Minä olen naisihminen joka on nähnyt ja hieman elämänkouluakin käynyt. Oma "uskoni" on lapsenomainen lapsenusko kilttiin taivaanisään joka meitä suojaa ja ohjaa tuolta pilvenreunalta. Kirjoitettuna kuulostaa/näyttää tosi naivilta, mutta haluan uskoa niin. Otan elämän polkuna, jossa Isä ohjaa meitä väliin karikoihin ja välillä pienissä ilonaiheissa.
Raha ei ole arvoni, vaan ihmisten sisin, olen tavannut vanhoja ihmisiä joilla on ihana sielu, joissa on harmoniaa ja jotka ottavat elämän rennosti.
Olen kyllä "syntinen", nautin välillä viiniä, tanssin ja polttelen tupakkaa, mutta haluan elää sisimpäni kanssa sopusoinnussa.(En mm. pysty yhden illan juttuihin, sotivat liikaa sisintäni vastaan.)
Omaan aika vahvat mielipiteet ja osaan elää yksin. Haaveilen kumppanista, jonka kanssa voisin jakaa elämäni vielä joskus, erojeni jälkeen, (olen siis eronnutkin vielä!)mutta minulla ei ole kiire.
Rukoilen kun muistan, ja olen myös sitä mieltä, että kaikkien kirkkojen olemassaolosta huolimatta, suurin uskova ihminen voi olla se, joka elää korvessa ja uskoo meitä johdattavan Isän olevan olemassa, vaikkei juuri aina muistaisikaan rukoilla. Rakastaa kuitenkin ensin itseään ja periaatteitaan, uskoo hyvään ja pyrkii sitä toteuttamaan- olenko aivan heitteillä ajatusteni kanssa, sillä minusta ei ole eikä taivutellenkaan oikein tule kirkossajuoksijaa sen olemassaolon vuoksi, vaan käyn kirkossa kun tunnen sen olevan tarpeen, joululauluja laulamassa mm, tai konserteissa.
Uskon silti raamatun tekstiin, en tosin ymmärrä siitä juuri mitään, eikä se aukene.
Mielestäni meidän ihmisten tulisi toteuttaa uskoaan lasten lailla, kuten Jeesus sanoo jossain kohtaa raamattua..ja haluan olla lapsenomainen pitkätossu iäti.
Onko siinä jotain väärää, vaikka se niin naivia onkin??
Raha ei ole arvoni, vaan ihmisten sisin, olen tavannut vanhoja ihmisiä joilla on ihana sielu, joissa on harmoniaa ja jotka ottavat elämän rennosti.
Olen kyllä "syntinen", nautin välillä viiniä, tanssin ja polttelen tupakkaa, mutta haluan elää sisimpäni kanssa sopusoinnussa.(En mm. pysty yhden illan juttuihin, sotivat liikaa sisintäni vastaan.)
Omaan aika vahvat mielipiteet ja osaan elää yksin. Haaveilen kumppanista, jonka kanssa voisin jakaa elämäni vielä joskus, erojeni jälkeen, (olen siis eronnutkin vielä!)mutta minulla ei ole kiire.
Rukoilen kun muistan, ja olen myös sitä mieltä, että kaikkien kirkkojen olemassaolosta huolimatta, suurin uskova ihminen voi olla se, joka elää korvessa ja uskoo meitä johdattavan Isän olevan olemassa, vaikkei juuri aina muistaisikaan rukoilla. Rakastaa kuitenkin ensin itseään ja periaatteitaan, uskoo hyvään ja pyrkii sitä toteuttamaan- olenko aivan heitteillä ajatusteni kanssa, sillä minusta ei ole eikä taivutellenkaan oikein tule kirkossajuoksijaa sen olemassaolon vuoksi, vaan käyn kirkossa kun tunnen sen olevan tarpeen, joululauluja laulamassa mm, tai konserteissa.
Uskon silti raamatun tekstiin, en tosin ymmärrä siitä juuri mitään, eikä se aukene.
Mielestäni meidän ihmisten tulisi toteuttaa uskoaan lasten lailla, kuten Jeesus sanoo jossain kohtaa raamattua..ja haluan olla lapsenomainen pitkätossu iäti.
Onko siinä jotain väärää, vaikka se niin naivia onkin??
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ei se ole naivia eikä väärää.
Paljolti ajattelen kanssasi samalla tavalla.
:)