiä, kielletään evankeliumi ja Jumalan lapseus.
Jaksoin olla niinkin kauan heidän mukanaan ja hengellisen nälkäni ravinnoksi tyytyä leivän ja tuoreen ruohon asemasta "pettuleipään ja risuihin", koska esikoisuuden piirissä olijoitakin saarnaajia, jotka jakoivat silloisen käsitykseni mukaan todella evankeliumin ja alkuperäisen raattamaalaisen näkemyksen mukaista ravintoa kuulijoilleen. Nämä saarnaajat olivat itse erehdyksestä tai sattumalta, kuten minä, joutuneet "vieraaseen" laumaan. Eniten käy surku monia nuoria, jotka liian ahtaan, kulttuuri vihamielisen ja askeettisen kurin alaisuudesta helposti karkaavat täyteen maailmallisuuteen. Heiluri heilahtaa helposti toiseen äärimmäisyyteen. Tällaisessa lakihenkisessä muodossa esikoisuus antaa koko kristillisyydestä vääristetyn ja luotaan työntävän muodon.
mielenkiintoisesta pätkästä jossa ohimennen muisteltiin isoisoisäänikin. Monet vanhemmat esikoisuudessakin tosiaan muistavat Zidbäckin. Ei hän ole ainoa, jolle kristillisyys ei ole kelvannut. Kautta aikojen on ollut niitä, jotka haluaisivat "harrastaa" kristillisyyttä, mutta kun pitäisi nöyrtyä Jumalan Sanan alle, lähdetäänkin etsimään helpmpaa tietä, sellaista, jolla ei tarvitsisi luopua kunniastaan.
Rippi ei ole koskaan esikoislestadiolaisuudessa ollut autuuden ehto, eikä mikään muukaan ihmistyö.