Olen täällä nyt vieraillut joitain kertoja lukemassa tämän palstan tarinoita. Silmiini on osunut hyvin surullisia tapauksia, miten nuorikin voi menehtyä onnettomuuksissa, vakavan sairauden johdosta, tai miten voi täysin ennalta-arvaamatta menettää kenet tahansa läheisensä ja tarinoita joissa pitkään surraan ja murehditaan, jäädään ikään kuin siihen suruun kiinni.
Haluaisin antaa ajatuksia ja mietittävää etenkin näille pitkään surijoille. Omassa surussa on ainakin tuonut lohtua ajatus siitä, että kaikkihan me täältä kuollaan, jokainen vuorollaan! Jokainen joka kerran on syntynyt, myös tulee kuolemaan, sehän on ihan biologinen totuus. Voi ajatella jokaisen tuttunsa, läheisensä, sukulaisensa, kaverin, naapurin, julkkiksen, yms. syntymän ja kuoleman mielessään, siis mielikuvana tämän elämän jatkumona syntymästä kuolemaan.
Tästä voi jatkaa "hassua" ajatusleikkiä kuolemattomuudesta jos itse pelkää kuolemaan; mitä jos olisin kuolematon ja miettiä oikein perin pohjin, miten oikeastaan kauheaa se olisi, elää täällä aina vain ja ikuisesti. Tai ajatus, että jos aina vain syntyisi ihmisiä muttei kuolisi, niin mihin me kaikki mahduttaisi.
Ja myös se on tärkeää, kun ensin suree ja itkee, päivätolkulla - kuukausitolkulla - ehkä vuoden, mutta sitten pitäisi alkaa jo ajatella kaikkia iloisia, hyviä, mukavia muistoja mitä siihen kuolleeseen ihmiseen liittyy eikä enää vain surra menetystä. Tässä vaiheessa on hyvä muistella kaikkea onnellista ja positiivista mikä kyseiseen ihmiseen liittyy; jokin hauska tapahtuma, hänen kertoma vitsi, hänen kanssa vietetty mukava hetki, jne.
Suruhan on ihan elämään kuuluva asia siinä missä onni ja ilokin! Eihän me osattaisi kokea todellista iloa, riemua ja onnea, ellei myös välillä joutuisi kokemaan surua, ahdistusta, murhetta ja huolta. On vain aika paljon sieltä omasta päänupista kiinni, missä määrin sille surulle ja murheelle antaa valtaa, sille saa - ja pitääkin antaa valtaa, mutta on myös osattava irrottautua siitä surusta ja jatkaa elämää eteenpäin!
En vähättele yhtään surun kokemista ja ihan omasta kokemuksesta tiedän, että pienen lapsen tai nuoren kuolema on paljon vaikeampi hyväksyä ja kokea, kuin vanhemman ihmisen poistuminen, tarkoitan vain että kaikesta selviää ja surukin hellittää kunhan ei jää loppuiäkseen suremaan. Muistot vain on ikuisia, niitä ei kukaan voi koskaan viedä kuin jokainen mukanaan hautaan. Hyvää syksyn jatkoa ja aurinkoa elämääsi!
Haluaisin antaa ajatuksia ja mietittävää etenkin näille pitkään surijoille. Omassa surussa on ainakin tuonut lohtua ajatus siitä, että kaikkihan me täältä kuollaan, jokainen vuorollaan! Jokainen joka kerran on syntynyt, myös tulee kuolemaan, sehän on ihan biologinen totuus. Voi ajatella jokaisen tuttunsa, läheisensä, sukulaisensa, kaverin, naapurin, julkkiksen, yms. syntymän ja kuoleman mielessään, siis mielikuvana tämän elämän jatkumona syntymästä kuolemaan.
Tästä voi jatkaa "hassua" ajatusleikkiä kuolemattomuudesta jos itse pelkää kuolemaan; mitä jos olisin kuolematon ja miettiä oikein perin pohjin, miten oikeastaan kauheaa se olisi, elää täällä aina vain ja ikuisesti. Tai ajatus, että jos aina vain syntyisi ihmisiä muttei kuolisi, niin mihin me kaikki mahduttaisi.
Ja myös se on tärkeää, kun ensin suree ja itkee, päivätolkulla - kuukausitolkulla - ehkä vuoden, mutta sitten pitäisi alkaa jo ajatella kaikkia iloisia, hyviä, mukavia muistoja mitä siihen kuolleeseen ihmiseen liittyy eikä enää vain surra menetystä. Tässä vaiheessa on hyvä muistella kaikkea onnellista ja positiivista mikä kyseiseen ihmiseen liittyy; jokin hauska tapahtuma, hänen kertoma vitsi, hänen kanssa vietetty mukava hetki, jne.
Suruhan on ihan elämään kuuluva asia siinä missä onni ja ilokin! Eihän me osattaisi kokea todellista iloa, riemua ja onnea, ellei myös välillä joutuisi kokemaan surua, ahdistusta, murhetta ja huolta. On vain aika paljon sieltä omasta päänupista kiinni, missä määrin sille surulle ja murheelle antaa valtaa, sille saa - ja pitääkin antaa valtaa, mutta on myös osattava irrottautua siitä surusta ja jatkaa elämää eteenpäin!
En vähättele yhtään surun kokemista ja ihan omasta kokemuksesta tiedän, että pienen lapsen tai nuoren kuolema on paljon vaikeampi hyväksyä ja kokea, kuin vanhemman ihmisen poistuminen, tarkoitan vain että kaikesta selviää ja surukin hellittää kunhan ei jää loppuiäkseen suremaan. Muistot vain on ikuisia, niitä ei kukaan voi koskaan viedä kuin jokainen mukanaan hautaan. Hyvää syksyn jatkoa ja aurinkoa elämääsi!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kiitos sinulle näistä ajatuksista!
Olen menettänyt puolisoni vuosi sitten ja suruhan on edelleen valtava, vai voisikohan sanoa että se on muuttunut ikäväksi. Kuten sanoit suru on surtava ja itkut itkettävä näin sen käsitteleminen etenee.Elämähän on tarkoitettu elettäväksi joten on jaksettava jatkaa, sillä uskon että ne jotka lähtevät täältä aikaisemmin eivät haluaisi meidän jälkeen jääneiden elää surun murtamina. Näin olen ajatellut muuten en jaksaisi tätä arkea.
Mieheni elää kyllä koko ajan täällä minun elämässäni, muistoissa sekä arkisissa toiminnoissa.
myös kauniisti kirjoitettu,itse menetin mieheni 10.7 ja veljeni 26.7 ja välillä suru tulee kuin hyökyaalto päälle,päivääkään ei ole kulunut ettenkö itkisi ja ajattelisi asioita,mutta pakko on silti jatkaa,miehestä jäi jälkeen yhteinen tytär nyt 1.4vuotias ja lokakuussa syntyvä lapsi,raskasta on ja varmasti vielä pitkään,mutta lasten takia on pakko jaksaa.
kuolemasta on kulunut kahdeksan vuotta ja surutyö kesti kohdallani vuosia. Suremisen lopettaminen oli vaikeaa ja tuntui, ettei voinut antaa itselleen lupaa lopettaa. Pikkuhiljaa suru väistyi ja ikävä jäi. Ikävä kuuluu elämääni ja aina kun mieheni kuolinpäivä tulee, ajattelen häntä enemmän. Mutta olen päässyt asian yli, ja niinkuin totesit, kuolema kuuluu elämään ja suru kuuluu kuolemaan.
Voimia teille kaikille sureville ja suru helpottaa joskus, antakaa itsellenne aikaa ja surekaa ihan rauhassa!
Tosi paljon jaksamista sinulle.Hyvä että sulla on kauniita muistoja miehestäsi.Varmasti sinulla on raskasta,mutta onneksi sinulla on yksi lapsi ja vielä syntymätön,sun on pakko jaksaa.Onhan sulla syy jatkaa elämää lastenkin takia.Varmasti on vaikeita hetkiä/päiviä,silloin varmaan kannattaa muistella niitä onnellisia hetkiä miehesi ja myös veljesi kanssa kun olet saanut viettää.Puhu asioista ja itke kun itkuttaa!!
Hei!
Sinulla on todella rankka kuukausi takanasi - syvin osanottoni molempien sekä miehesi että veljesi poismenon johdosta. Toivottavasti tukiverkostosi ja ulkopuolinen apu on käytettävissäsi. Etsi netistä hakusanoilla nuoret lesket ja winkut tietoa, niin pääset suljetuille nettisivuille, joissa saman kokeneet ihmiset voivat olla vertaistukenasi. Itse jäin leskeksi kahdeksan kuukautta sitten täysin yllättäen ja minua veivät alkuajat eteenpäin kolme lastamme. Kesän aikana olen saanut rauhan itselleni ja pystynyt jatkamaan elämäämme ilman rakkaan puolison fyysistä läheisyyttä - henkinen yhteys meillä tulee olemaan aina!