Nunna Kristoduli kirjoittaa kirjassaan "Rukouksen valaisema tie", että häntä vavahdutti se, että tuhannet konttasivat taannoin hindulaisen Amman halattavaksi. Kristoduli sanoo, että meillä on valtava hellyyden ja äidin kaipuu täällä äidittömän protestanttisuuden alueella.
Protestanttisuudesta puuttuu äidin ja äitiyden esikuva, Jumalanäiti. Mutta meillä ortodokseilla on Jumalanäiti, jonka puoleen voimme kääntyä, hän on meille "parantola, jonne väsynyt voi mennä mennä lepäämään".
Kristoduli kirjoittaa, että meidän tulisi aktiivisemmin kääntyä Jumalanäidin puoleen (pyytäen esirukouksia) ja pitää häntä esillä, jotta itse ja vähitellen koko yhteiskunta tulisi pehmeämmäksi.
Hienosti sanottu! Mitä mieltä te olette?
Protestanttisuudesta puuttuu äidin ja äitiyden esikuva, Jumalanäiti. Mutta meillä ortodokseilla on Jumalanäiti, jonka puoleen voimme kääntyä, hän on meille "parantola, jonne väsynyt voi mennä mennä lepäämään".
Kristoduli kirjoittaa, että meidän tulisi aktiivisemmin kääntyä Jumalanäidin puoleen (pyytäen esirukouksia) ja pitää häntä esillä, jotta itse ja vähitellen koko yhteiskunta tulisi pehmeämmäksi.
Hienosti sanottu! Mitä mieltä te olette?
Vastaukset 38
Vanhimmat
Nunna Kristoduli on harvinaisen oikeassa.
Kuinka ollakaan juuri luin uutta ja ilmeisesti äskeittäin ilmestynyttä artikkelia ortodoksi-netistä. Se käsittelee Jumalanäidin ikoneja. Lainaan pienen näytteen sieltä, se sopii hyvin tuohon aloitukseesi. Näyte kertoo Eleusa-ikoneista.
Minä käännyn usein Jumalanäidin puoleen ja pyydän esirukouksia. Maalliset ystävät eivät jaksa aina rukoilla, eikä voi pyytääkään, mutta Jumalanäiti rukoilee puolestani. Se on turvallinen tunne. Taivaallinen Äitini muistaa minua. Hän kannattelee minua esirukouksillaan eteenpäin, kun itse uupuu ja oma rukous on heikko. Hänen viittansa suojelee myrskyssä.
Jokin aika sitten, kun olin ahdistuksen umpisolmussa, sain hengelliseltä äidiltäni tämän rukouksen:
"Hyvä Valtiattareni, toivoni, Jumalansynnyttäjä
orpojen huoltaja ja muukalaisten puolustaja
murehtivien ilo ja loukattujen suojelija.
Katso minun vaivoihini, katso suruuni.
Auta minua niinkuin heikkoa
ruoki minua niinkuin muukalaista.
Sinä tiedät murheeni.
Päästä minut siitä niinkuin haluat,
sillä minulla ei ole muuta apua kuin Sinut
ei toista puolustajaa, ei hyvää lohduttajaa kuin Sinä, Jumalanäiti.
Suojele ja varjele minua ikuisesti.
Amen"
Sain (ties kuinka vääräoppisen mutta itseäni huojentavan) oivalluksen: kun olen niin vihainen ja loukkaantunut ja käärmeissäni Jumalalle ja hänen Pojalleen, ettei minulle ole heille mitään sanottavaa, ainahan voin rukoilla Jumalansynnyttäjää (voisitko puhua järkeä sille Pojallesi??!! ;-)
Jumalansynnyttäjä ja hänen esirukoustensa pyytäminen on ollut yksi niistä huikaisevista löydöistä, mitä ortodoksisuus on tuonut tullessaan ja avartanut käsitystä koko uskon maailmasta.
Taannoin vein umpiluterilaisen ystäväni yleiseen panihidaan, missä hän liikuttui kyyneliin asti, mutta sanoi hiukan kärsivin ilmein pois tultuamme toivoneensa "ettei se pappi niin kamalasti sitä Mariaa rukoilisi". Mikä siinä onkin, että (meidät) luterilaiset on kasvatettu niin suunnattomaan Marian pelkoon?! Juolahti mieleeni, ettei vain kyse olisi kätketystä naisvihamielisyydestä, mitä itsekin ennen olin näkevinäni ortodoksisuudessa?!
Jumalanäiti on esirukoilijamme. Kanssakristittymme ovat esirukoilijoitamme. He voivat ainoastaan pyytää Jumalaa, jolla ainoalla on valta, auttamaan meitä.
Mielestäni Jumalanäidin nykyistä voimakkaampi esiintuominen "roomalalaiskatolistaisi" ortodoksista kirkkoa ja sisältää riskin että kadotamme selvän kuvan siitä että Jumalan yksin on pelastuksemme lähde.
Pyhät Isät Ignatios Antiokialaisesta lähtien puhuvat ensisijaisesti Kolminaisuudesta ja Kristuksesta. Jumalansynnyttäjän asema ei heidän kirjoituksissaan ole käsittääkseni yhtä vahva kuin nykyään näkee asianlaidan olevan. Mistä sitten johtuneekin.
...mitä katolisessa messussa olen Suomessa käynyt niin melkein rohkenen väittää,että katoliset kunnioittavat Jumalanäitiä vähemmän kuin me ortot. Siis todellakin tämä on vain minun vaatimaton näkökulma.
Aikaisemmassa viestissäni toin esille Akatistoshymnin Jumalanäidille. Kirjassaan "Uskalla toivoa" edesmennyt paavi Johannes Paavali II kehotti katolilaisia lukemaan sitä. Jumalanäiti yhdistää, vaikka kirkoilla onkin eroja dogmeissa, jotka koskevat häntä.
Täytyy myöntää ettei minullakaan ole tarkkaa käsitystä roomalaiskatolisen kirkon opista mitä tulee Jumalansynnyttäjään. Sen mielikuvan perusteella minkä olen saanut kirjallisuudesta, minusta vaikuttaa siltä että siinä missä ortodoksinen kirkko siunaa ja suuresti kunnioittaa, eikä syyttä, Jumalansynnyttäjää, roomalaiskatolisen kirkon käytäntö on... miten tuon nyt sanoisi, ylen "palvovaa" kunnioitusta. Roomalaiskatolinen kirkko on poikennut tässä suhteessa vanhan kirkon perinteestä, ainakin mikäli Pyhien Isien kirjoitukset millään tavalla edustavat vanhaa kirkkoa. Kuten sanottu, tietoni ovat rajalliset ja kunnes toisin todistetaan, tämä on näkemykseni :)
Jumalansynnyttäjä ansaitsee kunnioituksemme ja siunauksemme. Mielestäni mainitsemasi akatistoshymni oivallisesti kuvaa sitä mistä syystä hän ansaitsee tuon kunnioituksemme.
Rohkenen olla kanssasi, bombet, hieman eri mieltä. Me ortodoksit näemme aina Jumalanäidin (kuten jo ko. käsitekin sanoo) yhteydessä Kristukseen. Ilman Jeesusta Kristusta ei olisi Jumalanäitiäkään, olisi vain tavallinen nasaretilainen Maria. Kun tuomme esille ja rukoilemme Jumalanäitiä, pyydämme hänen apuaan, me aina samalla korotamme Lunastajaamme, sillä juuri Marian kautta syntyi Kristus, joka kuolemalla kuoleman voitti ja elämän antoi.
Luulenpa, että Suomessa ei ole vaaraa siitä, että Jumalanäidin kunnioitus jotenkin vääristyisi. Päinvastoin. Itse rohkaisen ihmisiä kääntymään Jumalanäidin esirukouksien puoleen, oman äidin puoleen on aina lupa kääntyä, vaikka hän olisi taivaallinenkin sellainen ja etenkin juuri siksi.
Kiitos kauniista rukouksesta, Milka1, jonka meille välitit!
Tuo oli mielenkiintoinen ajatus, minkä esitit naisvihamielisyydestä ja Mariasta ortodoksisesta kirkosta. Olisi kiinnostavaa kuulla (jos haluat kertoa), missä olit aiemmin näkevinäsi naisvihamielisyyttä suhteessa ortodoksiseen kirkkoon?
Minä olen löytänyt Jumalansynnyttäjän antaman aarteen kirkollemme ja meille iän myötä. Sitä kautta olen löytänyt yhä enemmän syvemmin myös oman naiseuteni, sen vahvuuden ja kipukohdat.
protestanttisuudessa esiintyvästä misogyniasta eli naisvihasta, osaksi taas hengellisestä minimalismista. Protestantti luulee, että Kristuksen kunnia jotenkin vähenee, jos kunnioitamme Hänen puhdasta Äitiään. Ortodoksisuudessa ei esiinny naisvihaa sen paremmin kuin minimalismiakaan. Ortodoksinaiset ovat hyvin naisellisia ja heitä arvostetaan juuri heidän naisellisuutensa tähden. Kirkkomme on runsauden puutarha, josta jokainen löytää itselleen jotakin. Jumalansynnyttäjä on varsinkin meille ortodoksinaisille hyvin tärkeä esikuva ja esirukoilija.
Eräs luterilainen pappi suositteli taannoin, että tuokaa rippituoli ja neitsyt Maria takaisin kirkkoon. Hän kaipaili tätä siksi, että luterilainen "sielunhoito" toimisi huomattavasti paremmin, koska sieltä puuttuu äidinrakkaus.
Jumalanäidin rakkauden löytämisen kautta minun tieni johti ortodoksiksi, ja Jumalanäidin esirukoukset ovat siksi erityisen tärkeitä.
...kun en tuntenut Jumalansynnyttäjää, hän tuntui jotenkin kaukaiselta, seinälle nostetulta pyhimykseltä joka siellä pysyykin eikä vaikuta kirkon arkipäiväisessä elämässä. Ainainen puhdas neitsyt, taivaallinen valtiatar...mitä tekemistä semmoisella on tämänpäivän työelämän oravanpyörässä jotenkuten raahustavan yksinhuoltajan kanssa...onko tuo se esikuva johon minun pitäisi yltää?!...sitten tietysti naisen asema ort.kirkossa, joka on miehen asemaa rajoitetumpi; palvelukset tuntuivat niin häiritsevällä tavalla miesten touhulta sekä nais-että miespappeihin tottuneesta; naiset enemmistönä kirkkoväen joukossa tosin aina, mutta miksei myös toimittamassa? (uskallankohan sanoa tätä - edelleenkin yksi vaikuttavimmista jumalanpalveluksista mitä olen kokenut, on ev.lut. kirkossa kun palveluksen toimitti mies- ja naispappi, aviopari, ilmiselvästi toisiaan rakastaen ja arvostaen niin että se näkyi takapenkkiin asti!!) Pappien ylenpalttinen arvostus vs. teologinaisten vähättely...tässä noin äkkiseltään asioita joita pohdin pitkään, ja joista suurin osa on ajan kanssa ja käytyjen keskustelujen myötä loksahdellut paikoilleen eikä enää vaivaa kuin ehkä joskus hiukkasen...
-tämä ei siis missään nimessä ollut provosoiva viesti, kiihkomieliset siis älkööt vaivautuko teroittamaan sanan säilöjään (säilä - säilöjään??) ja kovettamaan Raamattujensa kulmia niillä kipeästi harhaoppista päähän paukutellakseen!!
heidän saamansa armolahjan takia. Meillä ortodoksisessa kirkossa ei arvosteta tutkintoja. Ei papksi vihkimätön miesteologi ole sen arvostetumpi kuin naisteologikaan.
Kyllä varmasti moni, moni ortodoksinainen ja ainakin ortodoksisuutta miettivä nainen (ehkäpä joku mieskin) on pohtinut juuri noita asioita, mistä kerroit. Ja niitä pitää saada pohtia myös ääneen ilman, että kovia Raamatun kulmia iskeytyy otsalumpioon.
Muutamia ajatuksia viestisi pohjalta:
Ortodoksisuus avautuu vähitellen, ja tulee uusia ikkunoita tarkastella uskoa. Tasa-arvo voi olla yksi ikkuna, mutta se on aika pieni ikkuna ymmärtää ortodoksisen uskon aarteita.
Jumalansynnyttäjä saattaa ensin tuntua tosiaankin kaukaisen ihanteelliselta, ennen kuin pääsee Taivaallisen Äidin syliin. Eihän meistä kukaan hänen esikuvansa esittämää elämää pysty viettämään. Mutta hyviä tienviittoja hän antaa omalla esimerkillään.
Itse en kaipaa naispuolisia pappeja ortodoksikirkkoon, mutta minusta luterilainen kirkko päättää omasta pappeuskäsityksestään, enkä hyväksy luterilaisten pappien mollausta ortodoksien taholta. En ymmärrä, mitä sellainen mollaus palvelee. Käyn silloin tällöin lut. palveluksessa, arvostan sitä, enka katso oikeudekseni lähteä arvostelemaan heidän uskoaan, vaikka en koekaan sitä omakseni.
Pappeus ei ole naista varten, mutta ajattelen, että naisella on mm. hyvin tärkeä tehtävä ortodoksisen uskon välittäjänä perheissä ja suvuissa uusille sukupolville - nainen on tässä tehtävässä uskon elämänlanka. Yleensä se on nimittäin juuri nainen, joka tämän elintärkeän tehtävän täyttää. Suosikkini nunna Kristoduli kirjoittaa tästä hyvin kirjassaan "Rukouksen valaisema tie".
Käsittääkseni Jumala antoi miehelle ja naiselle osin erilaisia tehtäviä uskon kentällä ja elämässä muutenkin; vaikka olemme samanarvoisia emme samanlaisia. Onneksi - vaikka miesten ajatuksenjuoksua on joskus tosi vaikea ymmärtää (vitsi, vitsi)!!!!
"protestantti luulee..." tuo on kovin yleistävä lausahdus. En millään jaksa uskoa että kaikki protestantit ovat misogyneja.
Ortodoksinen kirkko on pitänyt kiinni perinteestään johon kuuluu miesten pappeus. Minä uskon edellisen arkkipiispa Johanneksen tavoin että sillä että pappeus ei ole avoinna naisille, on oma syynsä ja tarkoituksensa.
Vaikken itse olekaan ortodoksi, nostan ortodoksiselle kirkolle hattuani kun se uskaltaa pitää perinteestään kiinni nopeasti liberalisoituvassa maailmassa.
Ortodoksinen kirkko on kristikunnan viimeinen toivo, viimeinen uskon linnake tätä käsittämätöntä kaiken vesittävää liberalismia vastaan. Luterilaisessa kirkossa keskustellaan ihan tosissaan homoparien siunaamisesta ja kirkon virkojen avaamisesta homoille. Jos/kun tämä toteutuu, ortodoksinen kirkko on likipitäen ainoa ns. sakramentaalinen kirkkokunta josta löytyy edes jonkinlaista uskollisuutta alkukirkon perinteelle ja Raamatulle.
...kun joutuu lukemaan JATKUVASTI mitä PROTESTANTIT ajattelevat tästä ja tuosta. Protestantismi on jopa vieläkin hajanaisempi "liike" kuin ortodoksisuus: saman nimikkeen alle voi niputtaa korkeakirkollisen anglikaanin ja Amerikan helluntaihihhulin ja kveekarin. Kalvinismi ja luterilaisuus ovat hyvin erilaiset liikkeet jo niiden syntyajoista lähtien. Olkaa hyvä ja keskittykää kritiikissänne esim. Suomen ev-lut kirkkoon ja jättäkää "protestantti" -yleistykset.
Tuskin voi puhua naisvihasta kirkossa, jossa naisia vihitään pappisvirkaan. Sen sijaan roomalaiskatolinen kirkko tarjoaa niin utopistisen naisihanteen (neitsyt ja superäiti), että sitä ei yksikään katolilainen nainen voi saavuttaa. Katolisen kirkon naisvihamielisyys näkyy hyvin siinä, että katolisissa maissa naisten osallistuminen työelämään JA lasten hankkiminen on hyvin vaikeaa. Pohjolan luterilaisissa maissa, Hollannissa ja Englannissa naisten osuus työvoimasta on suurin - uskonto yksinkertaisesti antaa naisen valita itselleen sopivan roolin, mitä minusta voi pitää erittäin ei-vihamielisenä verrattuna katolilaisiin.
Mariaa ei ole luterilaisuudessa (tarpeeksi) hehkutettu, koska muitakaan pyhiä ei kunnioiteta samassa mielessä kuin ortodoksisuudessa. Tämä on täysin loogista, koska Jumalan ja ihmisen välillä ainoa välittäjä on Kristus ja Häntä voidaan rukoilla suoraan.
Jos ortodoksinen kirkko on runsauden puutarha, niin luterilaisuus on perunapelto. Samaa pottumuusia kaikille. Ihanteena on tavallinen ihminen, joka täyttää velvollisuutensa yhteiskunnassa.
Tiedän että Jumalanäiti nähdään aina yhteydessä Kristukseen ja häntä kunnioitetaan juuri JumalanÄITINÄ. Jumalan synnyttäjä saa kirkkautensa Pojaltaan, kuin kuu auringolta. Mutta mutta... miksi ihmeessä pyytää Jumalanäitiä rukoilemaan poikaansa, jotta Poika rukoilisi puolestamme Jumalaa. Eikö Poikaa, tai vielä enemmän Pyhää Kolminaisuutta voida lähestyä suoraan. Menee muuten liian monen portaan kautta. Puhuuhan apostoli Paavalikin meidän taivaallisesta esirukoilijastamme ja puolustajastamme Jumalan edessä, tarkoittaen Kristusta.
Minua itseäni ärsyttäisi suunnattomasti jos minua lähestyttäisiin aina välikäsien kautta. Se ei olisi mielestäni kunnioittavaa, vaan päinvastoin herjaavaa ja ylimielistä. No, en ole Jumala (yllätys yllätys :)) enkä tiedä mitä Jumala oikeasti ajattelee näistä asioista. Mutta itse ottaisi mieluummin audienssin suoraan sen luo joka asioista päättää kuin jonkun välittäjän luo. Sitten kun audienssi on saatu, voin samassa yhteydessä pyytää Poikaa välittämään kiitokseni ja kunnioitukseni Hänen Äidilleen.
Miten niin "aina välikäsien kautta"? Tottakai Jumalaa lähestytään myös suoraan, mutta se ei sulje pois sitä, etteikö voisi pyytää myös muiden esirukouksia. Poika muuten on Jumala eikä siten ketjusi toista lenkkiä ("jotta Poika rukoilisi Jumalaa") ole olemassa.
Nämä ovat mielipidekirjoituksia, eivätkä mitään tieteellistä esityksiä. Sen tähden täällä on usein reippaitakin yleistyksiä.
Tässä tapauksessa yleistys protestantit on kuitenkin aivan paikallaan, sillä perinteisesti "uskonpuhdistuksen" kirkkojen ja ortodoksisten ja katolisten (roomalaiskatolinen, kreikkalaiskatolinen ja vanhakatolinen) eräs ero on ollut siinä, että protestanttiset kirkot eivät hyväksy pyhien eikä edes Jumalanäidin kunnioitusta, sillä tavalla kuin se ilmenee ortodoksien ja katolilaisten keskuudessa.
Jos anglikaanisessa tai luterilaisessa kirkossa 1900-luvulla ja nykyisin on ja on ollut joitain katolisoivia liikkeitä, jotka ajattelevat tästä asiasta toisin, niin ne ovat POIKKEUS omassa kirkoissaan eikä niitä tarvitse tässä yhteydessä mainita.
Naisvihan osoittaa se, että esim luterilaiset naiset pyrkivät olemaan miesmäisiä eikä naisellisia. Minulla on pitkät ja erittäin kauniit hiukset, ja jatkuvasti kuulen luterilaisten ystävieni taholta, ettei vanhalla naisella saa olla pitkiä hiuksia. Se ei kuulemma sovi. Suomessa naiset ovat keropäitä, vaikka UT:ssa edellytetään naiselta pitkiä hiuksia. Useimmat luterilaiset naispapit ovat tässä kansalle esikuvina. He ovat huippuunsa viedyn miesmäisiä lyhyeksi leikkattuine hiuksineen ja miesmäisine vaatteineen, oikeita naisen irvikuvia.
Luterilaisessa kirkossa ja luultavasti myös monissa muissakin protestanttisissa kirkoissa naisena oleminen on ollut ennen hyvin vaikeata monien pietististenen kieltojen vuoksi. Syntiä ovat olleet esim kauniit, värikkäät vaatteet, korut ja meikit. Lestadiolaispalstalla keskustellaan vieläkin aiheesta onko meikkaaminen tai korvakorut syntiä.
Ortodoksississa maissa taas tällaista ei esiinny, vaan ortodoksiset naiset ovat aidosti naisellisia, siitä huolimatta, että monet ortodoksiset maat (esim Venäjä) ovat olleet niitä maita, joissa naiset ovat työskennelleet jo pitkään kodin ulkopuolella.
Olet ihan oikeassa. Kiitos kommentistasi.
Tässä on politikoinnin makua. Naisellisimmat naiset olen tavannut Yhdysvalloissa. Baptisteja, kveekareita, ja niin poispäin. Protestantteja kaikki. En ole itse ortodoksi enkä protestanttikaan, enkä edes nainen mutta väite: "ortodoksisessa kirkossa naisetkin ovat naisellisempia" on mielestäni kyllä jo politikointia :)
On tuossa totuuden siemen kylläkin, se täytyy myöntää.
ajattelen paljolti samansuuntaisesti nykyään. Pappeushan on ort. ja ev.lut. puolella erilainen, ortodokseilla sakramentti ja luterilaisilla "sanan virka". Kun olen ymmärtänyt miten (jopa epäinhimillisen ) vaativa ortodoksipapin tehtävä on, en enää hingu naispappeutta...Ja koville siinä joutuu papin vaimokin.
Tehtävämme ovat erilaiset, kunpa vain erilaisuuttamme todella arvostettaisiin ja kunnioitettaisiin, eikä käytettäisi alistamisen ja lyömisen välineenä. Eeva Jokinen &kumpp. kirjoitti takavuosina "kunnioittavasta sukupuolierosta". Käsite käytäntöön!
Täällä on ollut mielenkiintoista keskustelua naisen ja miehenkin asemasta ortodoksisessa kirkossa.
Kirjoitin viestini otsikon perään kysymysmerkin, koska ajattelen tasa-arvon olemassaolon olevan vaikeasti määriteltävissä arkipäivän elämässä, myös ortodoksisen kirkon piirissä. On totta, että kristinuskoon kuuluu ajatus kaikkien ihmisten keskinäisestä tasa-arvosta - siis orjien ja isäntien, naisten ja miesten. Käytäntö voi olla sitten toinen... Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että tasa-arvoon liittyvät kömmähdykset kirkon piirissä johtuvat kirkon jäsenistä eikä siitä, että kirkko jotenkin hyväksyisi vääränlaisen käytöksen. Ulkopuoliset saattavat väittää jotain muuta. Heillä on siihen oikeus, muttei välttämättä varsinaista syytä...
En itse näe pappeutta tasa-arvoon liittyvänä ongelmana vaan teologisena kysymyksenä. Onneksi ortodoksisessa kirkossa ei vihitä papiksi ketä tahansa kansansuosiossa olevaa miehenpuolta vaan otetaan selvää, voiko miehen vihkiä pätevästi papiksi vai ei. Serafiman huomautus siitä, että miesteologeja ei arvosteta sen enempää kuin naisteologeja pitää muuten minun mielestäni paikkansa ainakin enimmäkseen. Nuoret naiset saattavat joutua kuulemaan "naispappivitsejä" enemmän kuin mitä he varsinaisesti haluaisivat.
Theoforos tuossa jo vastasikin ja yhdyn hänen näkemykseensä täysin. Haluan korostaa vielä muutamaa ajatusta. Esirukouksethan ovat tärkeitä varmasti kaikille kristityille kirkkokunnasta riippumatta. Kristityt pyytävät maallisia ystäviään ja läheisiään usein rukoilemaan puolestaan. Ei Jumalansynnyttähän puoleen kääntyminen ole sen kummenmpaa, pyydämme vain häntä rukoilemaan puolestamme. Hän on kuitenkin paljon voimallisempi rukoilija kuin maalliset ystävämme ja läheisemme. Miksi emme siis pyytäisi Jumalanäitiä ja muita pyhiä, taivaallista perhettämme, rukoilemaan puolestamme, kun se on mahdollista?
Näyttää olevan melko tavallinen väärinkäsitys, että rukoilisimme ortodokseina jotenkin välikäsien kautta. Olen ennenkin joutunut tätä asiaa tarkentamaan. Kuten theoforos jo sanoikin: totta kai rukoilemme ensisijaisesti aina suoraan Pyhää Kolminaisuutta; mutta minä ainakin kaipaan myös läheisteni esirukouksia, etenkin silloin, kun en itse jaksa rukoilla tai taakka on todella suuri. Tällöin pyydän myös esirukouksia Taivaalliselta Äidiltäni, äidit rukoilevat yleensä aina lastensa puolesta, niin Jumalansynnyttäjäkin.
Sinulla kun on teologinen tutkinto ja jatko-opintoja takana, niin uskallan odottaa vähän tarkempaa kieltä. Vai alanko kutsua teitä kaikkia yksinkertaisesti katolilaisiksi niputtaen room. kat., ort., orientaalit ja kreikkalaiskatolilaiset samaan nippuun? Minusta se ei olisi asiallista. Helluntaihörhöiltä voi odottaa karkeita yleistyksiä ja piittaamattomuutta.
Väitän että "miesmäisten" naisten ("keropäät", housuja suosivat) ja "naismaisten miesten" (pitkätukat ja korvakorua käyttävät) osuus kasvaa mentäessä länteen ja pohjoiseen (Iso-Britannia, Hollanti, Skandinavia). Tämä siksi, että sukupuoliroolit ovat vähemmän rajoittavia kuin etelässä ja idässä. Nainen voi valita tyylinsä suhteellisen vapaasti, samoin mies. Minusta tämä on vain hyvä asia eikä minkään sortin vihamielisyyttä. Väitän että "miesmäisten" naisten prosenttiosuus väestöstä korreloi tasa-arvon kanssa (samapalkkaisuus, samat oikeudet).
Toinen havaintoni on, että naisten hiusten pituus lyhenee vanhetessa. Tähän minulla ei ole selitystä, koska kaikki todellakin riippuu tyylistä. Minusta pitkät hiukset sopivat iäkkäämmille naisille oikein hyvin.
Ei meikkaus- ja koreilukielto herätysliikkeissä perustu naisten alistamiseen/kontrolloimiseen/vihaamiseen vaan yleiseen näkemyskeen siitä, että koreilu ulkoasulla on toisarvoista ja syntiä. Ei körtti- tai lestadiolaismieskään kovin värikkäitä kravatteja ostele. Luterilaisille noin perinteisesti vaatteilla koreilu nyt vaan on turhaa.
Ev-lut kirkossa käyn max kerran kolmessa vuodessa, koska asun ulkomailla. Tällä käyntitiheydellä ei oikein saa kuvaa pappiemme viehättävyydestä. Anglikaanikirkossa, jossa käyn, naiset (suurin osa englantilaisia ja amerikkalaisia) pukeutuvat hyvin naisellisesti.
Eräs luterilainen ystäväni keski-iän ylitettyään koki voimakasta Jumalan kutsua aivan uudella tavalla. Yllätävää kyllä hän koki kutsun ortodoksisuuden kautta. Pyysi minua suosittelemaan jotain kirjallisuutta, joka avaisi hänelle tien löytää itsensä uudelleen Jumalan tahdon valossa.
Suosittelin hänelle luettavaksi isä Paisioksen kirjat, sitten mainitsemasi nunna Kristodulin kirjan. Hän ei pettynyt lukemaansa. Ensimmäistä isä Paisioksen kirjaa neljättä kertaa luettuaan hän kertoi: "Tuntui kuin raikas tuuli olisi puhaltanut lävitseni".
Erityistä oli hänen kokemuksensa Neitsyt Mariasta ja ihmettely siitä, miksi luterilaisessa kirkossa ei hänelle sijaa ja tehtävää tunnu löytyvän.
Kerroin omasta kokemuksesta, joka nojaa paljolti nunna Kristodulin näkemyksiin. Neitsyt Mariaa on hyvin helppo lähestyä, koska hän itsekin on ollut ihminen ja äiti. Huomattavasti suurempi auktoriteetti on sitten jo Kristus, onhan hän jo myös Jumalan poika (hänelle ei enää huvitakkaan jokellella mitä tahansa). Jumala onkin sitten jo JUMALA.
Yksi mieleeni painunut tärkeä näkökohta nunna Kristodulin kirjassa oli, ei se, mikä on elämän tarkoitus, vaan jotenkin toisin päin elämän tapahtumat ovat TARKOITUKSIA täynnä ja ne pitäisi siltä kannalta ottaa ja hyödyntää.
Tässä muutama asiallinen aihe, joita olin ajatellut aloituksiksikin laittaa, vaan arvelin kuokkavieraiden tulevan sekoilemaan. Nyt ne laiton.
Jk. Sekoilijoille tiedoksi, en kommentoi teidän viesteihinne.
...ortodoksiystäväni sanoi taannoin: "Joa Sinulla on vaikeuksia, lue akatistoshymniä Jumalanäidille".
Painettuna tämä akatistos löytyy "Ortodoksisesta hartauskirjasta" ja netistä osoitteesta www.ortodoksi.net
NYT IHMISTÄ RUKOILKO, MISTÄ RAAMATUSTA TUOLLAINEN OPPI LÖYTYY. NUNNAHÖPÖTYSTÄKÖ?
Lapsuuteni ja nuoruuteni eivät olleet helpot adoptioäitini kylmyyden ja väkivaltaisuuden vuoksi. Elämäni tragedia on ollut äidittömyys, ja se on johtanut moniin vaikeuksiin päihteidenkäytöstä paniikkihäiriöön ja masennuksista mielen murskaavaan mitättömyydentuntuun. Ortodoksisesta kirkosta olen kuitenkin löytänyt itselleni äidin - sylin, jossa sieluni saa viivähtää vaikeuksien keskellä. Nytkin olen potenut masennusta koko heinä- ja elokuun. Ilman Jumalansynnyttäjää tuskin kestäisin. Minulle hän on suuri siunaus yhdessä kirkon muiden pyhien ihmisten kanssa.
Ei ortodoksisessa kirkossa ole Maria-kulttia eikä naisia ylistämällä alisteta. Se, että saamme kunnioittaa Jumalansynnyttäjää ja lähestyä häntä kuin omaa äitiämme (tai äitiä, jota ei kenties koskaan ole ollut), on osoitus ortodoksisen kirkon ikiaikaisesta viisaudesta ja lämmöstä, jonka luterilainen kirkko on teutonisen tehokkaasti riisunut omasta opistaan. Minulle Jumalansynnyttäjä on kaikkien murheellisten ilo, ja alitajuisesti (ehkä krettiläisestikin) ajattelen, että jos Äijällä ei ole aikaa kuunnella, niin Äidillä on aina hetki kallistaa korvansa pienen ihmisen puoleen. Ne hetket ovat minulle kullanarvoisia.
Mak.
Jos Jumala ei kuuntele tai jos Jumalan toiminta jostain syystä ärsyttää, aina voidaan kääntyä armollisen Jumalansynnyttäjän puoleen. Tällainen "kansanusko", (anteeksi termi) on mielestäni juuri se riski mihin Jumalanäidin nykyistä suurempi esiintuominen voi johtaa, josta asiasta edellä yhdessä puheenvuorossa mainitsin. Raamattu ja Pyhät Isät todistavat että Jumala on sulaa hyvyyttä aina siihen mittaan asti että Jumalan sanotaan olevan 'rakkaus'. Jumala on kaikkivoipa, siis kuulee ja näkee kaiken. Jos kaikkivoipa, sulaa hyvyyttä tiukkuva tekijämme ja kuokeman pauloista lunastajamme näkee ja kuulee kaiken, minkä vuoksi hän ei kuulisi ja vastaisi rukouksiimme?
Jumalansynnyttäjä, Ainainen Neitsyt, olkoon suuresti kunnoitettu ja siunattu. Vaikka itse suuresti kunnioitan Jumalansynnyttäjää, pitäydyn rukoilemasta häneltä oikeastaan mitään (varmuuden vuoksi) ettei minun havaittaisi syyllistyneen "Kristuksen Ristin polkemiseen" ja Jumalan kunnian riistämiseen.
Antakaa anteeksi jos loukkaan jotakuta näillä kommenteilla.
Hiukan samantyyppisiä kokemuksia on myös, tosin oma äitini oli ja on edelleen oman rakkaudettoman lapsuutensa takia tunnekylmyyteen taipuvainen, varsinkin vanhemman tyttärensä suhteen. Rakkaudeton lapsuus ja nuoruus jättää haavat, joiden umpeen kuroutuminen taitaa kestää loppuelämän.
Kirkosta minäkin aikanaan löysin Jumalanäidin sylin ja se sama syli kantaa meitä kaikkia. Sen äidin sylin, jota jäin ilman lapsena. Olen kiitollinen kun voin ja saan rukoilla, kunnioittaa ja ylistää Jumalanäitiä sekä heikkona ja sairaana tai väsyneenä olla vaan.
Minä poden!?! ilmeisesti työuupumusta ja ilman rukouksia en pystyssä tänään pysyisi.
Voimia Makariokselle ja muillekin taakkojen taivuttamille.
Uskon toki järjelläni, niinkuin alempana oleva kirjoittaja sanoo, että Jumala on sulaa hyvyyttä ja rakkautta, mutta rajoittunut ja rikkoutunut emotionaalinen puoleni ei sitä aina usko, vaan näkee joskus virheellisesti, oman historiansa satuttamana, "Äijän" sadistisena miesjumalana, jolle minulla ei ole mitään sanottavaa. Ihan niinkuin Makarios sanoi, silloin tuntuu lohduttavalta kääntyä Äidin puoleen. Joka lempeydellään saa minut tuota pikaa palaamaan myös Isä-Jumalan kanssa puhelemaan. Näen minäkin, että tässä on sanomattoman suuri viisaus!!
Arvostan kovasti sitä, että olet rehellinen. Eihän Jumalanäidin puoleen ole pakko kääntyä. Hän on sinunkin Taivaallinen Äitisi kaikesta huolimatta, ja voit kääntyä hänen puoleensä, jos jossain vaiheessa niin haluat. Hän ei häviä tai käännä sinulle selkäänsä.
Me monella tavalla haavoittuneet ihmiset saamme todellakin levähtää Jumalanäidin viitan suojassa. Kuten Makarios sanoit: tämä on kirkkomme ikiaikaista viisautta.
"Minulle Jumalansynnyttäjä on kaikkien murheellisten ilo, ja alitajuisesti (ehkä krettiläisestikin) ajattelen, että jos Äijällä ei ole aikaa kuunnella, niin Äidillä on aina hetki kallistaa korvansa pienen ihmisen puoleen. Ne hetket ovat minulle kullanarvoisia."
aika pelottavaa...te nostatte ihmisen Jumalan yli, kun rukoilette ennemmin luotua, kuin Luojaa.
"aika pelottavaa...te nostatte ihmisen Jumalan yli, kun rukoilette ennemmin luotua, kuin Luojaa."
Miksi sitten pyytää ESIrukouksia keneltäkään jos sinun mielestäsi esirukouksen pyytäminen on "ihmisen korottamista Jumalan ylitse"?
en vain ymmärrä, miksei Jumalaa saisi lähestyä ihan suoraan, niinkuin Isää? Meillehän on annettu lapsen oikeus tähän...siihen ei tarvita välikäsiä!
Aivan. Miksi sitten pyytää KETÄÄN rukoilemaan puolestaan jos ei sinun "välikäsiäsi" tarvita?! Miksi kristityt rukoilevat toistensa puolesta (myös protestantit!!) jos se on sinun mielestäsi turhaa? Sillä mistään muusta ei ole kysymys kuin esirukouksesta kun pyydämme taivaan pyhiä rukoilemaan Jumalaa meidän vielä maan päällä kilvoittelevien kurjakkeiden puolesta. Eli ei sen kummenpaa kuin se että pyytäisin naapurin erkkiä rukoilemaan puolestani. Pitääx kaikki tosiaan aina vääntää rautalangasta?!*huokaus*