Tässä joitain vastauksia Maijan edellä esittämään kysymykseen lestadiolaisuudesta.
Ensinnäkin sinun on hyvä tiedostaa, että lestadiolaisuus Suomessa on jakautunut useaan eri ryhmittymään. Ryhmittymien suhtautuminen mainitsemiisi kysymyksiin poikkeaa toisistaan. Vastaan jotain vanhoillislestadiolaisuuden näkökulmasta, vaikken vl itse olekaan.
Vanhoillislestadiolaisuus on Suomen ev.lut. kirkon sisäinen herätysliike ja niistä suurin. Kannattajia lienee jotain 100.000 hengen paikkeilla. Vahvinta kannatus on Oulun seudulla, jossa liikkeen keskusorganisaatio, Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys, sijaitsee.
Perusajatuksena liikkeessä on julistus syntien anteeksi uskomisesta, parannuksen armon saamisesta, uskovaiseksi tulemisesta, uskon lahjan saamista, tai miten se aina ilmaistaankin.
Tällä tarkoitetaan sitä, että kun ihminen tulee synnin tuntoon, hän tiedostaa todellisen tilansa, eli olevansa syntinen ja kadotettu, ja tuomittu ikuiseen kadotukseen helvetissä. Tästä seuraa synnin tunto, omantunnon herääminen, pelko sielunsa ikuisesta kohtalosta yms.
Tämä synnin tunto on edellytys sille, että ihminen kiinnostuu hänelle tarjottavasta evankeliumista ja voi ottaa sen vastaan. Tällä tarkoitetaan sitä, että katuva syntinen uskoo "omalle kohdalleen synnit anteeksi". Katuvalle ihmiselle julistaa toinen uskovainen synninpäästön sanoin "Jeesuksen nimessä ja veressä ovat kaikki synnit anteeksi". Tämän kuullut ja uskonut ihminen syntyy uudesti ja saa "rauhan tunnolleen" eli hänestä tulee uskovainen.
Tämän "uskon parannuksen" jälkeen alkaa kulkeminen "elämän parannuksen" tiellä. Tällä tarkoitetaan "synnin poispanemista" eli yritystä elää uskovalle sopivaa elämää ja syntinä pidettyjen asioiden välttämistä. Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen ja langennut saa aina uudestaan pyytää syntejään anteeksi.
Vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole "sääntöjä" sellaisessa konkreettisessa mielessä kuten joissain liikkeissä voi olla. Silti liikkeessä on joukko hyvin selväpiirteisiä yhteisesti hyväksyttyjä normeja, joista poikkeaminen tulkitaan lankeemukseksi. Osa näistä poikkeaa valtakulttuurin liberaalimman puolen normeista. Näitä ovat ehkäisystä pidättäytyminen, kielteinen asennoituminen aborttiin, kielteinen suhtautuminen avioliittoa edeltävään ja sen ulkopuoliseen seksiin, kielteinen asennoituminen tv:hen (valvottu ja hallittu tv:n katsominen esim. koulussa ja videolta on silti useimmiten hyväksyttävää), teatteriin, pop-musiikkiin, kielteinen suhtautuminen avioeroon ja eronneiden uudelleenavioitumiseen ja alkoholiin.
Vaikka tietyt kulttuurin muodot ovat vl:uudessa torjuttuja, toisiin jopa kannustetaan. Etenkin klassinen musiikki ja kirjallisuus ovat suosittuja kulttuurin muotoja. Yhteiskunnallinen osallistuminen on vl:uudessa suotavaa ja yleistä.
Vanhoillislestadiolaisuuden suhde kirkkoon on asiallinen ja virallisella tasolla sopuisa (mm. vuotuisilla suviseuroilla vierailee aina hiippakunnan piispa, vl:ia on kirkon pappeina ja luottamushenkilöinä), mutta myös osittain jännitteinen. Jännitteitä ovat perinteisesti aiheuttaneet seuraavat eriävät käsityksen vl ja "virallisen" ev.lut. kirkon opetuksen välillä:
Liikkeen seurakuntaoppi (käsitys siitä, mikä on oikea seurakunta, eli ketkä ovat oikeita kristittyjä) sisältää ajatuksen, että vain vanhoillislestadiolaiset ovat oikeita kristittyjä. Käsitys on olennainen osa vl:uutta, mutta sen painotus luonnollisesti vaihtelee yksilöittäin.
Liikkeen sakramenttioppi (käsitys kasteesta ja ehtoollisesta) poikkeaa kirkon virallisesta linjasta. Vl opetuksen mukaan lapsi on "uskovainen" ilman kastetta, kun kirkon opetuksen mukaan hänestä tulee uskovainen vasta kasteessa. Vl opetuksen mukaan ehtoollisessa ei saa syntejään anteeksi, kun kirkon opetuksen mukaan saa, jos noin muutenkin jo uskoo.
Aikaisemmin, siis esim. 1800-luvulla, suhteet ovat olleet nykyistä paljon tulehtuneemmat. Valtakirkon puolelta lestadiolaisuuteen on suhtauduttu hyvinkin torjuvasti (tosin muutkin pietistiset ryhmät olivat välillä valtakirkon hampaissa) ja on toivottu sen kuihtumista pois.
Vanhoillislestadiolaisuus ajattelee edustavansa oikeaa luterilaisuuden tulkintaa ja Lutheria pidetään oppi-isänä. Kirkosta ajatellaan, että se on hengellisesti kuollut tai ainakin kovin hengetön. Kirkkoa pidetäänkin vain "hengellisenä esivaltana", eli siihen suhtaudutaan rakenteena, jota pitää kunnioittaa ja johon pitää yrittää sopeutua, sillä rakenteena se suojelee "oikeaa" seurakuntaa, siis vl-yhteisöä.
Vanhoillislestadiolaisuus on maallikkovoittoinen liike, mutta siihen kuuluu myös pappeja. Nämä papit toimivat aivan tavallisina seurakuntapappeina. Eläkkeelle jäänyt Oulun piispa Olavi Rimpiläinen oli ymmärtääkseni vanhoillislestadiolainen tai ainakin julkisesti suhtautui siihen myönteisesti.
Lestadiolaisen ei tule seurustella ei-lestadiolaisen kanssa, sillä seurustelu tähtää avioliittoon. Avioliittoa ei tule solmia uskosta osattoman eli ei-vl:n kanssa. Tätä perustellaan mm. Paavalin opetuksella asiasta sekä käytännöllisillä syillä. Jos lestadiolainen alkaa seurustelemaan ei-lestadiolaisen kanssa, tämä voidaan tulkita uskosta luopumisena.
Tässä näitä näkökulmia. Rehellisyyden nimissä on todettava, että jokaiseen niistä voi sanoa, että aina on liikkeeseen kuuluvia, jotka ajattelevat toisin, kuin liikkeessä opetetaan. Tiettyä hajontaa joidenkin elämäntapakysymysten kohdalla on, ja se sallitaan usein hiljaisesti.
Lisäksi on tottakai myös niin, että käytännön toiminta on aina "teoriaa" monitahoisempaa, eli se että ajattelee tietyllä tavalla ei tarkoita suoraviivaisesti, että toimii vastaavalla tavalla joka tilanteessa.
Ensinnäkin sinun on hyvä tiedostaa, että lestadiolaisuus Suomessa on jakautunut useaan eri ryhmittymään. Ryhmittymien suhtautuminen mainitsemiisi kysymyksiin poikkeaa toisistaan. Vastaan jotain vanhoillislestadiolaisuuden näkökulmasta, vaikken vl itse olekaan.
Vanhoillislestadiolaisuus on Suomen ev.lut. kirkon sisäinen herätysliike ja niistä suurin. Kannattajia lienee jotain 100.000 hengen paikkeilla. Vahvinta kannatus on Oulun seudulla, jossa liikkeen keskusorganisaatio, Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys, sijaitsee.
Perusajatuksena liikkeessä on julistus syntien anteeksi uskomisesta, parannuksen armon saamisesta, uskovaiseksi tulemisesta, uskon lahjan saamista, tai miten se aina ilmaistaankin.
Tällä tarkoitetaan sitä, että kun ihminen tulee synnin tuntoon, hän tiedostaa todellisen tilansa, eli olevansa syntinen ja kadotettu, ja tuomittu ikuiseen kadotukseen helvetissä. Tästä seuraa synnin tunto, omantunnon herääminen, pelko sielunsa ikuisesta kohtalosta yms.
Tämä synnin tunto on edellytys sille, että ihminen kiinnostuu hänelle tarjottavasta evankeliumista ja voi ottaa sen vastaan. Tällä tarkoitetaan sitä, että katuva syntinen uskoo "omalle kohdalleen synnit anteeksi". Katuvalle ihmiselle julistaa toinen uskovainen synninpäästön sanoin "Jeesuksen nimessä ja veressä ovat kaikki synnit anteeksi". Tämän kuullut ja uskonut ihminen syntyy uudesti ja saa "rauhan tunnolleen" eli hänestä tulee uskovainen.
Tämän "uskon parannuksen" jälkeen alkaa kulkeminen "elämän parannuksen" tiellä. Tällä tarkoitetaan "synnin poispanemista" eli yritystä elää uskovalle sopivaa elämää ja syntinä pidettyjen asioiden välttämistä. Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen ja langennut saa aina uudestaan pyytää syntejään anteeksi.
Vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole "sääntöjä" sellaisessa konkreettisessa mielessä kuten joissain liikkeissä voi olla. Silti liikkeessä on joukko hyvin selväpiirteisiä yhteisesti hyväksyttyjä normeja, joista poikkeaminen tulkitaan lankeemukseksi. Osa näistä poikkeaa valtakulttuurin liberaalimman puolen normeista. Näitä ovat ehkäisystä pidättäytyminen, kielteinen asennoituminen aborttiin, kielteinen suhtautuminen avioliittoa edeltävään ja sen ulkopuoliseen seksiin, kielteinen asennoituminen tv:hen (valvottu ja hallittu tv:n katsominen esim. koulussa ja videolta on silti useimmiten hyväksyttävää), teatteriin, pop-musiikkiin, kielteinen suhtautuminen avioeroon ja eronneiden uudelleenavioitumiseen ja alkoholiin.
Vaikka tietyt kulttuurin muodot ovat vl:uudessa torjuttuja, toisiin jopa kannustetaan. Etenkin klassinen musiikki ja kirjallisuus ovat suosittuja kulttuurin muotoja. Yhteiskunnallinen osallistuminen on vl:uudessa suotavaa ja yleistä.
Vanhoillislestadiolaisuuden suhde kirkkoon on asiallinen ja virallisella tasolla sopuisa (mm. vuotuisilla suviseuroilla vierailee aina hiippakunnan piispa, vl:ia on kirkon pappeina ja luottamushenkilöinä), mutta myös osittain jännitteinen. Jännitteitä ovat perinteisesti aiheuttaneet seuraavat eriävät käsityksen vl ja "virallisen" ev.lut. kirkon opetuksen välillä:
Liikkeen seurakuntaoppi (käsitys siitä, mikä on oikea seurakunta, eli ketkä ovat oikeita kristittyjä) sisältää ajatuksen, että vain vanhoillislestadiolaiset ovat oikeita kristittyjä. Käsitys on olennainen osa vl:uutta, mutta sen painotus luonnollisesti vaihtelee yksilöittäin.
Liikkeen sakramenttioppi (käsitys kasteesta ja ehtoollisesta) poikkeaa kirkon virallisesta linjasta. Vl opetuksen mukaan lapsi on "uskovainen" ilman kastetta, kun kirkon opetuksen mukaan hänestä tulee uskovainen vasta kasteessa. Vl opetuksen mukaan ehtoollisessa ei saa syntejään anteeksi, kun kirkon opetuksen mukaan saa, jos noin muutenkin jo uskoo.
Aikaisemmin, siis esim. 1800-luvulla, suhteet ovat olleet nykyistä paljon tulehtuneemmat. Valtakirkon puolelta lestadiolaisuuteen on suhtauduttu hyvinkin torjuvasti (tosin muutkin pietistiset ryhmät olivat välillä valtakirkon hampaissa) ja on toivottu sen kuihtumista pois.
Vanhoillislestadiolaisuus ajattelee edustavansa oikeaa luterilaisuuden tulkintaa ja Lutheria pidetään oppi-isänä. Kirkosta ajatellaan, että se on hengellisesti kuollut tai ainakin kovin hengetön. Kirkkoa pidetäänkin vain "hengellisenä esivaltana", eli siihen suhtaudutaan rakenteena, jota pitää kunnioittaa ja johon pitää yrittää sopeutua, sillä rakenteena se suojelee "oikeaa" seurakuntaa, siis vl-yhteisöä.
Vanhoillislestadiolaisuus on maallikkovoittoinen liike, mutta siihen kuuluu myös pappeja. Nämä papit toimivat aivan tavallisina seurakuntapappeina. Eläkkeelle jäänyt Oulun piispa Olavi Rimpiläinen oli ymmärtääkseni vanhoillislestadiolainen tai ainakin julkisesti suhtautui siihen myönteisesti.
Lestadiolaisen ei tule seurustella ei-lestadiolaisen kanssa, sillä seurustelu tähtää avioliittoon. Avioliittoa ei tule solmia uskosta osattoman eli ei-vl:n kanssa. Tätä perustellaan mm. Paavalin opetuksella asiasta sekä käytännöllisillä syillä. Jos lestadiolainen alkaa seurustelemaan ei-lestadiolaisen kanssa, tämä voidaan tulkita uskosta luopumisena.
Tässä näitä näkökulmia. Rehellisyyden nimissä on todettava, että jokaiseen niistä voi sanoa, että aina on liikkeeseen kuuluvia, jotka ajattelevat toisin, kuin liikkeessä opetetaan. Tiettyä hajontaa joidenkin elämäntapakysymysten kohdalla on, ja se sallitaan usein hiljaisesti.
Lisäksi on tottakai myös niin, että käytännön toiminta on aina "teoriaa" monitahoisempaa, eli se että ajattelee tietyllä tavalla ei tarkoita suoraviivaisesti, että toimii vastaavalla tavalla joka tilanteessa.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Täytyy sanoa, että sellaiseksi joka ei itse ole vl,olit todella objektiivisesti osannut kirjoittaa!!! En pystyisi paljoa tarkemmin kertomaan. Ainoa asia, minkä yhden lukemisen jälkeen huomasin oli se, että Rimpiläisestä et varmaksi tiennyt onko hän vl, ei ole. Hän itse sanoo Herännäisyyden olevan lähimpänä hänen sydäntään. Mistä olet kaiken tuon tiedon saanut????
Hauskaa, jos kuvaus vastasi suunnilleen oikeata. Rimpiläisestä olen kuullut tosiaan vähän sekä-että, mutta varmaa tietoa minulla ei ole ollut. Onko vl-piispoja siinä tapauksessa ollut? Viimeksi oli Oulussa ehdolla.
Kuvaa vl:uudesta olen pyrkinyt luomaan itselleni keskustelemalla vl:isten kanssa sekä lehtiä ja kirjoja lukemalla. Ja täällä netissähän sitä "sivistyy" lisää, kunhan ei kaikkea usko. ;)
Varma tieto on se, että H. Leinonen ei ollut vl:nen. Muutamia vuosikymmeniä sitten oli L.P. Tapaninen piispana, hän oli vl:nen.Taisi hänkin luopua uskostaan ennen kuolemaansa. Kirkon viroissa ei ole piispan tasolla juuri vl:sia ollut.
Oikeassa olet L.P.Tapanisen kohdalla, hän meni -60 luvun alussa hajaannuksessa ns. pappislinjaan, kuten myös Leinonen. Ei ole koskaan ollut VL piispaa, Keijo Nissilä tosin oli ehdokkaana edellisissä vaaleissa. Hyvin olet seulonut oikeat tiedot siitä kaikesta sekamelskasta jota on tarjolla. Nimittäin meistä kerrotaan aika paljon perättömiäkin juttuja!!
Täytyy myöntää, että oli harvinaisen selkeää tekstiä. Kuitenkin mukaan oli putkahtanut ainakin yksi virhe: nimittäin se, että ev.lut.kirkossa saisi synnit ehtoollisella anteeksi. Näinhän ev.lut. kirkko EI opeta.
Synnit voi saada anteeksi vaikka raitiovaunussa, kun niitä Jeesukselta anteeksi pyytää. Raamatun sanaan luottaen ne saa uskoa anteeksi...
Alkuperäisen luterilaisen opin mukaan armonvälineet ovat 1. Sana, 2. Kaste, 3. Ehtoollinen. Rukous ei alkuperäisen luterilaisen opin mukaan ole armonvälinen.
Reformoidussa kirkossa rukous sen sijaan katsottiin jo heti uskonpuhdistuksen jälkeen armonvälineeksi. Ns. vapaissa suunnissa, joilla monilla taitaa olla juuret juuri reformoidussa uskonpuhdistuksen haarassa, rukousta on myös pidetty armonvälineenä, eli rukouksen kautta on heidän mielestään voinut saada syntien anteeksiantamuksen.
Suomen ev.lut. kirkossa on nykyään ilmeisesti näiden ns. vapaiden suuntien vaikutuksesta kyllä aika tavallista, että rukousta pidetään armonvälineenä, mutta alkuperäistä luterilaisuutta se ei ole.
Mukavaa, jos oli selkeää tekstiä. Puolustan tässä kuitenkin käsitystä, jonka mukaan ev.lut. kirkon opetuksen mukaan synnit saa anteeksi ehtoollisessa.
Luther nimittäin kirjoittaa Isossa katekismuksessa: "Tämä käy selvästi ja helppotajuisesti ilmi juuri niistä sanoista, joita äsken pohdimme: 'Tämä on minun ruumiini ja vereni, teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi.' Se voidaan lyhyesti lausua näin: menemme ehtoolliselle ottaaksemme siinä vastaan aarteen, jonka välityksellä ja jossa me saamme syntien anteeksiantamuksen."
Iso katekismus on yksi ev.lut. kirkon tunnustuskirjoista, joten ev.lut. kirkon mukaan synnit saa anteeksi ehtoollisella. Ei kuitenkaan "automaattisesti", vaan usko on se edellytys.
Ehtoollisesta Jeesus tosiaan sanoi: "Tämä On
minun ruumiini ja vereni, teidän edestänne
annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi..."
Ja jatkoi vielä: "...Niin usein kuin te siitä juotte,
tehkää se minun muistokseni."
Lestadiolaisuudessa tämä on ymmärretty siten, että Jeesuksen
veri on vuodatettu Golgatan ristillä kaikkien ihmisten syntien
anteeksi antamiseksi. Viattomalla verellään Jeesus osti meidät
vapaaksi synnin ja kuoleman alta. Ehtoollinen on kuitenkin vain
muistoateria, jossa me uskomme vahvistukseksi juomme Kristuksen
verta ja syömme Hänen ruumistaan. Luther opettaa, että vain ihminen,
jolla on synnit anteeksi, on kelvollinen ehtoollisvieras. Siksi
haluamme mennä ehtoolliselle uskovaisella ja puhtaalla sydämellä.
Ja Jeesuksen kehoituksen mukaan haluamme nauttia ehtoollisen Hänen
muistokseen.
Tarkentaisin, että nimenomaan vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan niin, että ehtoollinen on vain muistoateria ja että siinä ei ole syntien anteeksiantamusta. Tämä käsitys ei siis koske koko lestadiolaisuutta.
Esikoislestadiolaisuudessa opetetaan, että ehtoollisessa on syntien anteeksiantamus kaikille niille, jotka ottavat sen uskolla vastaan. Samoin opettaa ainakin lyngenlestadiolaisuus Norjassa, ja ainakin osa pikkuesikoisista (eli rauhansanalaisista). Muiden suuntien käsityksistä tässä asiassa en tiedä.
Missä vaiheessa esikoisuuteen on tullut tämmöinen lestadiolaisuudelle vieras oppi?
Lestadius ja Raattamaa tätä opettivat juuri samalla tavalla, kuin vanhoilliset nykyään. Minua ihmetyttää kovasti, että milloin tämmöinen oppi on esikoisuuteen tullut. Se on vieras oppi myös Lestadiuksen mukaan. Kun lestadiolaisuus oli vielä koossa, niin silloinkaan ehtoolliselle ei ollut asiaa ilman syntienpäästöä. Tuliko tämä ehtoollisoppi esikoisuuteen siis hajaannuksissa, vai mistä ihmeestä se on tullut, koska ainakaan lestadiolaisuus, eikä Lestadius/ Raattamaa ole ikinä tuolla tavalla opettaneet.
Kyllä Laestadius jo aikanaan saarnasi, että ehtoollisessa on syntien anteeksiantamus niille, jotka ottavat sen vastaan oikealla tavalla (katuvaisina ja uskolla). Raattamaan ehtoollisopista en tiedä.
Esikoislestadiolaisuudessa suositellaan syntien tunnustamista ripissä ennen ehtoolliselle menoa, mutta se ei ola vaatimus vaan suositus ja mahdollisuus.
Ehtoollista ei myöskään pidetä porttina uskoon, vaan ehtoollista pidetään uskovaisten yhteisenä muisto- ja sovintoateriana.
Eli ei esikoislestadiolaisuuden ehtoollisopissa ole tapahtunut muutosta ainakaan Laestadiukseen verrattuna (sen paremmin kuin Lutheriinkaan verrattuna).
..ajattelet siitä, että Jeesus järkkäsi ehtoollispidot jo SILLOISESSA sieluntilassa olleille opetuslapsilleen ? Olisihan hän voinut kaivaa eväät kassistaan myöhemminkin, vaikkapa lukittujen ovien takana ?
Onko tässä sinun mielestäsi jotain sanomaa ?
Ei nyt tule oikeastaan mitään ajatusta juuri siihen sieluntilaan liittyen. Tulee kuitenkin mieleen, että Laestadius puhuu siitä, miten ehtoollisessa annetaan Jeesuksen kuolevainen ruumis, eikä siis kuollut ruumis tai ylösnoussut ruumis. Ja tähän johtopäätökseen taisi olla kontributoivana faktorina, että Jeesus asetti ehtoollisen ennen kärsimystään, kuolemaansa ja ylösnuosemistaan. Eli ajankohdalla voisi olla tällainen merkitys.
Samoin olen kuullut sanottavan, että "ehtoollisella ovat juudaksetkin" tarkoittaen sitä, että ehtoollinen ei sinänsä ole portti autuuden tielle, jos ei ihmisellä ole uskoa. Mutta samahan periaatteessa koskee myös muita opetuslapsia, koska heillä ei kenelläkään ollut elävää uskoa ennen helluntaita ja Pyhän Hengen saamista.
Vaikka Jeesus asetti ehtoollisen epäuskoisten ihmisten läsnä ollessa, niin kirkko kuitenkin piti alkuaikoina hyvin tiukasti kiinni siitä, että ehtoolliselle saivat osallistua vain kastetut ja uskovaiset ihmiset. Muut eivät saaneet edes olla paikalla ehtoollisen vieton alkaessa (ja tämä sitten käsitetiin salailuksi, mikä oli yksi vainojen syy).
Mutta tulikin tässä mieleeni, että miten Jeesus edes olisi voinut oikeastaan asettaa ehtoollisen sen jälkeen kun opetuslapset olivat saaneet elävän uskon, jos hän oli jo silloin astunut taivaaseen?
Onko sinulla itselläsi tästä sieluntila-asiasta joku ajatus?
Ei liene rakentavaa lähteä tällä palstalla väittelemään
uskon opin kysymyksistä, mutta ajattelin kuitenkin laittaa
tämän viestin, vaikkapa siksi, että vanhoillislestadiolainen
oppi tästä asiasta tulisi tietoon.
Eli tuo, että oliko opetuslapset elävässä uskossa ennen
helluntaita?
Me ymmärrämme, että oli. Jeesus oli heitä kutsunut ja he
olivat ottaneet kutsun vastaan ja lähtenee Häntä seuraamaan.
Ja Jeesus piti heitä ominaan. En lähde teologiseen tarkasteluun,
mutta näin siis vl:t opettavat. Ja Helluntaina Pyhä Henki
kyyhkysen muodossa laskeutui heidän päällensä ja he saivat
näin havainnollisella tavalla Pyhän Hengen saarnaviran. Tästä
alkoi heidän saarnavirkansa ja tätä Pyhän Hengen pappeutta kaikki
uskovat ovat hoitamassa, eli saarnaavat syntejä anteeksi.
No, en suosittele asiasta täällä palstalla keskustelua
tämän enempää. Nämä opin kysymykset ovat sellaisia,
että tämä foorumi ei ole oikea paikka niistä enempi
keskustella.
Hyvää Joulua sinulle
Viimeisellä aterialla ennen pääsiäistä Juudas petti Jeesuksen. Hän oli ehtoollisella. Hänen mielen tilansa oli epäuskoinen ja hän nautti ehtoollisen juuri omaksi tuomioksensa.
Siis, jos menee ehtoolliselle kovin epäuskoisella mielentilalla( siis ei halua uskoa Kristukseen lunastajana ja vähättelee Kristusen sovitus työtä) ei ole kelvollinen ehtoollisvieras.
Kun uskovainen käy ehtollisella, hän todella ennen ehtoollista saa kuulla synninpäästön omalle kohdalleen( yleisestä saarnasta tai itse pyytäen toiselta uskovaiselta), hän synneistä vapaaksi päässeenä kuunnellen voimallista seurakuntalaulua, tuntee todella uskonsa vahvistuvan nauttiessaan ehtoollista. Näissä armontuntemisissa, synteintaakka pois harteilta, on "kun omistaisi kappaleen taivasta maan päällä"
Lutherilla oli alussa itse asiassa kaksi ehtoollisen viettotapaa käytössä. Toinen oli puoliheränneille ja rippukoulun käyneille vanhaa tapaa noudattaen ilman kalkkia ja toinen vain tosi kristittyjen "veljesseurakunnassa" kalkin kera. Tuossa veljesseurakunnan tilaisuudessa käytettiin nuhteen ja opetuksen sanoja. Siellä myös käytettiin sideavaimia.
Kun itsevanhurskas nauttii ehtoollista(=parannus tekemättä), se vahvistaa hänen väärää vanhurkauttaa. Hän uskoo pääsevänsä taivaaseen, vaikkei ole uudestisyntynyt ja osallinen Pyhästä Hengestä, mikä on oikean vanhurskauden edellytys.
Tästä veljesseurakunnasta(= on aikalailla herätysliikken kaltainen) ja seurakunta opista myöhemmin. Lutherin mukaan jumalanpalvelus kehotus hurskaaseen elämäntapaan kansankirkossa. Noita jumalan palvelustapoja oli muuten kolme erilaista.
Näistä on luettavissa Aulis Zidbeckin kirjasta: "Ole vapaaksi ostettu lauma, Juhani Raattamaa - opettaja ja sielunhoitaja".
Jaha, sehän olikin uutta tietoa. Luulin aikaisemmin nimittäin, että vanhoillislestadiolaisuudessakin ajatellaan, että opetuslapsilla ei ollut elävää uskoa ainakaan ennen Jeesuksen ylösnousemusta.
Joskus keskustelussa toisella palstalla vanhoillisten kanssa tuli esille, että joidenkin vanhoillisten mielestä opetuslapset saivat Pyhän Hengen pääsiäispäivänä lukittujen ovien takana ja joidenkin mielestä taas helluntaina. Ja koska meillä ajatellaan, että uskon ja Pyhän Hengen saaminen tapahtuvat samanaikaisesti, niin vedin siitä johtopäätöksen, että myös vanhoilliset tarkoittivat sillä Pyhän Hengen saamisella myös elävän uskon syntymistä. Mutta eikö näin siis olekaan?
Esikoislestadiolaisuudessa esiintyy ajatusta, että on kuolleen uskon tuntomerkki, jos on sitä mieltä, että opetuslapsilla oli elävä usko jo ennen Jeesuksen kärsimistä, kuolemista ja ylösnuosemista. Mutta mielestäni ei kuitenkaan pitäisi tehdä hätiköityjä päätelmiä. Voihan vääriä opillisia käsityksiä esiintyä myös elävillä uskovaisilla.
Esikoislestadiolaisuudessa ajatellaan, että opetuslapset uskoivat maalliseen messiaaseen ennen helluntaita. Vielä Jeesuksen ylösnousemisen jälkeenkin he puhuivat jotain siihen suuntaa.
Mutta ei tästä tarvitse kuitenkaan "tukkanuottasille" ryhtyä. On kuitenkin mielenkiintoista keskustella, ja tulee huomaamaan uusia asioita toisista.
Hyvä joulua sinullekin! Unohtui edellisestä. ;)
...Kirjoitan vielä, vaikka toista lupasin.
Olisi mielenkiintoista keskustella esim. sähköpostin
välityksellä. Kiinnostavia asioitahan nämä ovat.
Oppi ei kuitenkaan ole se tärkein, tärkein on se että
synnit on anteeksi.
Tuohon, että opetuslapset uskoivat maalliseen messiaaseen,
tuli mieleen Raamatusta Pietarin tunnustus Jeesukselle: "Sinä
olet Kristus, Elävän Jumalan Poika". Taitaako sen selvemmin
sanoa. Ja tätä tunnustusta ei liha ja veri ilmoita, vaan
Pyhä Henki, Jumala.
Itse en ole teologiaa lukenut, Raamattukin pölyttyy kirjahyllyssä,
mutta kyllä näistä opin kysymyksistä on kiinnostava kuulla ja jutella.
Ja ihan mielenkiintoistahan se on kuulla erilaisia näkemyksiäkin.
Siinä joutuu itsekin miettimään näitä asioita.
Mutta kyllä kai nyt on aika toivottaa siunattua Joulurauhaa,
ja hyvää uutta vuotta itsekullekin. Itse en ainakaan
aio joulun aikaan roikkua täällä Suomi24:ssa ;-)
Ajattelen tässä omin päin, että näin Jeesus rohkaisee myös heränneellä tilalla olevia ja uskonvarmuuden kadottaneita epäilijöitä ehtoollispöytään.
Muuten, olisipa mielenkiintoista tietää, milloin vl:t ovat alkaneet uskoa ja opettaa opetuslasten sieluntilasta toisin kuin el. On tarvinnut tehdä raju ratkaisu, irtiotto LLL:n postillaan kirjoitetuista opetuksista. Kukahan tämän teki ja mien tämä uusi oppi levisi, vaikka varmaan useilla lienee postillat ? Tietääkö kukaan vl ?
..kohtaan seurustelu. Ei seurustelua "epäuskoisen" kanssa välttämättä tulkita uskosta luopumiseksi, mutta hyvin vaarallista se on. On hyvin vaikeaa säilyttää oma usko ja puhdas omatunto, jos seurustelee ei lestadiolaisen kanssa. Avioliitto perustuu Jumalan sanaan ja siinä tarvitaan paljon anteeksi antamusta. Sellainen ihminen, joka on uskosta osaton, ei voi antaa syntejä oikein sydämestään saakka anteeksi, Jeesuksen nimessä ja veressä.
Sanotaan, ettei sellaisella liitolla ole Jumalan siunausta.
Asia on varmaan juuri noin kuin sanot, kiitos tarkennuksesta.
Olen samaa mieltä siitä, että avioliitossa tarvitaan paljon anteeksiantamusta.
Olen kuitenkin jyrkästi eri mieltä siitä, etteikö "uskosta osaton voisi antaa syntejä oikein sydämestään saakka anteeksi". Tämä edustaa sen kaltaista teologista antropologiaa, jota on vaikea hyväksyä paitsi eettisestä näkökulmasta (uskovaisia pidetään parempina ihmisinä), myöskään teologisesta (se ei saa tukea Raamatusta).
Siinä myös sekoittuu synninpäästö ja anteeksiantaminen keskenään. Synninpäästö on Jumalan nimissä annettu synninpäästö. Anteeksi antava ihminen antaa anteeksi toisen itseään tekemän pahan teon.
Tuo seurustelu uskosta osattoman kanssa on kyllä semmonen
asia, että siinä mennään tottelemattomuuden kautta
ulos Jumalan valtakunnasta. Jumalan valtakunnan selkeä opetus on, että puoliso haetaan omasta porukasta (näin kansankielellä sanottuna).
Se, että elää avioliitossa epäuskoisen kanssa, on varmasti ns. risti. Jumalan valtakunnan raja kulkee puolisoiden välissä.
Epäuskoista puolisoa voi varmasti rakastaa, ja asioita voidaan sopia, antaa anteeksi, mutta evankeliumia (=syntien anteeksi antamista)
ei epäuskoinen puoliso voi julistaa. Ja juuri evankeliumi on se lääke, jolla pysytään uskomassa. En väitä, etteikö avioparit,
joissa toinen on uskomassa, toinen ei, voisi olla onnellisia. Varmasti voi olla, ja rakkaus voi olla kohdallaan, mutta Jumalan
sana selkeästi kieltää ottamasta puolisoa "aidan takaa".