selviääkö

hei,
en ole kokenut asiaa joten en ole paras vastaamaan mutta tiedän läheltä katsoneena ja voin sanoa, että tuska ei koskaan häviä mutta varmaan pahimman yli pääse. vieläkin jutellessa huomaa tuskan kun juttelen asiasta sellaisen kanssa jolle käynyt tuo tapaus. pääasia että puhut asiasta jos sulle käynyt niin ja jos vain voit.

En ole varsinaisesti vertaisryhmää, itse ne ole lasta menettänyt, mutta äitini menetti aikoinaan kaksi lasta, molemmat suht vauvoina ja sitten yhden aikuisista tyttäristään myöhemmin. Itse olen perheen kuopus ja voin sanoa että vaikka lapsien kuolemasta oli vuosikymmeniä aikaa, äitiini nuo tapahtumat olivat jättäneet merkin. En tiedä mitä tuo selviytyminen- sana sinänsä sisältää, unohtaahan asiaa ei voi ja ei tarvitsekkaan, on kuitenkin yksi vaikeimpia asioita ihmisen elämässä. Äidilläni kipu menetyksistä haalistui ajan kanssa vaan ei hävinnyt ikinä. Itse luulisin että äidilläni asia lukkiutui sisälle möykyksi koska hän ei antanut surun tulla ulos.Tämä on vain maallikkopsykologiaa, mutta tosielämänkokemus kuitenkin.Voimia sinulle.

Suru ja ikävät ovat olleet joka päiväisiä ja raskaita. varmaan vuoteen en ajatellut "oikeasti" mitään muuta. Menetys oli ainakin joka toinen ajatus.
Suru on muuttanut muotoaan ja ymmärrykseni elämästäon muuttunut täysin. Käsitys kuolemasta muuttunut, aikaiseemin on edes ajatullut sitä, vaikka olinkin menettänyt joitakin läheisiä.
Kyllä siitä voi selvitä, mutta hae kaikki apu ja tuki.
Itse olen kohti kuolemaa itseäni säästämättä.
Olen löytänyt monia ihania asioita. Voimia sinulle